maanantai 31. elokuuta 2009

Tulivuoribongailua ja keittiötarvikemetsästystä

Viikonloppu sujui mukavissa loppukesän tunnelmissa. Helteet ovat täälläkin ohi, mutta sateet sentään väistyivät viikonlopun tieltä.

Hokkaido tutuksi -projektimme kohteeksi valitsimme Toya-järven noin satakunta kilometriä lounaaseen Sapporosta. Järven etelärannalla on kaksi edelleen aktiivista tulivuorta ja Toya-ko Onsen -kylpyläkylä.

Toyako1

Lauantaina nousin ylös täynnä tarmoa valmiina starttaamaan matkaan heti kahdeksan jälkeen. Reissuviikon väsyttämä mieheni ei kuitenkaan ollut ajatuksesta yhtä innoissaan, ja antoi ymmärtää, että lauantaiaamuna hänellä ei totisesti ollut aikomustakaan sykkiä mihinkään ilman kunnollista aamiaista ja lehdenlukua. Kenties ihan ymmärrettävää kun on useampana aamuna suunnannut lentokentälle kukonlaulun aikaan...

Matkaan päästiin kuitenkin ihan kohtuullisen hyvissä ajoin kymmenen jälkeen. Viilettäessämme vuorten läpi en voinut olla huokailematta, miten ihana Hokkaidon luonto on tähän aikaan vuodesta. Maasto on uskomattoman vehreää ja kauniisti kumpuilevaa. Yksi komeimmista näyistä oli tietenkin Yotei, Hokkaidon korkein tulivuori.

Toyako2

Toya-ko Onsen -kylä taas muistutti lähinnä sotilastukikohtaa: ranta oli täynnä kolossaalisen kokoisia betonihirvityksiä, leveä rantabulevardi ammotti tyhjyyttään. Haaveeni Otarun kaltaisesta pittoreskista paikasta törmäsivät tylyyn todellisuuteen. Päätimme ettemme tuhlaa kylän kiertelyyn liiemmin aikaa vaan suuntasimme saman tien lounaalle. Löysimmekin ilman suurempaa vaivannäköä oikein sympaattisen pikkuravintolan, jossa minä söin sangen kelvollista curryriisiä ja mies kanaa talon tapaan.

Päivän varsinainen kohde oli Usu -tulivuoren kraatereille avattu kävelyreitti. Tulivuoren viimeisen purkauksen jälkeen vuonna 2000 tuhot oli päätetty jättää jälkipolvien tarkasteltavaksi, ja kraateriesta edelleen puskevan savun lisäksi pääsimme tarkastelemaan tuhoutuneita rakennuksia, katkenneita sähköpylväitä ja sortuneita teitä. Mies ehtikin blogata aiheesta jo tarkemmin, joten tyydyn toteamaan, että vaikuttavaa oli.

Kävelykierroksen jälkeen lähdimme hissukseen ajelemaan takaisin kotia kohti. Paluumatkalla löytyi puolivahingossa täydellinen paikka piakkoin lähestyvän ensimmäisen hääpäivän viettoon, mutta siitä sitten tarkemmin aikanaan.

Sunnuntaiksi olimme sopineet lounaan miehen kollegan ja hänen käymässä olleen tokiolaisen tyttöystävänsä kanssa. Paikaksi oli kaavailtu miehen suosikkiravintolaa Hofea, jossa minäkin olin ehtinyt käymään keväisellä vierailullani. Pettymykseksemme ravintola ei ollutkaan auki, jonka olisi tosin voinut arvata siitä, että kukaan ei vastannut, kun miehen kollega oli yrittänyt soittaa sinne. Jouduimme siis etsimään ravintolan aivan ex tempore. Se ei onneksi miljoonakaupungissa ole kovin vaikeaa, vaan jo parin korttelin päästä löytyi suloinen italialaistyyppinen ravintola.

Iltapäivällä kiertelimme pariskunnan kanssa kaupungilla etsimässä täydennystä keittiöön. Sainkin oivan tilaisuuden kysellä yhtä sun toista mieltäni askarruttavaa, kuten mistä erottaa riisi- ja keittokulhot toisistaan. Saimme myös vinkin, että sukiyaki -pataa enemmän käyttöä lienisi enamel-padalle.

Mahtava viikonloppu, kaiken kaikkiaan! Näitä lisää!

lauantai 29. elokuuta 2009

Japanin ristiriitaisuuksista vol 1

Japanista sanotaan, että siinä missä raha hallitsee Yhdysvaltoja ja uskonto Intiaa niin kauneus hallitsee Japania. Kalligrafia, ikebana-asetelmat, origamit, bonsait ja kivipuutarhat ovat omia taiteenlajejaan. Lisäksi arkisemmatkin asiat pyritään tekemään kauniisti: lahjat paketoidaan kuin pieniksi taideteoksiksi, kaupojen hyllyillä tavarat ovat aina järjestyksessä ja ravintoloissa tarjoiltavat annokset ovat äärimmäisen tarkasti aseteltuja.

Maahan saapuva gaijin odottaa näkevänsä kaikkialla loppumatonta kauneutta, ovathan japanilaiset maailman esteettisin kansa. Järkytys odottaa kuitenkin jo heti lentokentän ovista astuttaessa: Japanin rakennuskanta on karmeuden perikuva. Betoni on rakennusmateriaalien kuningas, tyylien sekamelska on voittamaton ja kaiken kruunaa kaikkialla roikkuvat sähköjohdot.

Gaijin on törmännyt ensimmäiseen japanilaiseen ristiriitaan.

Rumuutta

torstai 27. elokuuta 2009

Sapporo by night

Olen tämän päivää järjestellyt kuvia iPhotoon. Viimeisen viiden vuoden aikana, jolloin olemme omistaneet digikameran, kuvia on tullut napsittua yli 10 000. Aika huikea määrä! Siihen joukkoon mahtui melkoinen joukko otoksia, jotka olin täysin unohtanut.

Kello lähenee täällä puolta yötä, joten aiheeseen sopien ajattelin jakaa kanssanne muutaman kuvan öisestä Sapporosta.

Viimeinen kuva on otettu asuntomme olohuoneen parvekeelta.

Öitä!

Sapporobynight1

Sapporobynight2

keskiviikko 26. elokuuta 2009

Muuttuvat ajat

Kommunikointia merten yli kolmena aikakautena:

1996
Olen vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa. Puhun kerran kuukaudessa puolen tunnin puhelun vanhempieni kanssa. Ystäville kirjoitan käsin romaanin mittaisia kirjeitä, joissa tilitän tapahtumia läkähdyttävällä yksityiskohtaisuudella. Posti kulkee lätäkön yli viikon, kirjeen vastaanottaminen on aina juhlapäivä. Suomeen palattuani en tiedä, kuka on se valkotukkainen viulisti, joka keikistelee joka iltapäivälehden kannessa.

2002
Olen vaihto-opiskelijana Pariisissa. Mailaan nettikahvilasta päivittäin silloisen poikaystäväni, nykyisen aviomieheni kanssa. Kerran-pari kuukaudessa puhun hänen kanssaan pidemmän puhelun lankapuhelimessa, kiireelliset asiat pirautan kännykällä. Kämppikseni käyttää jo meseä, minulle se on uusi tuttavuus. Seuraan netistä Suomen uutisia päivittäin.

2009
Asun täällä, Japanissa. Tsekkaan facebookista kaverien reaaliaikaiset kuulumiset päivittäin, mailailen laiskemmin. Skypessä puhun vauva sylissä joka päivä ainakin toisen isovanhempisetin kanssa. Suomen uutisia seuraan päivittäin, omalla sohvalla tai sängyllä rötköttäen.

tiistai 25. elokuuta 2009

Japani gaijinin silmin

Ilmassa kuului varmaan äänekäs läps, kun Japani löi vasten kasvojani. Kuten moni muukin maahan saapuva turisti, luulin tietäväni maasta yhtä sun toisenlaista: sumon, origamit, japanilaiset ruuat, karaoken, geishat, mangan ja kabukiteatterin. Myös maan pimeät puolet: yakuzan, itsemurhat, työ- ja koulumaailman raakuuden. Tiesin, että maa on ultramoderni ja tehokas, kansaa pidin kohteliaana, muotitietoisena, ryhmäkeskeisenä ja harmoniaan pyrkivänä. Silti mikään ei valmistanut minua siihen, minkälaisia tuntemuksia maa minussa herätti.

Olin jo aikaisemmin yrittänyt kysellä salarimanilta, minkälainen maa Japani oikein oli.

-No, se on... Eipä sitä oikein voi kuvailla, se täytyy kokea itse, verbaalisesti lahjakas mieheni tyytyi toteamaan.

Toden totta, olo oli kuin Liisalla Ihmemaassa. Kaikki tuntui niin erilaiselta kuin missään muualla, vaikka olin kuitenkin matkustellut neljällä mantereella. Mysteeriseltä suorastaan. Osasta asioista olin suunnattoman viehättynyt, osa herätti jopa kuvotusta. Samalla kaikki tuntui olevan hieman ristiriitaista. Halusin kiihkeästi oppia tuntemaan maan, mutta se tuntui haastavalta.

Osoittautui, etten ole tuntemuksieni kanssa yksin. Ennen muuttoa hankin Cambridgen yliopiston kulttuuriantropologian professori Alan Macfarlanen kirja Japanin sydämessä.

Farlane kirjoitta: "Yksi japanilaisten maailman häkellyttävimmistä piirteistä on Japanin säilyminen salaisuutena. Maa on minkä tahansa rinnakkaismaailman tapaan useimmiten näkymätön, ja sen piirteet paljastuvat vain sillon tällöin. Monet vierailijat ovat huomanneet Japanissa jotain omituista, mutta koska sitä ei ole kartoitettu tarkemmin, suuri yleisö ei ole voinut tietää, mistä on kysymys. Se ei ole peili, johon voisi noin vain katsoa".

Haastavammaksi tämän maan mysteerin tekee se, että japanilaisten mielestä ulkomaalaiset eivät koskaan voi päästä maan sisälle, oppia ymmärtämään sitä. Ulkomaalainen on aina gaijin, ulkopuolinen.

Farlane jatkaa: "Ei ole helppoa nähdä maailmaa japanilaisen peilin sisällä. Ja silloinkin kun näemme siitä vilauksen, sen tulkitseminen on vaikeaa. ... japanilaiset eivät ole ainoastaan päällisin puolin erilaisia kuin lännen ja muiden kulttuurien ihmiset, vaan he ovat erilaisia niin syvällä tasolla, että meidän yleensä käyttämämme ymmärryksen välineet osoittautuvat riittämättömäksi".

Vuosi on ilmiselvästikin liian lyhyt aika ratkaista mysteeri, ymmärtää Japania. Mutta eikös sitä sanota, että tärkeintä ei ole määränpää, vaan tie jota sinne kuljetaan.

maanantai 24. elokuuta 2009

Kierrätystä japanilaisittain

Viikonloppu kului taas aivan kuin pikakelauksella. Otarun retken lisäksi ehdimme kuitenkin tekemään kaikenlaista muutakin kivaa, ja ensi viikonlopuksikin on jo suunnitelmat selvillä, joten enköhän selviä taas salarimanin neljästä reissupäivästä.

Pinnalla olivat
  • kultainen lastenlaulukirja (ihana anoppini vakuutti minulle, ettei hänenkään poikiensa musikaalisuus pilaantunut äidin lauluäänestä)
  • 2 x ravintolalounas -ensimmäiset sitten beibin syntymän!
  • punaviini ja Seinfeldin kolmas tuotantokausi
  • hieman erilaiset kierrätyskeskukset (niistä lisää alempana)
  • jo mainittu LeTAON suklaa
Mutta niistä kierrätyskeskuksista... Suuntasimme eilen ostoksille muutaman korttelin päähän paikalliseen Clas Ohlsoniin ja urheiluliikkeeseen. Aukion toisella puolella oli myös käytetyn tavaran kauppa, jonne päätimme uteliaisuuden puuskassa kurkistaa. Ovelta meitä tuli vastaan sama hieman ummehtunut tuoksahdus, joka leijailee suomalaisissakin kierrätyskeskuksissa. Mutta siihen ne yhtäläisyydet loppuvatkin.

Heti oven vieressä oli seinällinen Louis Vuittonin käsilaukkuja. Siistissä jonossa, lukittuina lasikaappeihin. Sen jälkeen toinen seinällinen Chanelin, Celinen ja ties minkä luksusmerkkien veskoja. Niitä seurasivat kellot: oli Rolexeja, Cartiereja, Bvlgareja. Sitten oli timanttikorjuja, aurinkolaseja, lompakoita... You name it. Pökertyneenä jäin tuijottamaan tavaroita. Hinnat pyörivät esimerkiksi priimakuntoisilla Vuittonin veskoilla siinä 200 euron tuntumassa, Carterin kellon olisi saanut 680 eurolla. Takana näyttivät vilkkuvan aitoustodistukset tai ostopaikkatiedot.

Japanihan on tunnetusti kulutusyhteiskunta, mutta kyllä näky jollain tavalla hämmensi. Miksi kaikki tavarat olivat päätyneet myyntiin? Oliko syy tiukentunut taloustilanne? Kyllästyminen? Rahan saaminen uusiin, muodikkaampiin tuotteisiin? Kun suomalainen ostaa ns. luksustavaroita, hän ostaa ne varmastikin lähtökohtaisesti loppuelämäkseen. Vierailemani kierrätyskeskus oli vain yksi, ei kuulemma mitenkään poikkeuksellinen keskus Japanissa. Pelkästään Vuittoneita oli kymmeniä.

Salarimanin tuttava kertoi, että Japanissa saattaa nuorilla naisilla olla 4-5 rakastajaa, jotka sitten lahjovat typykkää erilaisin luksustuottein. Jos Vuittoneita siis tipahtaa neljä tai viisi, joutaa niistä jo muutaman myymäänkin. En kuitenkaa usko, että kaikki laukut ovat päätyneet tuosta syystä uudelleenmyyntiin.

Ehkä täällä luksuskin on tarkoitettu kulutettavaksi.

sunnuntai 23. elokuuta 2009

Otarun kanaalikaupunki



Lauantain retkikohteeksi valikoitui Otaru, joka sijaitsee Japaninmeren rannalla reilun puolen tunnin ajomatkan päässä Sapporosta. Kaupunki on tunnettu öljylamppujen reunustamasta kanaalista ja vanhoista makasiinirakennuksista, joissa nykyään pitävät majaa erilaiset ravintolat, putiikit ja käsityöpajat. Salarimanin mukaan Otaru on yksi harvoja pittoreskejä kaupunkeja, joihin hän tutustunut Japanissa.



Vietimme Otarussa leppoisan, helteenpaahtaman iltapäivän. Siinä ajassa ei kerennyt kuin hieman pintaa raapaista. Kävelykierroksen lisäksi ehdimme kuitenkin nauttimaan soup curryt makasiiniravintolassa ja maistelemaan LeTAOn suussasulavia suklaita.

Kaiken kaikkiaan kaupunki oli oikea pieni helmi. Mieleen tuli, kuinka paljon maailmassa lienee näitä vietättäviä kaupunkeja ja kyliä, joista ei vain koskaan saa tietää... Joka tapauksessa Otaruun on palattava uudestaan. Lähettyvillä on kuulemma myös upeita rantoja, näköalapaikkoja ja vaellusreittejä.


torstai 20. elokuuta 2009

Oodi japanilaiselle wc-pöntölle

Aika monen Japanissa käyneen olen kuullut sanovan, että jos täältä jotain voisi importoida kotihärmään, niin ne olisivat nuo täkäläisiä vessoja sulostuttavat posliinijumalat. Niihin pätee sama asia kuin moniin muihinkin japanilaisten valmistamiin tavaroihin: he eivät ehkä keksineet wc-pönttöä, mutta tekevät ne sata kertaa paremmin kuin muut.

Omasta mielestäni pöntön ihastuttavin ominaisuus on lämmitetty rengas. Ah ihanuutta kun siihen istahtaa kylmän kalseana talviaamuna. Mutta lämmitin on vain mere nesessity. Sen lisäksi löytyy parikin erilaista bidet-ominaisuutta (saatte itse arvata tarkemmin mitkä, tai katsokaa kuva). Edistyneemmät yksilöt osaavat avata kantensa itse, kun aistivat ihmisen läsnäolon. Rentoutusta kaipaaville on tarjolla linnunlaulua tai klassista musiikkia. Jos omat luontaiset äänet ujostuttavat, paneelista voi valita erillaisia peiteääniä. Olen myös kuullut, että reippaimmat tapaukset kuivaavat takalistosi lämpimällä ilmalla. Ja on kuulemma olemassa myös pimeässä hohtavia yksilöitä!

Lukutaidottomalle länkkärille pöntöissä on yksi ongelma: valintapaneelin nappulat ovat usein vain paikallisella murteella. Niinpä esimerkiksi eräs ystäväni kertoi viime talvena Nisekossa yhteisellä laskettelulomallamme, että hän sai ravintolan vessan suurinpiirtein hyppimään, tanssimaan ja laulamaan, mutta ei vedettyä sitä. Puolilleen vaahtoa se kyllä täyttyi...
Joko innostuit? Toto-merkkisille pöntöille löytyy interwebin ihmeellisestä maailmasta myös omat


tiistai 18. elokuuta 2009

Jätteidenlajittelu japanilaisittain

Kesän aikana Sapporon kaupunki oli julkaissut uuden jätteidenlajitteluoppaan.

Yhdeksänsivuisen jätteidenlajitteluoppaan.

Jossa kerrotaan, mihin lajitellaan esimerkiksi
  • pudonneet huonekasvien lehdet
  • tiilet
  • kitarat
  • videokamerat
  • kuulakärkikynät
  • majoneesituubit
  • vessapaperirullat ja
  • shampoopullot
Ohjeen mukaan roskat tulee laittaa vartavasten hankittaviin muovipusseihin -kätevä tapa kerätä jätemaksuja, sanoisin! Yhteensä jäteluokkia on yhdeksän, ja niille on eri keräilypäivät. Kuhunkin jäteluokkaan kuuluvat jätteet tulee toimittaa jätehuoneeseen keräilypäivän aamuna klo 8.30 mennessä (erikseen on kielletty viemästä niitä päivää aiemmin).

Mikä pistikin miettimään, että kun "burnable waste", johon kuuluvat muun muassa ruuan tähteet ja vaipat, kerätään vain kahdesti viikossa, niin missä niitä täysiä jätesäkkejä sillä välillä säilötään?

Kunhan kysyn.

maanantai 17. elokuuta 2009

Temppu ja kuinka se tehtiin

Temppu:
Siirretään kaksi aikuista, vauva sekä kolme suurta matkalaukkua, yhdistelmärattaat, kaksi kompuutteria sisältävä tietokonelaukku, vauvanhoitokassi ja käsimatkatavarakassi (paino yhteensä > 100 kg) Helsingistä Sapporoon via Nagoya.

Kuinka se tehtiin:
Jos ennen lähtöä olisi ollut yhtään ylimääräistä aikaa murehtia mitään, olisin varmaan tuskaillut edessä olevaa matkaa. Onneksi ei ollut, olisi mennyt hukkaan sekin murehtinen. Matka oli, jos ei nyt voi sanoa että helppoa kuin heinänteko, niin ainakin lähelle.

Check-in sujui näpsäkkäästi, salarimanin kultapossukerhokortin vilautuksella lienee ollut tekemistä sen kanssa, että minkäänlaista ylipainomaksua ei meiltä peritty. Rattaista luovuimme suosiolla jo tiskillä, käsittääkseeni jotkin pienemmät matkarattaat olisi saanut viedä portille asti. Check-inistä heilahdimme suoraan turva- ja rajatarkastusten kautta loungeen nauttimaan ruokaa ja juomaa, koneissa tarjottavat ateriathan eivät tunnetusti ole koolla pilattuja. Loungen saniteettitiloissa pääsin ensimmäistä kertaa todistamaan, että babytalkkia harrastetaan myös kiinan kielellä.

Meille oli etukäteen varattu baby bassinet ja sen myötä turistiluokan ensimmäisen rivin paikat. Vajaa kymmenen tuntia sujui yllättävän lupsakkaasti, beibi nukkui onneksemme suurimman osan ajasta. Muilta matkustajilta ei siis tullut pelättyä pahaa silmää.

Japanin rajamuodollisuudet ovat legendaarisen nopeat ja tehokkaat. Suurempi kidutus oli edessä, kun jouduimme siirtämään romumme itse tullin kautta toiseen kerrokseen JALin tiskille uudelleen tsekattaviksi. Kantoliina osottautui todella rahansa arvoiseksi, tavaraa tosiaan oli kaksi kukkurallista kärryllistä.

*****

Nagoyan kentällä tuli myös lämmöllä muisteltua edellistä kertaa siellä. Olin raskaana neljännellä kuulla, ja janoisena ostin omenamehuksi luulemani juoman, jonka korkkasin heti kaupan ulkopuolella.

Olikin vihreää teetä.

What can you say. Laattahan sieltä tuli.

*****

Sapporon lennon aikana kooma alkoi jo olla melkoinen. Perillä vastassa ollut salarimanin kollega otti onneksi ohjat haltuun tokkuraisilta matkalaisilta, ja passitti meidät ilmastoituun junaan. Matkalaukut taasen ahdettiin autoon, jonka kollega sitten ohjasti kaupunkiin.

Tunnin matkan jälkeen pärähdimme ulos Sapporon päärautatieasemalla kuumankosteaan ihmisvilinään. Matkaa asunnolle olisi ollut kaikki 300 metriä, mutta ehtiväinen kollega oli jo vastassa meitä autolla. Kun kotitalon eteisaulassa olevat matkalaukut oli vielä saatu raahattua hissiin ja edelleen asuntoomme, saatoin huokaista:

Täällä sitä ollaan, uusi elämä!

sunnuntai 16. elokuuta 2009

Alussa oli alku

Tervetuloa blogiini! Raportoin täällä ainakin seuraavan vuoden ajan Japanin ihmemaasta ja elämästäni täällä. Perustin blogin arkipäivien viihdykkeekseni, kun salariman kiertää maata tekemässä jotain, joka ei ole minulle viimeisen kuuden vuoden aikana vielä auennut. Intiimipaljastuksia ei ole luvassa, tutut kyselköön niitä Skypen tai minkä tahansa muun vähemmän julkisen median välityksellä. Luvassa on kuitenkin höpinää ja kenties jupinaakin uudesta arjestani kotiäitinä. Varoituksen sanana ja tosikoille tiedoksi, että Japanista kerron täysin subjektiivisesti. Kulttuurintuntemukseni on tässä vaiheessa Lonely Planet ja Culture Shock -opusten tasolla (joskin selväksi on käynyt, että ihan niillä ei pärjätä...).

No niin, tässä se nyt oli, rantautumiseni blogistaniin. Toivotaan, että innostukseni kestää kauemmin kuin suomalaisen keskimääräinen kuntosaliharrastus.
Related Posts with Thumbnails