keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Ihana aamu vai miten se nyt oli

Miehelläni ja minulla on molemmilla sellainen ikävä taipumus, että jos voimme mitenkään lykätä erinäisten tylsien asioiden tekemistä, niin varmasti niin tapahtuu. Yksi konkreettinen malliesimerkki on tiskaaminen, joka on molempien ehdotonta inhokkihommaa. Opiskeluaikaisessa kämpässämme ei ollut tiskikonetta. Tiskivuorojen suhteen meillä oli sellainen sopimus, että vuorot jaetaan tasan puoliksi (eli joka toinen kerta on poikkeuksetta toisen vuoro). Diilin henki oli se, että oman vuoron olisi voinut hoitaa alta pois vaikka heti aamiaisen jälkeen, jolloin tiskattavien astioiden määrä olisi ollut varsin kohtuullinen. Mutta ei. Kumpikaan meistä ei varmaan ikinä tiskannut silloin, kun homma olisi vielä ollut helppo. Vaan joka julmetun kerta käytettiin koko 12 hengen teema-astiasto, ennen kuin se, jolla oli vuoro, tarttui vihdoin tiskiharjaan.

Tästä päästiinkin kunnon mutkan kautta varsinaiseen aiheeseen. Oli nimittäin sangen hauska aamu tänään. Kesken unien aamu kuuden aikaan mieleeni juolahti, että tänään oli paperinkeräyspäivä. Täällä paperia ja pahvia saa viedä jätteidenkeräilyhuoneeseen vain kerran kahdessa viikossa. Edellinen kerta oli unohtunut, joten roskakaappi alkoi olla aika täynnä pahvipurkkeja, lehtiä ja paperikasseja.

Josko olisi vain ollut neljän viikon paperiroskat niin homma olisi ollut vielä varsin kohtuullinen. Mutta olin myös paria päivää aikaisemmin törmännyt miehen "jemmaan". Muuttaessaan tänne yksin viime talvena rakas aviomieheni oli survonut rahtausta varten tavaroiden ympärille käärityt paperit yhteen tyhjään kaappiin. Kun siten lasketaan yhteen faktat, eli ikäviä hommia välttelevä luonteenlaatu ja mahdollisuus säilyttää paperiroskia vaikka ikuisesti, koska ne eivät haise, niin pakkauspaperit olisivat hyvin saattaneet lojua kaapissa aina siihen asti, kun muutamme täältä pois.

Kaapille on nyt kuitenkin tullut muuta käyttötarvetta, joten roskat oli saatava sieltä veks. Eli eikun pakkaamaan niitä oikeanlaisiin jätepusseihin ja kantamaan jätehuoneeseen. Siinä vierähtikin sitten sitten hyvä tovi, kokonaisuudessaan 50 minuuttia. Nimittäin jätepusseja kertyi kaikkiaan 11, ja niiden poiskuljettamiseen tarvittiin neljä eri keikkaa!

Sanonko että oli huisin hauskaa.

Ja se rakas aviomies oli ovelasti livahtanut illalla Tokioon, eli sain suoriutua tästä hauskuudesta ihan yksin.

tiistai 29. syyskuuta 2009

Pakkaamisesta

Tavaroiden pakkaaminen on yksi niistä asioista täällä, joiden suhteen en oikein osaa muodostaa mielipidettä.

Esteettistä minääni ihastuttaa, kuinka kauniisti esimerkiksi lahjat paketoidaan. Ja onhan se kieltämättä kätevää, että kassalla kantopussin kahvan ympäri pyöräytetään vaahtomuovia, jolloin painavakaan kassi ei hankaa sormia vereslihalle. Mutta nauru loppuu, kun lahja on avattu tai kassi kannettu kotiin. Ekologista minääni hävettää, että taloutemme tuottaa jopa kaksi suurta muovikassillista muovijätettä viikossa! Eikä ihme, sillä esimerkiksi viikko sitten shopatessani taco-aineksia, jouduin käymään kolmessa ruokakaupassa, joista yhteensä mukanani tuli yhdeksän eri muovipussia! Se on aika paljon liikaa yhden illan ateriasta.

Mukanani kulkee yleensä kankainen kantokassi, mutta sekään ei paljon auta, kun kielitaito ei riitä siihen, että voisin kertoa kassalle, ettei jokaista ruoka-ainesta tarvitse pakata vielä omaan pikkupussiin.

Nyt kun sain tämän kirjoitettua, niin täytyy todeta, että kyllä se mielipide taitaa sittenkin olla muodostettu. Jollain tavalla tämä hillitön jätevuoren kasvattaminen on omalla kohdalla saatava pysähtymään.

maanantai 28. syyskuuta 2009

Kuinka opetellaan syömään sushia

Tämä on tarina, joka pitää aloittaa kaukaa. Tosi kaukaa. Koettakaa jaksaa!

Olen kalastajan tytär. En ammattikalastajan, mutta sellaisen miehen, joka laskee veneen vesille heti kun jäät sulavat, joka pystyy laskemaan ja nostamaan verkot soutuveneellä yksin säällä kuin säällä ja joka talvella suuntaa pilkille aamukuudelta. Arvaatte varmaan, että meidän perheessä on kalaa riittänyt. Sitä on riittänyt myös sukulaisille, ystäville, naapureille, naapureiden kissoille ja vielä niiden kavereillekin. Ja kaikki ovat syöneet hyvällä halulla: muikkukeittoa, paistettua ahventa, loimutettua lohta, savulahnaa. Paitsi minä.

Kukaan ei oikein muista, milloin lopetin kalansyönnin. Koska olen kuulemma sitä pienenä syönyt, ja vieläpä hyvällä ruokahalulla. Mutta sitten kun stoppasi, stoppasi kokonaan. Olin mielummin vaikka viikon nestepaastolla kuin koskin kalaan.

Kouluiässä ehdoton kieltäytymykseni tuotti hankaluuksia vanhoillisen opettajan kanssa, joka kernaasti piti minua istumassa kylmän kalakeittolautasen ääressä vaikka koko ruokatuntia seuraavan liikuntatunnin ajan. Niinpä säästääkseen pikkulasta tuttu lääkäri kirjoitti (omasta ehdotuksestaan) allergiatodistukseeni myös kalan.

Vuosien saatossa lapsen päästä haihtui se seikka, etten oikeasti ollut kalalle allerginen. Minulla oli vain todistus, jossa asia todettiin. Yksi allergia muiden joukossa. Olin muutenkin huono syömään. Kotona asiasta ei tehty numeroa, vanhempani kai vain alistuivat kohtaloonsa (=uskomattoman nirsoon lapseen).

Jokunen vuosi sitten istuimme mieheni kanssa illallispöydässä vanhempieni luona. Siinä sitten keskustelun lomassa mies valitteli ääneen, kuinka Anu jää paljosta paitsi kun on kalalle allerginen. Siihen sitten vanhempani hörähtivät, että eihän se mitään allerginen ole, ei muuten vaan syö. Siinä vaiheessa minulta sitten tippui haarukka lautaselle. Anteeksi kuinka mitä häh täh? Sain sitten selostuksen asian todellisesta laidasta.

Tuon illan jälkeen aloin varovaisesti maistelemaan kalaa. Mutta ei siitä oikein mitään tullut. En kai oikein yrittänytkään. Vaikka minulla muuten on nykyään oikein hyvä ruokahalu ja miltei mikä vain maistuu, kala vaan jatkoi tökkimistään.

Kun muutto Japaniin varmistui, tiesin, että minun piti tarttua härkää sarvista. Japani on niin tunnettu hyvistä kalaruuista, etten yksinkertaisesti vain voisi viettää täällä vuotta ilman, että söisin kalaa. Hokkaidolla sanotaan vielä olevan Japanin paras sushi. Toisaalta minua vaivasi sekin, etten syönyt isäni kalaruokia, joita kaikki niin vuolaasti kehuivat.

Aloitin hitaasti viime keväänä. Maistelin ensin lohta, sitten paistettuja ahvenia. Vähän kerrallaan, aina kun tuli tilaisuus. Kesällä menivät edellä mainittujen lisäksi tonnikala ja muikut. Se savulahna ei edelleenkään. Loppukesästä pystyin kuitenkin jo sanomaan, että paistettu ahven oli suorastaan hyvää.

Kypsennetyt kalat painivat kuitenkin hieman eri sarjassa raa'an kalan kanssa. Sushi on miehen lisäksi monen kaverin suurta herkkua, enkä ole voinut välttyä sen hehkutukselta. Minusta raaka kala oli edelleen ajatuksenakin suurinpiirtein pahinta, mitä ihminen voisi kurkkuunsa työntää. Silti aloin pyytää mieheltä maistiaisen joka kerta, kun hän osti sushia, sashimia tai onigirejä.

Nyt, kun olen viettänyt Japanissa noin puolitoista kuukautta, tilanne on tämä: raaka kalaa ei aiheuta enää yökötystä, vaan se on alkanut jopa maistumaan. Taikasana itselleni on ollut wasabi. Ilman sitä ei esimerkiksi sashimipalan syömisestä taitaisi vieläkään tulla mitään. Toinen juttu on säännöllisyys. Ihminen kai tottuu mihin vaan, kun tarpeeksi yrittää. Ja tuoretta pitää olla!

Tällaista oli katettuna pöytään viime lauantaina.

Sushi1

lauantai 26. syyskuuta 2009

Tofupihvi tomaattikastikkeella

Ruuanlaittokokeilut jatkuvat. Eilen illalla lautaselle pääsi tofupihvi tomaattikastikkeella. Helppoa ja hyvää, suosittelen!

Kaksi annosta

2 kakkua kiinteää (momen) tofua
rasiallinen kirsikka- tai luumutomaatteja
1/4 sipulia
persiljaa
basilikaa
3 rkl neitsytoliiviöljyä
1 rkl tummaa balsamicoa
1/2 rkl soijakastiketta
öljyä paistamiseen
mustapippuria
suolaa

Ohje

Leikkaa fofu pitkittäissuunnassa ohuiksi pihveiksi. Kiedo keittiöpaperiin ja paina tasaisesti poistaaksesi ylimääräisen veden. Jätä kuivumaan.

Pese tomaatit ja leikkaa ne neljään osaan. Kuori sipuli ja leikkaa se sekä persilja pieneksi silpuksi. Aseta ainekset kulhoon ja kaada päälle neitsytoliiviöljy, basamico ja soijakastike.

Kuivaa tofupihvien pinta, ja mausta suolalla sekä pippurilla. Pippuria varsinkin voi käyttää reilulla kädellä, tofussa ei itsessään ole juurikaan makua.

Kuumenna kattilassa loraus öljyä ja paista tofupihvit keskilämmöllä, kunnes kummatkin puolet ovat kauniin kullanruskeat.

Aseta tofupihvit lautaselle, kaada päälle tomaattikastiketta ja koristele basilikanlehdillä.

Tofupihvi

perjantai 25. syyskuuta 2009

Arjen luksusta

Joskus pitää katsoa kauas että näkee lähelle. Oppiakseni tietämään japanilaisista Imabari-pyyhkeistä minun piti surffailla suomalaisilla nettisivuilla, vaikka kyseisiä ihanuuksia löytyy täällä joka tavaratalon kotitaloustavaraosaston paraatipaikoilta, nyt kun osaa katsoa.

Japanin pyyheteollisuuden keskus on jo yli sadan vuoden ajan ollut Imabarin kaupunki. Punasinisen logon saavat kylkeensä kaikkein hienoimmat siellä valmistetut pyyhkeet. Ja voi pojat että ne ovatkin pehmeitä, kevyitä ja imukykyisiä. Pyyhe on sellainen tuote, joista harvalla on pulaa. Meille ei kuitenkaan tullut mieleen laittaa merirahdin mukana pyyhkeitä vaan ne jäivät Suomeen, joten pyyhepula täällä oli akuutti. Eipä ole enää.


Pyyhkeistä sain tietää Plazalla sijaitsevasta Hannan blogista. Suomessa niitä myy Common.

torstai 24. syyskuuta 2009

Onsen/Furoba

Olen tainnutkin ainakin kommenttilaatikossa mainita, että kylpeminen on Japanissa yksi suurista kansanhuveista, tapahtuipa se sitten onsenissa tai kotona omassa furobassa.

Onsen

Onsen tarkoittaa sekä kuumaa lähdettä että niiden yhteydessä toimivia yleisiä kylpylöitä. Kaikki skeptikot voivat samantien heittää romukoppaan kuvat suomalaisista kylpylöistä, sillä onseneilla ei ole mitään tekemistä niiden kanssa. Itse kartan suomalaisia kylpylöitä kuin ruttoa, mutta onsenissa käyminen on yksi hauskimmista japanilaisista erikoisuuksista ja kaiken lisäksi erittäin rentouttavaa!

Onsenetiketti aiheuttaa länsimaalaisille usein päänvaivaa. Suotta kuitenkin, sillä siihen ei liity mitään kovin salamyhkäistä, varsinkaan meille suomalaisille, joille alastomuus ei ole ongelma.

Useimmat onsenit erottavat nykyään miesten ja naisten osastot. Pukuhuoneeseen jätetään vaatteet ja muut tavarat, arvotavaroille löytyy lukollisia lokeroita. Itse kylpemisen ideana täällä on, että kylpyyn mennään valmiiksi puhtaana. Pukuhuoneesta siirrytään siis peseytymistiloihin, jossa on suihkujen alla pitkä rivi jakkaroita peilin edessä. Peseytyminen tapahtuu istuallaan, ja japanilaiset käyttävät hyvän tovin itsensä kuuraamiseen. Vasta kun jokainen varpaanväli ja korvantaukset on puhdas, siirrytään kuumavesialtaaseen, alasti edelleen. Altaaseen voi ottaa mukaansa pienen pyyhkeen, vaikka perinteisesti sitä ei pitäisikään käyttää. Vesi tuntuu harjaatumattomasta usein alkuun tuskaisen kuumalta, mutta siihen tottuu nopeasti. Myös vulkaanisen veden tuoksu on alkuun melko erikoinen.

Erityistä charmia on rotenburoissa, joissa allas sijaitsee ulkona. Esimerkiksi pitkän laskettelupäivän päätteeksi mikään ei ole ihanampaa kuin vetristää kangistuneita jäneniä kuumassa altaassa, lumihiutaleiden leijaillessa sysimustalta yötaivaalta.

Furoba

Furoba eli japanilaistyylinen kylpyhuone löytynee kaikista suuremmista asunnoista. Se koostuu kahdesta tilasta, pukuhuoneesta ja varsinaisesta kylpyhuoneesta. WC on sijoitettu erikseen. Meillä Furoban ensimmäinen tila on varsin iso, siellä on lavuaari, iso peilikaappi, säilytystiloja, pesukone ja pyykkikorit. Varsinaisessa kylpyhuoneessa on toisella laidalla amme ja toisella suihku. Kylpyhuone on kokonaan märkäerisetettyä tilaa, joten siellä voi laskea vapaaksi sisäisen vesipetonsa.

Sama prosedyyri pätee kotona kylpemisessä kuin onsenissa kylpemisessä. Eli ensiksi on tarkoitus kuurata itsensä putipuhtaaksi. Shampoot ja saippua tulee siis huuhdella pois ennen kylpyyn astumista. Näin siksi, että täällä koko perhe kylpee vuorotellen samassa vedessä.

Kylpemisen suurta merkitystä kuvastaa sekin, että tavaratalot pursuilevat kylpemiseen tarkoitettuja oheistuotteita: ylellisiä pyyhkeitä, kylpysuoloja, tuoksukynttilöitä ja ties mitä. Itse en ole omaksunut ainakaan vielä kylpemistä kotona jokapäiväisenä rituaalina, mutta onseniin menen aina kun siihen tarjoutuu tilaisuus.

keskiviikko 23. syyskuuta 2009

Just chillin'

Viisi vapaapäivää hujahtivat ohi lähes huomaamatta. Alun perin tarkoituksenamme oli lähteä jonnekin yöreissuun, mutta eipä kahdelle Harvalandiasta kotoisin olevalle tullut mieleen, että silloin kun 130 miljoonaa ihmistä viettää vapaata, on majoituksen löytyminen tiukassa. Niinpä päädyimme retkeilemään kotonta käsin. Vahingosta kuitenkin viisastuttiin ja varasimme samantein seuraaviksi pitkiksi pyhiksi eli uudeksi vuodeksi huoneiston Nisekosta viideksi yöksi. Puuterilumi, täältä tullaan!

Pyhäpäivien huipennus oli jo edellisessäkin postauksessa hehkutettu roadtrip pitkin Hokkaidon jylhää rannikkoa. Turkoosista syvän siniseen vaihtuva meri, kalliorantoihin lyövät tyrskyt ja vehreät vuoret ovat omaa sielunmaisemaani. Haaveilen kovasti koko Hokkaidon kierroksesta, mutta saa nähdä toteutuuko tämä koskaan, aikaa tarvittaisiin ainakin viikko.

Yksi päivä viettettin Sapporosta etelään sijoitsevan Chitosen kaupungin outlet-ostoskeskuksessa. Integroitumisemme syveni siis syvenemistään, kun yhdistimme peräti kaksi japanilaisten rakasta harrastusta, autoilun ja shoppailun. Saalis tosin jäi valikoimiin nähden vaatimattomaksi. Tärkeintä kuitenkin, että sain vihdoin hankittua juoksulenkkarit (Asicsit irtosivat 60 eurolla!) Suomeen jääneiden tilalle.

Muut kolme päivää vietimme Sapporossa. Nähtävyyksien katseleminen on jäänyt vähiin, ja tänään suuntasimme (ehkä viimeisen?) hellepäivän innoittamina Hitsujigaokan näköalakukkulalle. Paikka on täällä tunnettu Hokkaidon yliopiston perustajan William S. Clarkin patsaasta, ja japanilaiset jaksoivatkin huolella kuvata toisiaan seisomassa patsaan vieressä identtisessä asennossa. Itse olimme enemmän innoissamme lampaista, ei noista kuvissa laiduntavista vaan niistä, jotka olivat jo päässeet makkaraksi hot dogin väliin. Nam. Sen verran pitää Clarkista kuitenkin jatkaa, että poistuessaan maasta oli kyseinen herra todennut oppilailleen "Boys be ambitious", ja tämän lausahdukseen katsotaan edelleenkin kuvaavan Hokkaidon rajaseutuhenkeä.

Muuten ei sitten elämää ihmeellisempää: istuskeltiin kahviloissa, laitettiin ruokaa, katsottiin leffoja ja sarjoja DVD:ltä, melkein käytiin syömässä kaitensushiravintolassa (ei kuitenkaan koska beibi sai raivokohtauksen juuri kun olimme saamassa looshin) ja uitettiin jalkoja yllättäen löytyneessä "jalkaonsenissa".

Ei siivottu eikä tehty yhtään niistä lukuisista ikävistä asioista, joita kotona pitäisi saada aikaiseksi tehtyä.

Eikä harmiteltu sitä.

sunnuntai 20. syyskuuta 2009

Kamui Misaki

Blogiloma jäi lyhyeen, sillä päivän retken päätteeksi oli pakko tulla jakamaan tämä kuva. Voiko mitään ihanampaa enää olla: tuulen tuiverrus tukassa, sieraimissa meri-ilma, ja silmien edessä tämä maisema.

Taidan ihan vakasti olla hullaantumassa tähän saareen.

Kamui niemi

keskiviikko 16. syyskuuta 2009

Hoodeilla

Ennen kuin sade kasteli minut läpimäräksi, ehdin näpsäistä muutaman valokuvan lähinaapurustostamme. Tässä teille virtuaalikierros.

Ensimmäisessä kuvassa on kotitalomme, oikea arkkitehtuurin helmi. Sisältä 2005 rakennettu talo on kyllä paljon viihtyisämpi. Vahtimestaripalvelut olisivat käytössä viitenä päivänä viikossa, mutta kielimuuri on tässä kohtaa valitettavan ylitsepääsemätön. Niinpä aina kun meille ilmestyy vaksilta lappu, kiikuttaa salariman sen toimistolle käännettäväksi. Vastaavasti jos meillä on kysyttävää, soittaa joku toimistolta vaksille.


Alla korttelin pakollinen juoma-automaatti.

Tämä juoma-automaatti -ilmiö on oikeasti hämmentävä. Niin maalla en ole tässä maassa vielä käynytkään, ettei tällainen ilmestyisi jostain näkyviin.


Lawsonista (24/7) haemme maidon, mehut ja Sapporo-oluen. Hätätilanteessa myös pussinuudeleita. Vaihtoehtoina ovat Seven Eleven (lähimpään matkaa 50 m) ja Sunkus (lähimpään matkaa 200 m). En ole löytänyt vielä erottavia tekijöitä kilpailevien ketjujen välillä.


Naapurikortteleiden viehättäviin Isakayoihin emme ole valitettavati vauvan kanssa hennonneet tunkeutua. Ensimmäisiä vieraita odotellessa...


Korttelimme päädystä alkaa Hokkaidon yliopiston kampusalue. Ihana viherkeidas keskellä miljoonakaupunkia. Täällä käyn päivittäin vaunulenkillä. Tunnin saa kulumaan sutjakkaan.

tiistai 15. syyskuuta 2009

Tavaraa tavaraa tavaraa

Ulkomaille muuttamiseen liittyy aina kaikenlaista vaivaa, enkä nyt puhu Niistä Suurista Haasteista: kulttuurishokista, kieliongelmista, identiteettikriisistä ja sopeutumisvaikeuksista. Vaan arkipäivän pienistä jutuista. Kuten että mistä saa hyviä sukkia, tiskiharjan (tai tässä tapauksessa -sienen), henkareita, elmukelmua ja shampoota. Viimeisen kohdalla olin niin vainoharhainen, että roudasin jo huhtikuussa mukanani suosikkishampooni ja hoitoaineeni à 750 ml sillä epäilin (aivan oikein) ettei varsinaisen muuton koittaessa laukussa olisi liikaa tilaa. Samoin kannoin hulluuksissani mukanani kaikki mahdolliset kenkävahat, -harjat, -sienet ja -suihkeet. Osoittautuikin, kappas vain, että täälläkin saa kampaamoista länsimaisia shampoita ja että kengänhoitotarvikkeita löytyy enemmän kuin likainen mielikuvitukseni keksisi.

No nyt alkaa kaapit olla täytetty yllämainitulla vähemmän glamoröösillä mutta tarpeellisella pikkutavaralla. On siirrytty evoluution seuraavaan vaiheeseen eli tarkastelemaan, mitä kaikkea sellaista täältä saa mitä Suomessa ei ole. Eipä tarvitse olla Einstein tajutakseen että paljonkin. Onhan kyse kuitenkin maailman toiseksi suurimmasta kansantaloudesta (ellei Kiina kiri tänä vuonna ohi).

Turhakkeiden määrä on ensi näkemältä valtava: kaupoista löytyy esimerkiksi wc-pöntön renkaalle tarkoitettuja koristekankaita sekä taskunlämmittimiä. Sitten on paljon kaikkea sellaista hauskaa ja somaa, joita olisi kiva ostella, mutta joilla ei todellisuudessa tee yhtikäs mitään: esimerkiksi puupalikoista koottava Tokio tai funkyt kännykkäkorut. Viimeisenä ryhmänä on sellaiset tuotteet, jotka ovat päässeet huusholliimme ja joita ilman ei vaan voisi enää elää.

Uudet suosikkituotteet:

1. Riisinkeitin (saa toki Suomestakin mutta enpä ollut älynnyt miten hyvä laite se oikeasti onkaan)
2. Bento-lounasrasiat (huippukäteviä, esittelen jossain vaiheessa)
3. Silkkinen pesuliina
4. Hienosta, pehmeästä fleecestä tehdyt pussilakanat (menevät paljaaltaan juuri nyt kun on liian kuuma peitolle mutta liian kylmä pelkälle puuvillaiselle lakanalle)

ja (seuraa köhimistä)

5. Quaker Instant Oatmeal, makuna vaahterasiirappi

Tuolla viimeisellä ei kyllä ole mitään tekemistä Japanin kanssa mutta on se vaan niin hyvää...

maanantai 14. syyskuuta 2009

Kaikkeen tottuu

Mistä tietää, että on ollut Japanissa pidempään kuin tavallisella turistireissulla?

Silloin kun...
  1. ...pitää luonnollisena, että jokaisesta korttelista löytyy juoma-automaatti
  2. ...ei hätkähdä juuri takamuksen peittävää koulutytön uniformua
  3. ...currykeitto kuulostaa aivan normaalilta ruualta
  4. ...Hard-Off rautakaupan nimenä ei käännä päätä
  5. ...yli polven sukat näyttävät somilta myös kolmekymppiä ylittäneiden naisten päällä

sunnuntai 13. syyskuuta 2009

Papusalaatti seesamkastikkeella

Ruokavalio on olosuhteiden pakosta muuttunut muuton jälkeen melkoisesti. Kuten aikaisemmin on tullutkin jo todettua, markettien hyllyillä notkuu aivan erilaista tavaraa kuin kotona. Vaihtelu kuitenkin virkistää, ja myös housujen kaulus tykkää. Raskaukilot on nyt kokonaisuudessaan karistettu.

Tänään ajattelin jakaa kanssanne yksinkertaisen papusalaatin ohjeen. Sopii lisukkeeksi melkein mille tahansa lihalle.

Seesaminsiemenet ovat muuten osoittautuneet uudeksi suosikkiruoka-aineeksi. Ja jauhettaessa niistä lähtee taivaallinen tuoksu!

Tarvitset:

100 gr kidneypapuja
sormisuolaa
3 rkl valkoisia seesaminsiemeniä
1 rkl sokeria
1 rkl öljyä
1 rkl soijakastiketta

Ohje:

Kiehauta kidneypapuja muutama minuutti suolavedessä. Huuhtele kylmällä vedellä, kuivaa ja leikkaa muutaman sentin mittaisiksi paloiksi.

Paahda seesaminsiemenet paistinpannulla ja jauha ne morttelissa, kun ne ovat vielä kuumia.

Kun seesaminsiemet ovat puoliksi murskaantuneet, lisää sokeri, öljy ja soijakastike.

Kaada kastike kidneypapujen päälle ja sekoita hyvin.

Edit. Tarkkaavainen lukija totesi, että kuvassa näkyvät pavut eivät ole kidneypapuja vaan green beans eli onkohan oikea suomenkielinen sana vihreä papu?


papusalaatti

lauantai 12. syyskuuta 2009

Ryöstö japanilaisittain

Eilisessa Japan Timesissa oli uutinen Osakassa sattuneesta ryöstöyrityksestä. 24-vuotias mies oli astellut sisään FamilyMarttiin keittiöveitsi kädessään. Keskustelu oli käyty suunnilleen tähän tapaan:

Ryöstäjä: "Voisitteko ystävällisesti antaa minulle vähän rahaa?"
Myyjä: "Mitäs jos lopettaisitte tämän nyt heti tähän paikkaan".
Ryöstäjä: "OK"

Tämän jälkeen myyjä oli vienyt nuoren miehen takahuoneeseen odottamaan, että poliisi saapuu paikalle. Siellä tämä työtön ja koditon -selvästikin epätoivoinen- mies oli sitten hiljaa odottanut poliisia.

Only in Japan.

keskiviikko 9. syyskuuta 2009

Tänään lautasella

Japanin tavaratalojen valmisruokaosastot pursuavat toinen toistaan paremman näköisiä aterioita. Hyvä niin, sillä jokunen viikko sitten ne pelastivat erään maahan juuri saapuneen kotirouvan nälkäkuolemalta, kun naisen mies häipyi työmatkalle heti toisena päivänä... Ruokakaupassa käyminen oli nähkääs hiukan hankalaa alkuun. Mitään tuttua ehkä kurkkujen ja tomaattien lisäksi ei löytynyt, ainakaan helposti. Lukutaidottomuus ei tietenkään auttanut asiaa.

Mutta vaikka keittiökokeilut ovat jo alkaneet ottaa tulta alleen, käyn edelleen mielelläni noutamassa valmisruokaosastoilta purtavaa. Niin herkullisia sieltä saatavat ateriat ovat. Eikä sitä beibin kanssa kaksin ollessa mitään niin ihmeellistä jaksaisikaan alkaa värkkäämään.

Joten saanko esitellä, tänään lautasella: inarisushi

Inarisushi

tiistai 8. syyskuuta 2009

Kampaajalla

Viikonloppukertomuksesta unohtui, että kävin lauantaina myös hoidattamassa kuontaloni kampaajalla. Edellisestä kerrasta olikin kulunut -gulp- neljä kuukautta. Syy pitkäksi venyneeseen väliin oli se, että olin kuullut huhua, että varma tapa käynnistää synnytys on varata aika kampaajalle. Niinpä minulla olikin tismalleen laskettuna päivänä aika varattuna. Kyllä kannatti, beibi päätti kuin päätti syntyä juuri tuolloin. Jälkikäteen en kyllä kiitellyt ideaani, ensimmäisen kuukauden-puolentoista aikana ajatus kampaajakäynnistä oli sula mahdottomuus. No, suttunuttura rulasi muutenkin, ei siinä paljon tukkapäätä ehtinyt miettiä.

Mutta asiaan. Lauantaiaamuna klo 10 marssin sisään parin korttelin päässä sijaitsevaan luomutuotteita käyttävään AND. -kampaamoon. Minulla ei ollut muita odotuksia kuin että pääsisin eroon yliajettua piisamia muistuttavasta latvasta.

Vastaanotosta minut ohjattiin tuoliin istumaan, ja hetken kuluttua Herra Hiusmuotoilija saapui luokseni kädessään hiusmalleja esitteleviä lehtiä. Seuraavat viisi minuuttia sitten yhdessä ihmettelimme, minkälainen malli meikäläisen villiksi rehevöityneestä pehkosta voitaisiin kaivaa esille. Tämän jälkeen minut ohjattiin pesupaikalle, jossa hammaslääkärin tuolia muistuttavalla laitteella minut kipattiin pää alaspäin, ja avustaja ryhtyi napakoin ottein pesemään tukkaani.

Pesun jälkeen samainen avustaja selvitti tukkani, ja vasta sitten ryhtyi työhön Herra Hiusmuotoilija. Nips naps, sakset viuhuivat ja tukkaa katosi hengästyttävää vauhtia. Välillä hiukset kuivatettiin peräti kahden avusajan voimin. Sitten Herra Hiusmuotoilija jatkoi taas töitään. Kun Hän oli vihdoin tyytyväinen kätensä jälkeen, minut ohjattiin pesupaikalle, jossa tukkani pestiin uudemman kerran. Tämän jälkeen minut ohjattiin takaisin tuoliin, ja avustaja antoi minulle perusteellisen hartiahieronnan. Sitten tukka taas kuivatettiin. Lopulta Herra Hiusmuotoilija tuli vahapurkki kädessään antamaan frisyyrilleni viimeisen silauksen.

No olinko sitten tyytyväinen? Kyllä maar! Sen lisäksi, että kokemus oli oikein miellyttävä ja tykkäsin uudesta leikkauksestani, hela hoito kustansi kokonaiset 36 euroa!

sunnuntai 6. syyskuuta 2009

Päivän säätö

Päätettiin aamulla lähteä Shikotsu-järvelle viettämään sunnuntaipäivää. Pakattiin kassi, ostettiin automaatista juotavaa matkaa varten ja lastattiin jengi autoon. Matkaa oli takana 100 metriä, kun kuului epäilyttävä klonk klonk. Takaikkunasta ehdin näkemään, kun salarimanin valkoruskeat tennarit kieppuivat ilmassa, kuin onnen kaupalla väistäen takana ajavan auton tuulilasin.

Seuraavissa valoissa minä ulos, juoksujalkaa tapahtumapaikalle. Siellähän ne tossut lepuuttivat, keskellä ajoväylää. Onneksi aika lailla suojatien tuntumassa. Valojen vaihtumista odotellessani vedin aurinkolasit silmilleni ja keräsin cooliuttani. Vihreiden räpsähdettyä päälle uusi spurtti, siksakkia risteystä ympäri keräten sukkia ja tossuja ja sitten vielä nopeampaa kamat kainolossa kohti pysäköityä autoa.

Mukava pikku happihyppely.

lauantai 5. syyskuuta 2009

Japani pikkuvauvan kanssa

Kun ennen beibin syntymää luin vauvalehdistä haastatteluja, jossa tuoreet vanhemmat alistuneesti kertoivat, miten paljon vauva sitoo ja miten ei enää tulisi mieleenkään lähteä esimerkiksi spontaanisti kahvilaan, tunsin lievän ahdistuksen nousevan kurkkuuni. Olin elänyt mieheni kanssa kahdeksan vuotta kauniisti sanottuna vähemmän organisoitunutta elämää (lue: kuin pellossa). Käytännössä tämä tarkoitti, että kodinhoitoon ym. liittyvät velvollisuudet lensivät romukoppaan aina, kun tuli mieleen lähteä jonnekin tai tehdä jotain hauskaa.

Olihan muutos ilmeinen, kun beibi kaksi ja puoli kuukautta sitten syntyi. Alkuun tuntui, etten edes saunaan päässyt ilman että maailmanlopun huuto seurasi perässäni. Tukkaani en välillä ehtinyt pesemään moneen päivään. Mutta aika nopeasti asiat helpottuivat. Itse olisin saattanut jäädäkin kotiin makaamaan siksi, että se olisi yksinkertaisesti vain ollut niin paljon helpompaa, mutta mieheni piti huolta siitä, ettei näin päässyt käymään: kun beibi oli kahdeksan päivän ikäinen, muutimme kesämökille, kolmiviikkoisen kanssa ajelimme toiselle puolelle Suomea ja seitsemänviikkoisen kanssa lensimme tänne.

Älkää ymmärtäkö väärin, tiedän että lapset tarvitsevat kasvaessaan rutiineja ja rytmin päiviin. Mutta ei entisestä elämäntyylistä tarvitse vauvan maailmaantulon jälkeen kokonaan luopua. Olisi järjetöntä asua täällä ja pysytellä mukavuussyistä neljän seinän sisällä. Liikkuminen imeväisikäisen kanssa Japanissa on itse asiassa äärettömän helppoa. Lähestulkoon kaikissa tavarataloissa on supersiistit lastenhoito-osastot, josta löytyy omat kopit imetykseen. Kaupungilla tarvitsee siis vain pitää mielessä, missä lähin tavaratalo sijaitsee. Ainakin lounasaikaan olemme olleet vauvamme kanssa tervetulleita kaikkiin ravintoloihin, joihin olemme yrittäneet. Auton takapenkillä on imetetty ja vaihdettu vaipat monet kerrat. Joskus on vaadittu pientä siviilirohkeutta: olen imettänyt myös turisti-infon siivouskopissa...

Jokatapauksessa sanoisin, että reissuaminen Japanissa on äärettömän helppoa pikkuvauvan kanssa. Vink vink, kaikki lähipiirin tuoreet äidit!

perjantai 4. syyskuuta 2009

Notes about nothing II

Tapahtumia tältä viikolta:
  • Lapsen isä ei vielä tiedä tätä (eikä tule olemaan järin innoissaan), mutta beibi rakastaa Whitney Houstonin powerballadeja. Eilen illalla taustalla pyöri Bodyguard, ja I Have Nothing aiheutti välittömän etuhuuli törröllään suoritetun kujertelukohtauksen.
  • Beibistä puheenollen, meillä nukutaan yöt nyt säännöllisesti yhdellä heräämisellä!
  • Olen ehtinyt lukemaan enemmän kuin... no, vuosikausiin ainakin! Haikuluotain suosittelee seuraavia kirjoja: Ernst Hemingwayn The Old Man and the Sea, Kazuo Ishiguron The Remains of the Day ja Never Let Me Go sekä kevyemmältä osastolta John Grobanin Marley & Me.
  • Jääkaapista löytyy nykyään jo kaikenlaisia tuotteita, joissa ei ole sanaakaan meikäläisillä kirjaimilla, mm. ruoanlaittoon tarkoitettua sakea, riisietikkaa, valkoisia seesaminsiemeniä ja wasabitahnaa.
  • Olen haistellut aitoa lannantuoksua ja ihastellut kypsyviä päärynöitä vieressä olevan Hokkaidon yliopiston kampuksella (Hokudai oli alunperin Sapporon agrikultuurinen oppilaitos).
  • Tänään pitäisi saada gaijin-kortti, ehkä vihdoin pääsen avaamaan myös paikallisen puhelinliittymän!

Erinomaisen hauskaa viikonloppua kaikille!

torstai 3. syyskuuta 2009

Karma is a bitch

Ihmemaassa puhutaan:

Alla olevassa kuvassa esiintyy Mr. James, Japanin McDonaldsin Nippon All Stars -hampurilaisten uusi maskotti. Mr. James on räikeästi pukeutuva hömelö nörtti, joka paitsi käyttäytyy ylitsevuotavan innokkaasti niin puhuu japania vahvasti murtaen ja kirjoittaa pelkillä kataganoilla.


Nyt sitten ihmemaan gaijin-yhteisössä kiistellään, onko Mr. James ulkomaalaisstereotypioita vahvistava vai peräti rasistinen hahmo.

Voi toki ymmärtää, että Japanissa pitkään asuneita rasittaa, kun ulkomaalaisia kuvataan maata ymmärtämättömiksi hölmöläiseksi. Mutta mutta: kannattaako tätä nyt ottaa niin vakavasti, kysehän on mainoksesta?

Sitä paitsi, eivätköhän aasialaiset ole kärsineet paljon pahemmin länsimaisen median ja viihdeteollisuuden luomista stereotypioista?

tiistai 1. syyskuuta 2009

Integroitumista

Integroitumiseni on viimeisen viikon aikana edennyt hyvin:
  • Olen omaksunut täydellisesti japanilaisten kolme rakkainta harrastusta: torkkumisen, autoilun ja shoppailun
  • Olen alkanut valmistaa salarimanille toimistopäivinä bento-lounaan mukaan (seriously!)
  • Olen lakannut olemasta ylitsevuotavan kohtelias kaupassa asioidessani, eivät paikallisetkaan näköjään asiakkaina ole
  • Harkitsen ehdottavani salarimanille, että voisin paikalliseen tapaan konfiskoida hänen koko palkkansa ja antaa sitten hänelle pienen kuukausirahan. Suostuisikohan se?
Related Posts with Thumbnails