sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Snowman

Hokudain kampuksella 2

Vieraassa maassa ja kulttuurissa elämisen hauskimpia puolia on niiden pienten asioiden bongailu, mitkä tehdään eri tavalla kuin kotimaassa. Tänään hoksasin, että japanilaisella lumiukolla on aina vain yhden pallon kokoinen vartalo. Vaikka ukko olisi kuinka suuri, en ole koskaan nähnyt, että se olisi tehty kolmesta pallosta.

Hokudain kampuksella

Ihanainen blue bird-päivä ajoi miehen Nisekoon jo kukonlaulun aikaan. En edelleenkään jaksa innostua näistä yhden päivän keikoista talviaikaan beibin kanssa. Niinpä jäimmekin kaupunkiin. Toisin kuin Helsingissä, täällä alkaa todella olla kevään merkkejä ilmassa. Aurinko lämmittää niin, että toppatakissa meinasi tulla jo kuuma. Lumiukko-parkakin näytti jo aika kärsineeltä.

perjantai 19. helmikuuta 2010

Pieni kitaraoppilas

Perjantai, ihanaa. Salariman on saapunut kolmen yön reissulta kotiin, ja siitä ovat iloisia ja huojentuneita sekä minä että pikkuinen. Viime aikoina on tuntunut siltä, että olen täällä niin kovin kaukana kaikista. Ystävistä, joita tekisi mieli halata ja lujaa. Liikaa surullisia uutisia. Onneksi myös valopilkkuja.

Pieni kitaraoppilas 2

Arki taaperoikää kiivaasti lähestyvän pikkuisen kanssa on muuttunut täydellisesti. Päiväunia nukutaan useimmiten kahdet lyhyenlaiset, ja muun ajan saankin vahtia silmä kovana paikasta toiseen kiihtyvällä vauhdilla konttaavaa menijää. Lohdusta pääsee tarjoamaan useamman kerran tunnissa, kun seisomaharjoitukset päättyvät takaraivo edellä kanveesiin. Timber!! Hieman kaiholla muistelen syksyä, jolloin ehdin kaiken muun ohella ahmia kirjoja. Nyt olen lukenut Richard Yatesin Revolutionary Roadia jo lähemmäs kuukauden...

Pieni kitaraoppilas 1

Mutta pääsääntöisesti nautin yksinkertaisesta arjestamme. Nämä perjantait ovat ihan parhaita. Mikään ei tee minua onnellisemmaksi kuin isän ja tyttären yhteinen riemu. Tänään sen sai aikaan kitara, jota tuleva musikantti (?) on jo ahkeraan käynyt näppäilemässä.

Hyvää viikonloppua, lukijat! Voikaa hyvin!

torstai 18. helmikuuta 2010

Tiesittehän että...

Doggie Do

Teksti lemmikkieläinkaupan ovella.

keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Keittokirjasuositus

Tiedättehän sen tunteen, kun huomaa, että tulee kokattua koko ajan samoja ruokia. Meistä useimmat kotona ruokaa laittavat varmaan pyörittävät arjessaan noin pariakymmentä eri ruokalajia, pienillä variaatioilla. Samaa salaattia, samaa pastaa, samoja jauhelihapihvejä tomaattikastikkeella... Voisin vannoa, että Suomessa asuessani vähintään joka kolmas ateriani oli kana-feta -salaatti.

Japaniin muuttaessani olin todellakin avoin vaihtelulle. Ensimmäinen vierailu ruokakauppaan johti kuitenkin epätoivon partaalle. En tunnistanut siellä juuri mitään muuta kuin perunan, porkkanan ja tomaatin. Ensiavuksi hankin Recipes of Japanese Cooking -kirjan, jossa on paitsi 288 ohjetta, myös esitelty yleisimpiä raaka-aineita, ruuanlaittovälineitä ja japanilaisia ruokatraditioita. Pala palalta kirja tutustutti minut japanilaisen keittiön saloihin. Samalla käytännössä koko ruokavalioni muuttui. Ero Suomeen on valtava. Ennen söin melko paljon esimerkiksi punaista lihaa, varsinkin jauheliha oli yleisessä käytössä. Nykyään punaista lihaa ei tule nautittua edes joka viikko. Samoin mussutin leipää ja maitotuotteita. Täällä syön leipää kerran viikossa ja maitoa lähinnä myslin kaverina. Niiden sijasta lautaseltani löytyy kasviksia, kasviksia ja kasviksia. Usein höyrytettyinä, mitä en Suomessa harrastanut ollenkaan. Lisäksi meillä syödään enemmän riisiä ja kalaa, useimmiten raakana, useamman kerran viikossa. Sienet ovat myös löytäneet tieni ruokavalioon. Tofun kanssa olen tehnyt tuttavuutta, mutta en nyt aivan kutsuisi sitä ruokapöytäni vakiovieraksi. Salarimanin ollessa reissuillansa syön pelkkää kasvisruokaa, mutta hyvin ne tuntuvat uppoavan mieheenkin.

Keittokirja

Recipes of Japanese Cooking -kirjan pienoinen miinuspuoli on siinä, että sen ohjeissa käytetään paljon raaka-aineita, jota on tulevaisuudessa Suomessa hankala saada. Vai tietääkö, että useissa resepteissä esiintyvää japanilaisen valkean jättiläisretikan ituja olisi jossain yleisesti saatavissa?

Niinpä seikkailuni keittokirjamarkkinoilla jatkuivat.

Ja tänään olen tullut tunnustamaan tänne rakkauteni. Kyseessä ovat Japanin Martha Stewartiksi kutsutun Harumi Kuriharan keittokirjat.

Keittokirja3

Kuriharan resepteistä jokainen kokeilemani on pieni mestariteos. Ja pääsääntöisesti tehty ruoka-aineista, joita Suomesta on helppo saada (ainakin Tokyokanin avustuksella). Ohjeet eivät kuitenkaan ole monimutkaisia, vaan niiden laittaminen onnistuu mukavasti myös tällaiselta amatöörikokilta. Pidän siitä, kuinka yksinkertaisilla konsteilla Kurihara tuo perusruokiin twistin. Esimerkiksi ne vanhat suosikkini, jauhelihapihvit. Kuinka erilaiselta ne maistuivatkaan omatekoisen teriyakikastikkeen kanssa!

Keittokirja2

Yllä olevassa kuvassa on yksi suosikeistani, tonnikala-avocado -donburi. Oman lisänsä kirjaan tuovat tavattoman kauniit kuvat.

Suosittelen siis lämpimästi Kuriharan keittokirjoja kaikille japanilaisesta ruuasta kiinnostuneille. En tiedä myykö Akateeminen niitä, mutta ainakin Amazonista löytyy.

tiistai 16. helmikuuta 2010

Arkitaidetta

Eteisessämme näyttää tältä:

Eteinen

Pientä syvennystä kutsutaan japaniksi tokonomaksi. Japanilaiset laittavat siihen esimerkiksi kukka-asetelmia ja taiderullia, kakemonoja. Olemme itsekkin pitäneet omassa tokenomassamme vuodenaikojen ja tapahtumien myötä vaihtuvaa näyttelyä. Tiedän kaupan, jossa myydään aivan ihania kankaisia kakemonoja, ja edullisina ja helposti kuljetettavina matkamuistoin niitä ovat hamstranneet myös kaikki vieraamme.

Nukke

Syvennyksessä pitää majaansa tällä hetkellä myös perinteinen puinen kokeshi-nukke. En normaalisti ole pienten sisustustavaroiden ystävä, mutta kokeisheissa on jotain todella veikeää.

maanantai 15. helmikuuta 2010

Lumifestarit

Sapporossa vietettiin viime viikolla Yuki Matsuria eli lumifestareita. Odori-puistokadulle nousi reilu kymmenen talon kokoista lumiveistosta, joista jokaisen rakentaminen ja ylläpito maksoi kuulemamme mukana vajaa miljoona euroa, sekä lukematon määrä pienempiä. Sapporon yöelämän keskuksen Susukinon pääkatu taas täyttyi jääveistokssta, ja kauempana Satorandossa oli lähinnä lapsille suunnattu lumimaailma. Kuusikymmentä vuotta vanha tapahtuma on yksi Japanin suosituimmista, ja se vetää paikalle noin pari miljoonaa turistia lähinnä muualta Japanista ja Aasiasta.

Kävin itse ihmettelemässä veistoksia kahdesti. Kuten kaikki tässä kaupungissa, myös ne näyttivät peremmalta pimeässä. Tässä kuvasatoa (linssin takana oli salariman).

Yuki Matsuri 1

Yuki Matsuri 2

Yuki Matsuri

perjantai 12. helmikuuta 2010

Puffy skirt eli havannointia pukeutumisesta

Jos blogia seuraa joku, joka katsoi 90-luvulla pyörinyttä Seinfeld -sitcomia, hän saattaa ehkä muistaa puffy shirt'in viidenneltä tuotantokaudelta. Jaksossa Jerry tulee vahingossa luvanneeksi aloittelevalle muotisuunnittelijalle, että hän pitää yllään suunnittelijan röyhelöpaitaa Today Shown kuvauksissa, koska ei saa selvää mumisevan suunnittelijan kysymyksestä, eikä kehtaa pyytää häntä toistamaan sitä useampaan kertaan.


Alennusmyyntien aikaan kannoin kotiin jotain, joka sai miehen lausahtamaan "Ei hyvää päivää -sä olet ostanut puffy skirtin!"

Ja toden totta. Todellakin menin ja ostin Vivienne Westwoodin pöyhkeän ja pullean, tuulipukukankaisen, untuvatäytteisen hameen.

Ta-da-da-daa, saanko esitellä

the puffy skirt!

Puffy skirt

Ulkomailla asuminen on kirkkaimmin havainnollistanut minulle sen, kuinka paljon pukeutuminen onkaan sidottu aikaan, paikkaan, kulttuuriin, ympärillä oleviin ihmisiin ja "ajan henkeen". Sitä helposti kuvittelee, että koska ei juokse ketjumuotiliikkeissä hankkimassa joka sesonki jotain trendikamaa (tai oikeammin niiden kopioita), olisi jotenkin immuuni muodille. Vaan ei. Kerta toisensa jälkeen olen joutunut toteamaan, että vaikka en trendin harjalla ratsastaisikaan, niin kummasti sellaiset asiat alkavat näyttää omaankin silmään hyvältä, mitä näkee paljon. Omassa tyylissä voi säilyä sama henki, mutta koko ajan se kehittyy muodin mukana, ehkä hieman jälkijunassa ja valikoivasti poimien, mutta kuitenkin.

Katsotaanpa.

1996:
Läksin Yhdysvaltoihin vaihto-oppilaaksi Leviksen 501-farkuissa, flanellipaidassa ja doctor martenseissa. Palasin takaisin jättimäisissä hip-hop -henkisissä lökäpöksyissä ja paidoissa, jotka pian siirtyivät isäni mökkipaidoiksi... Hauska oli seurata myös eurooppalaispoikien muutosta. Pian nuo pitkätukkaiset ja tiukkafarkkuiset pojat kynivät päänsä ja paljastivat kalsareidensa värin roikkuvien Hilfigereiden kauluksesta.

2002:
Läksin vaihto-opiskelijaksi Pariisiin aika perinteisenä opiskelijana, boot cut -farkuissa ja värikkäissä trikoopaidoissa. Parissa kuukaudessa värikkäät vaatteet oli haudattu kaapin perukoille, ja tilalle oli hankittu mustaa, mustaa ja mustaa. Samalla vaatteiden linjat kapenivat ja kenkien korot kasvoivat.

2009:
Ennen Japaniin muuttoa pukeuduin aika simppelisti. Mustaa, harmaata ja valkoista. Mekkoja ja hameita, neuleita, kapeita farkkuja, saappaita ja ballerinoja. Yksinkertaista, tavallista, tylsää. Ei missään tapauksessa mitään näyttävää. Japanissa kuitenkin kaikki, miehet ja naiset, pukeutuvat aina viimeisen päälle, monet hyvinkin näyttävästi, hauskasti tai erikoisesti. Muistan, kun ensimmäisellä visiitilläni vaihdoin Nagoyassa konetta, ja katselin perässäni sisään tulevia ihmisiä. Luulin vilpittömästi, että samalle lennolle oli tulossa japanilainen poikabändi. "Bändin" n. kolmannenkymmenennen jäsenen kohdalla tajusin, että ne pretty boyt olivatkin ihan tavallisia pulliaisia, Japanin standardeilla.... Asukokonaisuudet ovat selkeästi tarkasti harkittuja, eivätkä ikinä tylsiä. Yhtäkkiä kaikki erikoinen on alkanut näyttämään minunkin silmääni kivalta. Asussa saa olla jotain näyttävää, ihan arkenakin.

Niin, että tuo puffy skirt, sitä ei siis todellakaan ole juhlahameeksi hankittu. Tepsuttelen sillä ihan arkisin asioilla tuolla kaupungilla :)

Mites te muut ulkomailla asuneet/asuvat, oletteko huomanneet samaa ilmiötä?

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Niseko

Jatketaanpa näitä hiihtojuttuja vielä parin päivän ajan. Ne, keitä ei kiinnosta, voivat palata parin päivän kuluttua ;)

Tänään esittelyssä on nykyinen kotikeskukseni Niseko.

Niseko united

Mäet

Ensiksi täytyy todeta, että Niseko -nimenä on hieman harhaanjohtava. Maailmalla Nisekona tunnettu paikka koostuu itse asiassa kolmesta eri keskuksesta: Grand Hirafusta (joka jakautuu Hirafuun ja Hanazonoon), Niseko Villagesta (aikaisemmin Higashiyama) ja Annupurista. Kaikki keskukset sijaitsevat kuitenkin saman vuoren, Mt. Annupurin, rinteillä, ja koko alueelle on mahdollista ostaa yhteinen hissilippu.

Niseko ei profiililtaan eikä korkeuseroltaan vedä vertoja esimerkiksi Alpeille. Monet hisseistä ovat hyvin vanhanaikaisia (yhden tuolin hissejä ilman turvakaarta ja jalkatukea!) ja rinnesuunnittelukin on pettänyt muutamassa kohtaa, koska osalle hisseistä joutuu tamppaamaan ylämäkeen varsinkin alkukaudesta. Puutteistaan huolimatta Nisekolla on yksi valttikortti: lumi, joka on ensiluokkaista sekä laadultaan että määrältään. Valkoista kultaa satelee talven aikan noin 15 metrin verran, ja Siperiasta huokuva kylmyys pitää huolen siitä, että se on kevyttä.

Vaikka en itsekkään ole missään ihanammalla lumella hiihdellyt, varoituksen sana lienee kuitenkin paikallaan. Nisekosta puhutaan hiihtopiireissä ympäri maailman puuteriparatiisina. Puuterille pääseminen ei kuitenkaan ole ihan niin varmaa kuin maine kertoo. Alue on hyvin tuuliherkkää, ja tästä johtuen puuterikentille johtavat portit ovat hyvin usein kiinni. Alarinteiden metsät lasketaan niinä päivinä hyvin nopeasti puhki.

Kylät

Hieman yllättäen alueen pääkylä ei ole suinkaan Niseko Village, kuten nimestä voisi päätellä, vaan Hirafu. Niseko Villagea, Annupuria ja Hanazonoa ei oikeastaan voi kutsua edes kyliksi, vaan ne ovat lähinnä muutamien hotellien, huoneistojen ja pensionaattien keskittymiä.

Hirafun kylä taas on nopeasti kehittyvää aluetta. Jo viime vuoteen verrattuna ero on merkittävä. Raha alkaa tuoksua, ja majoitusta Hirafusta on vaikea löytä alle 160 e/yö/huone. Kylään rakennetaan toinen toistaan prameampia pytinkejä, ja fine dining -ravintoloiden määrä on lisääntymään päin. Olen tänä vuonna ärsyttävästi joutunut hissimatkoilla kuuntelemaan useampaan kertaan yleensä niin leppoisten aussien keskustelua kahisevasta:

"Daddy, how did Dave make his money?"
"Well, honey, he used to own a night airline company but he sold it coupla years ago"
"Oh, Daddy, now I see..."

Verrattuna miltei mihin tahansa alppikohteeseen, jopa Hirafu on hyvin hiljainen ja rauhallinen kohde. After skiitä yritetään viritellä, mutta se ei selvästikään ole vielä ottanut kunnolla tulta alleen. Sen sijaan ihmiset suuntaavaat lukuisiin onseneihin ja hierontapaikkoihin.

Itse yövymme aina Hirafussa johtuen siitä, että alueella on paras ravintolatarjonta. Ruoka on minulle niin tärkeää, etten halua joutua syömään saman hotellin ravintolassa joka ilta. Hirafussa on valtava tarjonta kaikkeen makuun: sekä pieniä japanilaista ruokaa tarjoavia izakayjoja että länsimaisille tarkoitettu mättöruokaa. Kaikki ravintolat ovat hyvin perheystävällisiä.


maanantai 8. helmikuuta 2010

Lasken -siis olen

Talvi on osoittanut, että miehessä on enemmän hiihtojournalistin vikaa kuin minussa. Niin ihanaa kuin laskeminen onkin, minulla ei näytä olevan siitä superlatiiviadjektiivien lisäksi mitään kovin järkevää sanottavaa. Koska kuitenkin blogini sivupalkissakin uhoan kirjoittavani puuterilumen metsästyksestä, taitaa olla aika avata sanallinen arkkuni.

Ihan ensiksi ajattelin kertoa laskuhistoriastani ja siitä, mikä saa minut, 30-vuotta täyttäneen perheenäidin vielä suuntaamaan kerta toisensa jälkeen merkittyjen rinteiden ulkopuolle offareille ja takamaastoon, tietäen riskit jotka siihen väistämättä liittyvät.

*****

Lasku-urani alkoi viisivuotiaana kotikyläni mäessä. Jo toisella laskukerralla muistan bonganneeni kaksoishyppyrin, jolle suuntasin epäilemättä -vain löytääkseeni itseni ja kaikki kamani levällään hyppyrin alta kuin se kuuluisa jänöjussi konsanaan... Seuraavalle hyppykerralla enää pyllähdin, ja kolmannella selvitin koko komeuden pystyssä.

Ja niin olin koukussa.

Seuraavat kymmenen vuotta vietin rinteessä ahkerasti aikaa. Jossain teini-iän korvilla kaveri toisensa jälkeen jätti harrastuksen, ja lopulta minustakin tuli kerran-talvessa-viikonloppu -laskija. Laskettelulla ei tuntunut olevan mitään uutta tarjottavaa. Suomen rinteet oli koluttu ja haasteettomiksi havaittu.

Tavattuani mieheni innostuin harrastuksesta uudestaan. Suuntasin hänen vanavedessään ensimmäistä kertaa Alpeille. Pidemmät rinteet ja upeat maisemat (plus tietenkin after ski ;) ) saivat harrastukseen uutta potkua. Alpeilla pääsin myös ensimmäisen kerran kokemaan, miltä tuntuu laskea puuterilumessa. Yllättäen hommassa oli taas uutta haastetta, sillä parin vuosikymmenen kokemus kovalla ei tuntunut missään, kun alla oli pehmeää irtolunta.

Siinä vaiheessa mies alkoi kaivata hommaan uutta potkua, ja kiinnostui vapaalaskusta. Jäin kotiin gradua kirjoittamaan, kun mies suuntasi ensimmäiselle randoreissulleen (alaa tuntemattomille, randoilu = skinnailu = ski touring = tarkoittaa sitä, että erikoissiteillä varustetuilla suksilla, joiden pohjaan on kiinnitetty nousukarvat, noustaan ylös vuorelle ja lasketaan sitten alas). Itse olin epäilevämpi ja hieman huolissani vuorilla piilevistä vaaroista.

Fakta on, ettei vuorilla liikkuminen ole koskaan riskitöntä. Lumivyöryjen lisäksi laskijan täytyy ottaa huomioon loukkaantumisriski ja se, ettei apua ole välttämättä lähellä. Toisaalta rinteessäkin sattuu ja tapahtuu. Olen lähes joka vuosi todistanut jonkinlaisen onnettomuuden tai läheltä piti -tilanteen. Olen ollut sairaalassa tulkkina, kun murtunutta kättä väännetään paikoilleen, ja katsonut pelastushelikopterin katoavan taivaalle kaverini pelastuspulkassa roikkuen.

Riksgränsen

Tuuriin ei kannata luottaa, vaan omia lumiturvallisuustietoja ja -taitoja tulee mielestäni kehittää ja ylläpitää jatkuvasti. Itse suuntasin mieheni kanssa heti vapaalaskusta innostuttuani neljän päivän mittaiselle lumiturvallisuus/vapaalaskukurssille, jossa kokeneen vuoristo-oppaan johdolla opettelimme käytännössä muun muassa nousu- ja laskureittien valintaa, lumivyöryjen riskitekijöitä, toimintaa onnettomuustilanteissa ja lumivyöryyn hautautuneen ihmisen etsintää ja ylöskaivamista. Kurssi ei tehnyt minusta vuoristoeksperttiä eikä estä minua mahdollisesti joutumasta onnettomuuteen tulevaisuudessa. Mielestäni on kuitenkin sulaa hulluutta suunnata rinteiden ulkopuolelle sokeasti edes oppaan kanssa, jos ei pysty lainkaan arvioimaan itse, minkälaisia riskejä ottaa. Yhtälailla on vastuutonta laskea ilman asianmukaista lumiturvallisuusvarustusta.

Mikä siinä vapaalaskemisessa on sitten sen arvoista, että riskin uskaltaa ottaa?

Minulle se yksi ja ainut syy suunnata rinteiden ulkopuolle on puuterilumi. Syvässä puuterissaa laskemisessa on jotain, joka on hyvin vaikeaa selittää sellaiselle henkilölle, joka ei ole sitä koskaan kokenut. Moni vannoutunut fani sanoo, että se parasta, mitä ihminen voi tehdä housut jalassa, ja taidan yhtyä siihen kuoroon. Itse kuvailisin ns. pohjattomassa puuterissa laskemista painottomuuden tunteeseen. Ikäänkuin ratsastaisi painottomasti aallokossa, joka vuorotellen nostaa ja laskee sinua ylös ja alas. Out of body experience. Kun sitä on kerran saanut maistaa, paluuta ei enää ole.

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Kuvaterveisiä Nisekosta

Niseko jätettiin jälleen kerran haikein mielin taakse. Tällä kertaa omat fiilikset olivat tavallistakin ristiriitaisemmat: yhtäältä olin kokenut yhden elämäni parhaimmista laskuista, josta jaksan hehkua varmaan vuosienkin päästä, toisaalta kuten laskuhommissa aina, mikään ei ole riittävästi...

Eilen Nisekossa koettiin tähän aikaan vuodesta harvinainen valoilmiö, jota auringoksikin kutsutaan. Kamera pääsi kerrankin laulamaan, ja ajattelin tänään julkaista muutamia muistikortille tallentuneita otoksia. Tulevina päivinä sitten juttua Nisekosta keskuksena, shiatsu-hoidosta ja tuosta maagisesta Misuno no Sawan-alueella koetusta laskusta.

Niseko4

Niseko2

Niseko3

Niseko1

Niseko6

Niseko5

torstai 4. helmikuuta 2010

Kortti kotiin

Hei kaikki siellä kotipuolessa!

Terveisiä täältä Nisekosta. Loma on ollut ihana! Ohjelmassa on ollut

Puuterilumessa laskemista
Hyvää ruokaa
Onsenissa köllimistä
Shiatsu-hoitoja
Hyvää seuraa

Mietin tässä, haluaisiko joku rahoittaa lopputalven asumisemme täällä. Anyone, interested?

t. Anu & Co

tiistai 2. helmikuuta 2010

Pakkaushommissa

Tänä iltana nokka käy taas kohti Nisekoa, jihaa. Sääennuste näyttää hyvää eli puuteria pääsemme todennäköisesti pöllyttelemään tälläkin kertaa. Sitä ennen edessä on vain yksi erittäin ikävä askare: pakkaaminen.

Viereisessä kuvassa näkyy uuden vuoden reissumme tavarakuorma. Kuvasta voisi päätellä, että olen raahannut koko garderobini mukaan, mutta uskokaa tai älkää, noissa laukuissa oli muuta kuin lasku- tai vauvakamaa vain meikkilaukku ja muutama paita. Muuten pärjäilin päälläni olevalla takilla, kengillä ja farkuilla. Tällä kertaa autoon pitäisi saada mahtumaan kampetta on vielä enemmän, sillä mukaan tulevat myös kahden vieraamme rinkat.

Ikään kuin laskuromppeissa ei olisi riittävästi roudaamista, tarvitsee perheen ainut ei-laskeva perheenjäsen järkyttävän määrän tavaraa: vaunut, kantorepun, makuupussin ja peiton, omat sapuskansa, vaippoja ja vaatteita. Auttavaa kättä pakkaamisessa eikä kantamisessa ole kuitenkaan luvassa...

Nyt on kuitenkin pakko ryhtyä tuumasta toimeen. Huoh...

maanantai 1. helmikuuta 2010

Sunnuntaikävelyllä

Kävimme sunnuntaina kävelyllä Maruyama-puistossa ja katsomassa Hokkaidon suurinta shinto-pyhättöä. Ilmassa on jo ihanaa kevään tuntua. Räystäiltä tippuu vesi, ja aurinko lämmittää. Muutkin olivat huomanneet ihanan ilman. Puisto oli täynnä ulkoilevia perheitä.

Hokkaido Shrine

Hokkaido Shrine

Hokkaido Shrine3
Related Posts with Thumbnails