perjantai 30. lokakuuta 2009

Yksi perhe, kaksi kokemusta

Mietiskelin tässä, miten kaksi samasta perheestä olevaa ihmistä voi saada Japanista niin erilaisen kokemuksen.

Salariman on asunut täällä vuoden. Viettää reissuillansa päivät puhtaasti japanilaisessa seurassa. Kiertää tiettömiä taipaleita, näkee teollisuuskaupungin toisensa perään, välillä jotain muutakin. Tapaa tehtailla kansan syviä rivejä. Syö lounaaksi tonnikalan silmiä ja kilpikonnaa. On jo kuherruskuukautensa Japanin kanssa viettänyt. Ei näe enää eksotiikkaa niissä asioissa, joille minä pyörittelen silmiäni.

Minä olen ollut täällä 2,5 kuukautta. Vietän suurimman osan päivästä kotona, jossa olen ja elän kuin Suomessa. Japani avautuu minulle muutaman tunnin aikaikkunoina, kun poistun kotoa. Silloinkin liikun pääsääntöisesti muutamaan neliökilometriin typistetyllä alueella. Käyn ruokaostoksilla, juttelen seitsemänkymppisten rouvien kanssa puistonpenkillä. Minulle Japani on vielä ihmeellinen, eksoottinen, jännittävä.

Välillä olen salarimanille vähän kateellinen. Hän näkee ja kokee Japanin ihan eri mittakaavassa kuin minä. Tähän hän varmaan toteaisi, että hän viettäisi ne loputtomat lentokoneissa, junissa ja autoissa vietetyt tunnit ennemmin täällä meidän kanssamme.

Vaikka Japanin kokemukseni jää väkisinkin hieman kapeaksi, olen silti äärettömän iloinen, että vietän äitiysvapaani täällä. En kuulu siihen porukkaan, jolle lapsen saaminen oli mahtava tilaisuus päästä pois töistä. Päinvastoin. Tykkäsin niin paljon hommistani, että minulle aiheutti pikemminkin ahdistusta jäädä pois, kun tuntui, että olin vasta kunnolla päässyt vauhtiin. Vastoin ennakko-odotuksia olen kuitenkin nauttinut kotiäitiydestä suunnattomasti. Tietenkin suurin syy on ihana lapseni, mutta katson muutolla kuitenkin olleen osuutensa asiaan. Syöttö- ja vaipparallin keskellä tämä maa tarjoaa minulle joka päivä ikimuistoisia hetkiä.

torstai 29. lokakuuta 2009

Joulu saapuu Japaniin

Joulu on Japanissa puhtaasti kaupallinen, ei kristillinen juhla. Niinpä jouluperisteistäkin on muodostunut hieman erilaisia kuin länsimaissa.

Täällä tapoihin kuuluu syödä joulupäivän illallinen Kentucky Fried Chickenissä.

Kyllä, luit oikein. Terveyden perikuvana tunnettu kansa mättää joukolla friteerattua pikaruokaa sisuksiinsa joulun kunniaksi. Perheet jonottavat korttelien mitoilla KFC:n, elleivät ole onnistuneet tekemään pöytävarausta.

Ja koska vanha kunnon Kenraali Saunders muistuttaa itseään kuurapartaa, saa hänen patsaansa joulun alla (lue:nyt) joulupukin tamineet. Ettei vain kansalta pääse unohtumaan, miten joulua vietetään.

Tulee olemaan harvinaisen helppoa tänä vuonna tämä joulun vietto.

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Peiton hankkimisen anatomia

Ensimmäisten yövieraiden saapuessa havaitsimme, että taloudessamme on liian vähän peittoja. Päätimme sitten satsata ja hankkia itsellemme kunnollisen ison untuvapeiton. Pienen kiertelyn ja hintavertailun jälkeen päädyimme jälleen -tadaa- paikallisen elektroniikkataivaaseen, Bic Cameraan.

Ei aikaakaan, kun avuksemme riensi englantia auttavasti puhuva miellyttävä nuori mies. Japanilaisen tehokkaaaseen tyyliin hän esitteli meille toistakymmentä untuvapeittoa. Aikamme palloteltua päädyimme yhteen, jonka jälkeen valitsimme vielä pussilakan, vierastyynyt ja niihin tyynynpäälliset.

Koko ajan kuvittelimme, että saisimme peiton suoraan mukaan. Vielä mitä. Maksua suorittaessamme nuori mies sanoi, että toimitus kestäisi muutaman päivän. Samalla hän vilautti verhojen välistä viereistä tilaa. Katsokaapa, täällä hän tekee meidän peitomme. Hän itse tekee peittomme! Näytti samalla hihanauhaansa, jossan luki bedroom specialist.

Pääsimme siis oikein sänkykamarispesialistin käsittelyyn.

Lähtöä tehdessämme spesialistimme apulainen toi eteemme lapun, jossa luki moitteettomalla englannin kielellä kutakuinkin näin:

Oli erittäin miellyttävää palvella teitä. Anteeksi, etten puhu englantia.

Peitto saapui kotiovelle muutamaa päivää myöhemmin. Eikä muuten ole ihan turha peitto. Hauskana erikoisuutena on, että mukana tuli painonapit, joilla peitto kiinnitetään pussilakanan sisällä oleviin lenksukoihin, ettei se yön aikana myttäänny lakanan sisällä. Näin Bic Camera varmisti, että ostamme loppuelämämme tarpeiksi pussilakanoita heiltä. Goodbye Finlayson!

tiistai 27. lokakuuta 2009

Rakkautta keittiössä: nabe

Uusin tulokas keittiössämme on savesta tehty nabemono-pata. Japanissa vallitsee voimakas kausiruoka-ajattelu, ja varsinaisesti nabe-ruoat ovat talviajan herkkuja, mutta emme ole voineet vastustaa uuden patamme tarjoamia mahdollisuuksia.

Nabe-ruat syödään suoraan padasta, ja ruuan aikana pata pidetään lämpimänä pienen irtolieden päällä. Ruoka poimitaan padasta syömäpuikoilla, ja kastetaan mahdollisesti dippiin. Esimerkiksi sukiyakin (ensimmäinen kuva) ainekset dipataan vatkattuun munaan.

Nabe1

Nabe2

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Etiketistä

Japanilainen etiketti on tiheäsyinen verkko, joka ulottaa otteensa kaikille elämänalueille. Käyttäytymissäännöt ovat niin pikkutarkkoja, että ne ovat japanilaisillekin haastavia hallita. Ulkomaalainen tyhjentäisi helpommin meren ämpärillä. Itse olen omaksunut sen linjan, että yritän vältellä törkeimpiä temppuja, mutta en kanna liikaa murheita detaljeista.

Yksi ehdoton no-no on nenän niistäminen julkisesti. Sen sijaan sisäänpäin saa ryystää aivan vapaasti. Houkuttelevaa, eikö?

Tulisella ruuallahan on taipumuksena niin sanotusti avata röörit. Japanissa mausteita käytetään hillitysti, mutta Hokkaidon erikoisuudesta, currykeitosta, löytyy potkua muiden edestä. Siinä sitä sitten ollaan, soppalautasen edessä, nenä valuu kuin mahla koivun kyljestä, ryystää ei tahdo, niistä ei ilkeä. Kiusallista.

Pieni gaijin kysyy, että jos niistäminen on tabu, niin onko siihen soppaan ihan pakko laittaa niitä aineksia, jotka väkisinkin laittavat nenän valumaan kuin päiväkotilaisilla pulkkamäessä?

lauantai 24. lokakuuta 2009

Lovin' me some Hokkaido

Lumihuippuinen Yotei. Ruska. Auringossa kimmeltävä joki. Mehevät pizzat markan kokoisessa kahvilassa. Syksyn raikkaus.

Täydellinen päivä.

Syksy Hokkaidolla


torstai 22. lokakuuta 2009

Apua, ulkomaalainen vessassa

Kävin tänään yhdessä ostoskeskuksessa beibin kanssa invavessassa, kun sinne sai rattaat kätevästi mukaan. Täkäläisten vessojen monimutkaisuutta on tullut aikaisemminkin ihmeteltyä. Tänään tuli sitten säädettyä vielä tavallista huolellisemmin.

Yleensä pöntön huuhtelu tapahtuu sivussa olevasta vivusta vääntäen. Jos vipua ei ole, jossain lähettyvillä on nappipainike. Silmäni sattui sellaiseen, ja painoin sen kummenpia ajattelematta -ja sain aikaiseksi infernaalisen hälytyksen. Arvatkaa tuliko kiire vetää vetsaria kiinni. Oikea nappi oli sitten 20 senttiä hälytysnapin yläpuolella. Mitenkään niitä ei kielitaidottomana osannut erottaa, koska teksti oli ainoastaan japaniksi.

Aika altayksikön paikalla oli vartija, jolle sitten kumarrellen ja gomen nasaita hokien avasin oven.

Oli aika voittajafiilis.

tiistai 20. lokakuuta 2009

Viikonloppu, neuvola ja vieraita

Hääpäiväviikonloppu Windsor Hotel Toyassa meni loistavan leppoisasti. Hotelli sijaitsee aivan käsittättämättömällä paikalla vuoren huipulla: yhteen suuntaa aukeaa meri, toiseen kaunis Toya-järvi, ja kolmannella komeilee Yotei-tulivuori. Palvelu vastasi täydellisesti viittä tähteä. Aamiainen on yksi suosikkiruoistani, ja näköalaravintolassa pöytään tarjoiltu ranskalainen aamiainen kuohuvine juomineen oli yksi tähtihetkistä.



*****

Tänään käytiin ensimmäistä kertaa tutustumassa Japanin neuvolatoimintaan. Eksoottista oli. Mitään ajanvarauksia ei täällä harrasteta, vain paikalle piti saapua aamulla tiettynä aikavälinä. Homma toimi kuin junan vessa, vaikka paikalla olikin parikymmentä pikkuneidin paikallista ikätoveria. Ensin luukulle esitäytettyjen papereiden kanssa, sitten kuumeen mittaus, seuraavan huoneeseen ja siellä punnitus ja pituuden mittaus, edelleen odotushuoneeseen, josta kutsu lääkärintarkastukseen, ja sieltä rokotushuoneeseen ja lopuksi "ruokanäyttelyhuoneeseen". Itse ajattelin pysytellä suomalaisissa ruokasuosituksissa, mutta oli kyllä ihan mielenkiintoista nähdä, mitä täällä tarjotaan vauvoille. Misokeittoa esimerkiksi voi antaa jo puolivuotiaalle.

*****

Tänään saapuivat ensimmäiset odotetut vieraat, miehen vanhemmat. Seuraavat kymmenen päivää kuluvat pitkälti Sapporoa ja Hokkaidoa kiertäessä ja kolutessa, ja täällä saattaa olla hieman hiljaisempaa. Heipsistä nyt!

torstai 15. lokakuuta 2009

Lumen himo

Kuulin, että kotipuolessa on satanut lunta. Sitä on maassa parikymmentä senttiä. Aurinko kimmeltää hangella, puissa on vielä lehdet.

Täällä jatkuu kaunis syksy, mikä on tietysti ihan kivaa. Mutta en voinut sille mitään, että tuli lumen himo.

Tähän pitää kyllä todeta, että kaupungissa lumella ei tee todellakaan yhtään mitään. Mutta hiljaisessa metsässä, aurinkoisena kevätpäivänä, kun kavutaan hitaasti ylös vuorenseinämää, lumi on ihanin asia maailmassa. Ja myös silloin, kun mäkeä tullaan alas, ja lumi on höyhenen kevyttä, niin että se pussuaa henkeen joka käännöksellä.

Katselin nälkääni tyydyttääkseni vanhoja laskukuvia. Tuli hirvittävä haikeus. En taida tänäkään talvena päässä randoamaan.

Nämä kuvat ovat Pohjois-Norjasta viime vuoden keväältä.

Edit. Kuvista krediitit paremmalle puoliskolle.

Lyngen2

Lyngen3

Lyngen4

Lyngen1

keskiviikko 14. lokakuuta 2009

...enkä koskaan saanut selville mikä kumma vekotin se on

En ole mikään tekniikan ihmelapsi. Siksi nain insinöörin. Suunnitelmassa meni kuitenkin jotain pieleen siinä kohdassa, kun huomasin asuvani hyperteknisessä kodissa, jossa insinööri viettää vain murto-osan arkipäivistä.

Katsokaa nyt näitä kodin ohjauspaneeleja.


Jos joku arvaa, mitä näillä kaikilla säädellään, lupaan lahjaksi vapaavalintaisen teknisen härpäkkeen JR:n myyntikatalogista.

tiistai 13. lokakuuta 2009

Nihon-go ga heta desu

Kielen oppimisen kanssa on menossa pahan luokan turhautumisvaihe. Vaikka joka päivä yllätän itseni poimimalla puheesta taas jonkun uuden sanan, niin useimiten menee vaan yli hilseen. Tänään on toivonut vain noin 15 kertaa, että osaisin puhua kieltä edes kohtuullisesti.

Ensimmäisen kerran toivoin sitä lääkäriasemalla, jossa meidän oli tarkoitus käyttää pienokaista rokotuksella (eipä kuitenkaan saanut rokotusta, mutta se on jo toinen tarina). Respassa kukaan ei puhunut englantia. Ollenkaan. Lääkäri onneksi kylläkin, vielä ihan sujuvasti. Lapsen terveydenhoito jos mikä on sellainen asia, että siinä olisi mielellään itsekin perillä, mitä nyt sanotaan/ohjataan/käsketään.

Loput reilu kymmenen kertaa toivoin maagisesti ilmestyvää kielitaitoa liikkuessani kaupungilla. Täälläkin on ilmat sen verran viilentyneet, että beibille on puettava haalari ulos. Välikausihaalariksi on hankittu sellainen ruskea pörröinen karhupuku, jossa on korvat ja hännäntupsu. Se osoittautui söpöilyä rakastavien japanilaisten mielestä olevan aivan superkawaii. Meidät pysäytti muun muassa liikennevaloissa kuusikymppinen mies ja Daimaru-tavaratalossa puolen tusinaa boutique-osaston myyjää. Kaikki intoutuivat kunnon babytalkkiin, ja siinä samassa minulle osoitettiin liuta kysymyksiä. Iän ja sukupuolen jälkeen olinkin sitten ihan pihalla.

Eli: Ostetaan japanin kielitaito. Mieluiten sujuva, mutta arkipäivän puhekielitaito kelpaa myös. Erityisvaatimuksena lapsi- ja terveysaiheinen sanasto. Valmis maksamaan käyvän hinnan.

maanantai 12. lokakuuta 2009

Jo Elviksen lanteet ties sen...

Kun asuu maassa, jonka kieltä ei hääppöisesti osaa, turvautuu kovin mielellään elekieleen. Pääni heiluu ja kädet vispaavat, kun yritän saada kaupan myyjää ymmärtämään asiaani. Sääli vain, että hyvä huitomiseni menee hukkaan. Japanilaisella ja länsimaisella elekielellä ei nimittäin ole juurikaan yhteistä. Yleensä aiheutan vain enemmän hämmennystä. Vaikka olenkin nyt oppinut joitakin japanilaisia eleitä, on oma elekieli niin syvälle selkäytimeen juurtunutta, että tositilanteissa aina palaan niihin.

Tässä muutamia eroavaisuuksia:

Luokse kutsuminen:
Suomessa kämmen on ylöspäin, ja sormia koukistetaan itseen päin. Japanissa kämmen on alaspäin, ja sormia koukistetaan kämmeneen. Näyttää siltä, kuin henkilö rapsuttaisi ilmaa.

Ei:
Suomessa ravistetaan päätä sivusuunnassa. Japanissa käsi on kasvojen edessä peukalo nenään päin, ja kättä liikutetaan nopeasti sivusuunnassa.

Olen pahoillani:
Suomessa lähinnä luimistellaan, vedetään päätä hartioiden väliin ja irvistetään. Japanissa asetetaan kämmenet yhteen rinnan eteen.

Minäkö?
Suomalainen osoittaa peukalollaan rintaansa. Japanilainen osoittaa etusormellaan nenäänsä.

Olisi hauska kuulla, minkälaisiin erilaisiin eleisiin te lukijat olette törmänneet ulkomailla!

P.S. Japanilaiset tulkitsevat ihmisten tunteita lähinnä silmistä, kun länsimaalaiset tarkastelevat koko kasvoja. Tämä ero heijastuu niinkin yllättävään seikkaan kuin hymiöihin! Japanissa :) on ^_^ ja :( on ;_;

sunnuntai 11. lokakuuta 2009

Designrakkauksia


Kun oma sisustusmaku edustaa skandinaavista modernismia, ei Japanissakaan ole vaikea tehdä löytöjä. Japanilainen muotoilu on eleetöntä ja yksinkertaista, mutta ei tylsää. Käyttöesineissäkin on aina jokin "juju".

Norsun kärsän muotoisesta kaatonokasta tunnettu G-mallin
soijakastikekannu on japanilainen klassikko 50 vuoden takaa.

UKIHASHI-puikkojen kärki on muotoiltu
siten, etteivät ne tarvitse erillistä pidintä.

lauantai 10. lokakuuta 2009

Kotikaupunki tutuksi

Ihanaa, taas pitkä viikonloppu. Maanantaina on jonkin sortin juhlapyhä, en ole jaksanut ottaa selvää mikä. Mukavaa kun ylimääräiset vapaat ajoittuvat tasaisemmin ympäri vuoden. Suomessa ei aina naurattanut, kun kesäloma oli lusittu ja seuraavat pitkät vapaat häämöttivät jouluna.

Vaikka eipä oman päivän kulku riipu (miehen läsnäoloa lukuunottamatta) kovin suuresti siitä, onko arkipäivä vai pyhä. Sama herätyskello herättää hihkumisellaan joka aamu. Ainakin joku on tässä huushollissa iloinen myös aamuisin. Ennen kuin mies jaksoi kammeta itsensä ylös, ehdin hauduttaa yhden satsin omenahilloa, pestä pyykkiä ja silittää. Melkoinen ero siihen, että lapsettomana lauantai alkoi puolen päivän aikaan nautitulla aamiaisella.

Koska ensi viikonloppuna on tiedossa yöreissu, päätimme viettää viikonlopun kierrellen Sapporon tuntemattomia osia. Kun ydinkeskussa asuu, niin tänne on helppo jämähtää.

Maruyama lienee Sapporon trendikkäin kaupunginosa. Siellä on tullut piipahdettua pikaisesti pariin otteeseen, mutta tänään ajattelimme viettää siellä koko päivän. Mies kävi vuosi takaperin katsomassa siellä yhtä asuntoakin, ja täytyypä sanoa, ettei olisi ollut hullumpi asuinalue laisinkaan.

Maruyaman kaduilla risteillessä olo oli kuin Liisalla Ihmemaassa. Samassa korttelissa saattaa suloisessa sekamelskassa olla pelkistetty moderni kahvila (tsekatkaa yllä oleva kuva -ja erityisesti Aarnion pallotuoli!), vinossa oleva satavuotias hökkeli, lasiseinäinen luksusputiikki ja kalahalli. Sinälläänhän se ei ole mitään uutta täällä, mutta toteutus oli kuitenkin jotenkin viehkompi.

Meillä oli kohteina luomuruokakauppa (jollaisen onnistuin vihdoin paikallistamaan pitkän googlailun ansiosta), pyöräkauppa ja pieni lifestyle-liikkeitä sisällään pitävä ostoskeskus. Koko reissu tuli tehtyä kävellen. Matkan varrellakin oli kaikkea kiinnostavaa, ja mentaalinen muistikirja on täytetty paikoilla, joihin pitää vielä palata.

Lounaaksi nautimme reilun satsin onigireja. Pitääpi kyllä todeta, että hyöryävän kuumana käteen saatava riisipallo voittaa 6-0 konbiineista saatavat versiot.

Kotiin tuli tehtyä ostoksiakin, niistä joskus paremmalla ajalla. Minusta on kyllä kehkeytymässä suuri japanilaisen muotoilun ystävä.

torstai 8. lokakuuta 2009

Kuppi kuumaa

Mitä tehdään silloin, kun säätiedot kertovat ensimmäisen taifuunin sitten vuoden 2007 rantautuneen pääsaarelle ja matkaavan kohti Hokkaidoa?

Hautaudutaan sohvannurkkaan kiinnostavan kirjan kanssa ja pidetään ulottuvilla pannullinen vihreää teetä.

taifuunia odotellessa 1

taifuunia odotellessa 2

Suosittelen muuten lämpimästi kaikkia kokeilemaan vihreää teetä. Siis aitoa irtolehdistä tai -pulverista haudutettavaa teetä, ei pussiteetä! Maku voi tottumattomasta olla hieman erikoinen, ja myönnän itsekin, etten alkuun ollut kovin hurmaantunut. Tosin siihen vaikutti se, että olin erheellisesti keittänyt veden kiehuvaksi asti ja jauhettakin tuli pussutettua ihan liikaa.

Japanissa vihreä tee on lähes samassa asemassa kuin vesi. Sitä juodaan kaikkialla kaikkina vuorokaudenaikoina. Esimerkiksi ravintoloissa vihreä tee on ilmaista.

Vihreällä teellä on monia terveysvaikutuksia, sen on muun muassa todettu alentavan kohonnutta verenpainetta, kolesteloria ja verensokeria, sekä ehkäisevän tiettyjä syöpiä. Lisää terveysvaikutuksista voit lukea esimerkiksi täältä ja täältä.

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Citius, altius, fortius?

Vaikka liikuinkin koko raskausajan, oli tahtia loppua kohden luonnollisesti kevennettävä. Kunnon endorfiinipöhinää tuli aika nopeasti ikävä. Kun ryhdiltänikin muistutin synnytyksen jälkeen lähinnä Qasimodoa, maltoin tuskin odottaa, että pääsisin taas kunnolla liikkumaan.

Urheilu + maitobaariasiakas + paljon matkustava mies on kuitenkin syksyn mittaan osoittautunut haastavaksi yhtälöksi. Kuntosalille pääsemisestä en ole vielä uskaltanut haaveillakkaan. Vaunukävelylenkit luonnistuvat hyvin ja niitä tuleekin harrastettua päivittäin, mutta niillä ei ole kyllä mitään tekemistä hikiliikunnan kanssa (tai no, katsotaan uusiksi kun taivaalta tuuppaa 30 cm lunta...).

Kotona harrastettava liikunta ei ole oikein kiinnostellut sen jälkeen, kun pikkulikkana sätkyttelin kinttujani äidin Anna-lehden mukana tulleen aerobic-kasetin tahdissa. Nyt on kuitenkin pitänyt nöyrtyä. Hankin itselleni kolmekiloisen medicine-pallon. Se on ollutkin yllättävän monipuolinen ja hauska treeniväline. Supersarjoina kun vetelee erilaisia kyykkyjä, niin kymmenessä minuutissa saa jo jalat spagetiksi. Yläropan treenit onnistuvat myös, tosin pallo olisi parhaillaan plyometrics-tyyppisessä treenaamisessa. Kerrostaloasunnossa ei kuitenkaan viitsi paukutella palloa seinään tai lattiaan...

Joogatakin voisi kotona, mutta olen sen suhteen vielä niin aloittelija, että harjoittelisin mieluiten ohjauksessa. Ehkäpä jooga-DVD olisi jonkinlainen ratkaisu asiaan.

Muutenkin on pitänyt käyttää luovuutta. Talossamme on 15 kerrosta. Portaita juoksemalla saa hyvän treenin aivan hetkessä (ja naapureiden keskuudessa hullun maineen). Se on kuitenkin niin kettumaista ja raskasta hommaa, että kovin montaa kertaa en ole saanut itseäni motivoitua. Ja vaatii tietysti miehen kotona olemista.

Aikaisemmin tulikin jo mainittua, että sain hankittua juoksulenkkarit kotiin jääneiden tilalle. No nyt on lenkkeily aloitettu. Kun vuosi tuli juoksemiseen taukoa, niin pitää sanoa, että aloitus ei ole ollut herkkua. Äkkiseltään tuntuu, että sisällä on rumpu, joka tekee muussia sisäelimistä.

Sinällään pitää sanoa, että raskaus kyllä muutti suhtautumista omaan kehoon. Arvostus on ihan eri luokkaa, kun on nähnyt, minkälaisiin suorituksiin se pystyy. Peilikuvaa katselee armollisemmin; ei haittaa, vaikka sieltä ei katsokkaan takaisin miss fitness. Liikuntaa haluaa harrastaa sen tuottaman hyvän olon sekä hyvän kunnon tuomien hyötyjen vuoksi.

maanantai 5. lokakuuta 2009

Bento

Sanonta kuuluu, että tie miehen sydämeen käy vatsan kautta. Minä en taatusti hurmannut salarimania kokkaustaidoillani. Itse asiassa hän opetti aikoinaan minut laittamaan ruokaa.

Nykyään kokkailen mielelläni. Silloin kun itsekin olin vielä töissä, ruoka laiteltiin kutakuinkin vuorotellen. Nykyään kuitenkin minä häärin enemmän lieden ääressä, varmaan siksi, että se ei tunnu yhtään pakkopullalta toisin kuin joskus töistä väsyneenä palanneena.

Huolestuttavin merkki siitä, että alan tosissani olla hurahtanut tähän kotivaimon rooliin on, että valmistan kuin japanilaisvaimo konsanaan salarimanille toimistopäivinä benton mukaan. Bentolla tarkoitetaan eväslaatikkoon pakattua joko kotitekoista tai ostettua lounasta.

Bento-rasioiden muotoilu on nerokas. Tyypillisessä mallissa on kaksi rasiaa, siten että pienempi rasia menee isomman sisään kuitenkaan liiskaamatta siinä ulommassa rasiassa olevaa ruokaa. Sisemmän rasian päälle jää pieni tila puikoille, joten nekin kulkevat kätevästi mukana. Koko komeuden ympärille pyöräytetään kumilenkki ja sullotaan vielä kangaspussiin levähtämisen estämiseksi.

Monet japanilaisvaimot uhraavat hyvän tovin ajastaan kootakseen miehelleen sekä maistuvan että esteettistä silmää hivelevän lounaan. Minä painotan tuota maistuvuutta. Yhtäkään delfiiniä en tunnusta veistelleeni.

Ei vaan aina tunnu arvostavan panostustani, tuo miehen ryökäle. Useimpina aamuina joudun muistuttamaan ovesta astelevaa herraa ottamaan benton mukaan. Tähän kyllästyneenä oveen on nyt liimattu lappu, jossa lukee OTA BENTO!

Muuten alkaisin jo epäillä, ettei eväs maistu, mutta kerran se on jopa kääntynyt parin kilsan päästä hakemaan lootaa. Ja se ei ikinä käänny hakemaan yhtään mitään. Ei vaikka kotiin olisi jäänyt oma pää.

Bento1

Bento2

lauantai 3. lokakuuta 2009

Hajatelmia osa III

Automme katossa on nykyään maagista vetovoimaa. Hiljattainhan sinne unohtuivat salarimanin tossut. Viime aikoina sinne ovat jääneet myös allekirjoittaneen käsilaukku, salarimanin työkaverin kengät ja juomatölkki. Onneksi vain viimeksi mainittu ehti tippumaan, kaksi edellistä älyttiin pelastettaa pois ennen putoamista.

Taisimme saada lähtiessämme tartunnan salarimanin enolta, jolta on jäänyt ei yksi, vaan kolme navigaattoria katolle tuhoisin seurauksin.

*****

Japanin valtio on ilmeisesti käsityksessä, että pieni perheemme on tekemässä konkurssin jätemaksujen vuoksi. Saimme nimittäin ilmoituksen, että valtio lahjoittaa meille ns. poltettaville roskille tarkoitettuja jätesäkkejä. Niitä saavat kaikki perheet, joilla on alle kaksivuotiaita lapsia. Eivät taineet tietää, että meillä käytetään kestoja (ok, ei kyllä pelkästään).

*****

New Yorkista kiinnostuneet/sinne matkaa suunnittelevat: käykääpä lukemassa verkkohesarista kiva juttu Brooklynistä.

perjantai 2. lokakuuta 2009

Sweet home?

Eilisessä suosikkikaupunkijutussa ei ollut mitään Sapporosta, ja tänään ajattelinkin kertoilla hieman, mitä mieltä olen nykyisestä kotikaupungistani.

Minulla kesti aika kauan muodostaa Sapporosta minkäänlaista mielipidettä. Kaikki toimii täällä kutakuinkin moitteettomasti: kaupunki on äärimmäisen helppo hahmottaa, palvelu on aina nopeaa ja ystävällistä, ostosmahdollisuudet ovat rajoittamattomat, ja täällä on todella siistiä ja turvallista. What's there not to like? Silti tuntui, että täältä puuttui se jokin. Kaupungin ulkoisesta epäviehättävyydestä se ei johtunut, sillä ei kai Nykiäkään kai kukaan kauniiksi kehu? Toisen vierailun loppupuolella osasin jo osoittaa, mikä se puuttuva tekijä oli. Sapporo on äärettömän geneerinen (aasialais)kaupunki.

Geneerisyydellä tarkoitan tässä sitä, että Sapporolla ei oikein parhaalla tahdollakaan voi sanoa olevan luonnetta, kasvoja, persoonallisuutta, miten kuka nyt ikinä haluaakin asian ilmaista. Kadulta näpsäisty kuva voisi olla mistä tahansa aasialaiskaupungista. Sapporoa on myös mahdoton tiivistää muutamaan adjektiiviin. Tai voisi ehkä sanoa, että tämä on hyvin tehokas ja järjestelmällinen kaupunki. Ei kovin kiinnostava myyntipuhe, vai mitä? Vertaapa tilannetta esimerkiksi Euroopan vanhoihin kaupunkeihin. Niistä lähes jokaisesta on olemassa liuta adjetiivejä, joilla niitä yleisesti kuvaillaan. Nähdessäsi kuvan Pariisista tai Roomasta, arvaat miltei heti, mistä se on otettu.

Kaikilla kaupungeilla on kuitenkin kaksi puolta: miten kaupunki näyttäytyy siellä vieraileville turisteille, ja millainen se on ihmisille, jotka asuvat siellä.

Katselin tietysti itsekin Sapporoa aluksi turistin silmin, ja tässä vaiheessa lienee jo sanomattakin selvää, ettei kaupunki ole minusta erityisen kiinnostava matkailijoille. Jos Japaniin tulee käymään vain yhteen kaupunkiin, vierailija tekee taatusti fiksummin suunnatessaan pääsaarelle Tokioon, Osakaan tai vaikka Kiotoon.

Sen sijaan Sapporo on osoittautunut oikein kivaksi ja jopa hauskaksi paikaksi elää. Mahtavia ravintoloita ja tavaratalojen delicatess -osastoja piisaa, puistot ovat kauniita ja hyvin hoidettuja, ilmasto on miellyttävä. Ja asuttaessa ne siisteys, turvallisuus ja toimivuus ovat aika tärkeitä! Sapporo onnistuu myös yllättämään, kun siihen tutustuu paremmin. Miltei joka korttelista löytyy miniriikkisiä shoppeja ja ravintoloita, usein vain n. 15 asiakaspaikan kokoisia!

Mieheni ja minun unelma-asuinpaikka on aina ollut viihtyisä suurkaupunki, jossa olisivat sekä vuoret että valtameri lähellä. Ideaalina on esiintynyt Vancouver, jossa tosin kumpikaan meistä ei ole käynyt. Vancouverhan on vuosia keikkunut kärkisijoilla elämänlaatua mittaavissa tutkimuksissa. Siksi olikin mielenkiintoista, että kanukkikaveri, josta olen aikaisemminkin maininnut, totesi, että hänestä Sapporo on paljon parempi paikka elää kuin Vancouver.

Juttuni ei nyt varmaankaan toiminut kovin hyvänä buffina Sapporon matkailulle. Siksi haluankin tähän väliin mainita, että sen sijaan Hokkaidon saari kokonaisuudessan on ehdottomasti oman matkan väärti. Matka kannattaa kuitenkin ajoittaa siihen aikaan, kun puissa on lehdet, eli touko-lokakuulle. Ellei sitten ole intohimoinen puuterilumen metsästäjä, kuten minä ja mieheni.


Related Posts with Thumbnails