keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

Kuka oot, mistä tuut?

Heipä hei kaikki lukijani, ja mukavaa keskiviikkopäivää!

Aloitin tämän blogini elokuussa tarkoituksenani lähinnä raportoida kuulumisiani kavereille. Ilmoitin kuitenkin blogini myös blogilistalle -jos ei tuttuja kiinnostaisikaan niin ehkä sieltä löytyisi muutama Japanista kiinnostunut lukija ;)

Blogilla on nyt ikää seitsemisen kuukautta, ja Google Analyticsin mukaan säännöllisiä viikkolukijoita on noin 600 + satunnaisesti paikalle eksyvät. Kommentoijat ovat minulle suurimmaksi osaksi nettimaailman ulkopuolella tuntemattomia ihmisiä. Tutuista aika harva on tänne mitään merkkiä jättänyt.

Ymmärrän ihan hyvin, että kaikkia ei kommentointi kiinnosta. Olen itsekin lukenut joitain blogeja koskaan sinne merkkiä jättämättä. Minulle blogin kirjoittajana ne kommentit ovat kuitenkin se juttu, joka tekee tästä mielekästä. Älkää siis ainakaan arkuuttanne jättäkö kommentoimatta. Lupaan, etten niele purematta. Ja kommentoida voi siis anonyymistikin.

Jos kommentointi ei kuitenkaan ole sinun juttusi, niin pyytäisin silti, että jättäisit tämän yhden kerran merkin vierailustasi, jos et ole koskaan aikaisemmin kommenttia jättänyt. Miksi käyt täällä? Mistä tykkäät eniten lukea/mikä ei niinkään kiinnosta? Haluaisitko kuulla jostain lisää tai onko sinulla minulle kysymyksiä? Olen toki myös kiinnostunut kuulemaan sinusta, mutta sekin on vapaaehtoista.

Kiitos jo etukäteen kaikille vastaaville! Ja kaikki maan hiljaiset ovat kuitenkin edelleenkin yhtä tervetulleita.

Parhain terveisin

Haikuluotsi Anu

P.S. Toki myös aikaisemmin kommentoineet saavat toiveitaan esittää!

tiistai 30. maaliskuuta 2010

Kuutamolla

Kello on kymmenen illalla, ja ulkona on lähes viisi astetta lämmintä. Parvekkeella tarkeni hyvin ottaa kuvan kuutamosta. Valtava lumikerros sulaa niin, että suhina lähes kuuluu. Kadut olivat jo kuivat tänään.

Olispa se jo täällä. Kesä nimittäin.

Hot town
Summer in the city...

Kuutamolla

maanantai 29. maaliskuuta 2010

Merde!!

Eilen saattoi olla kauden viimeinen laskupäivä. Arvatkaako ketuttaako, ei nimittäin mennyt ihan putkeen...

Laskin heti ensimmäisellä laskulla olevinaan tutussa metsässä hieman hissin ohi. Noin puoli kilsaa. Takaisin oli yksi reitti: omia jälkiä tampaten. Puolessa välissä homma vähän helpottui kun löysin haikkaajien polun, ja sukset sai selkään. Kyllä siinä silti tunti meni.

Tämän suunnittelemattoman pikku haikkauksen jälkeen laskin suoraan kahville ja iskin kamat kassiin. Meni niin sanotusti maku. H****o että sitä voi vieläkin olla tyhmä. Mitään vaaratilannetta tuossa ei ollut, mutta tyhmästä päästä kärsi sananlaskun mukaisesti koko ruumis. Se oli muun muassa viimeinen lasku ilman skinejä repussa.

No, ainakin oli hyvä treeni.

Perillä sentään odotti hauska näky, edellisen postauksen teeman mukaisesti:

Teinen kahvilassa

Kuusi seitsemän tyttöä tuossa taisi kaiken kaikkiaan olla, harmi kun eivär mahtuneet kaikki ruutuun.

perjantai 26. maaliskuuta 2010

Kohtaamisia

Suklaasydän kyseli taannoin mietteitäni japanilaisista. Ajatuksissani on ollut kirjoittaa aiheesta pidempi juttu, mutta valitettavasti harvoin on mahdollisuutta keskittyä niin pitkään, kun sellaisen jutun jäsentäminen vaatisi.

Ajattelin kuitenkin tänään jakaa kanssanne, millaisia päivittäisiä kohtaamisia minulla on minulle entuudestaan tuntemattomien japanilaisten kanssa. Ne nimittäin aika usein kolkuttelevat absurlandian portteja.

Istuin tänään kauppareissun jälkeen Starbucksissa hörppimässä frappucinoa. Beibi leikki tyytyväisenä rattaissa lelullaan.

Viereiseen pöytään tuli noin kaksikymmenvuotias nuori mies. Heti istuuduttuaan hän kurkkasi hymyillen rattaisiin ja kysyi tytön nimeä. Jatkoimme jutustelua vauvan iästä ja muusta vastaavasta, kehnon kielitaitoni puitteissa. Seuraavaksi nuori mies kysyi, saisiko hän ottaa vauvasta kuvan. Mikäs siinä, ja niin iPoneen räiskäistiin monta kuvaa iloisesti nauravasta vauvelista.

Tämän jälkeen jatkoimme kahvejemme hörppimistä. Sivusilmällä huomasin, että nuori mies piirteli lehtiöön jotain. Pian hän vilauttikin vihkostaan: siinä oli luonnoksia tyttösestäni. Pyysi vielä kirjoittamaan vihkon laitaan vauvan nimen muistoksi.

Suomessa pitäisin varmaan tällaista kohtaamista vähintään epäilyttävänä. Täällä nämä ovat niin arkipäivää, etten edes seuraavana päivänä muista niitä. Länsimainen vauva on pienimuotoinen nähtävyys. Moni kertoo, että kerta on ensimmäinen.

torstai 25. maaliskuuta 2010

Palasia

Juristina olen tarkka sanamuodoista -niinpä sivupalkissa lukee, että olen äitiysVAPAALLA, en äitiysLOMALLA. Itse asiassa viimeistä päivää tänään, huomenna alkaa hoitovapaa. Pointti joka tapauksessa on se, että eihän tässä millään lomalla olla. Todellakaan. Viime päivinä olen huomannut sen erityisen hyvin.

Beibi on yhdeksän kuukauden iän saavutettuaan saanut jälleen uuden vaihteen päälle. Tästä repertuaarista en varsinaisesti ole iloinnut. Vauhtia nimittäin piisaa, järkeä ei yhtään. Hetkeksikään ei voi kääntää katsettaan pois. Tai voi, mutta silloin seuraukset ovat nämä:
  • Tv-tasossa on yksi alaspäin kaatuva ovi. Siihen on luonnollisesti hankittu turvalukko. Mitkään eivät kuitenkaan ole niin näppärät kuin lakritsipalan kokoiset sormet, joilla lapsilukko näperrettiin auki. Sitten kiskaistiin hihnasta ja rämps, ovi rämähti maahan. Tällä kertaa onneksi millin päähän pikkuneidin sormista.
  • Hätäavuksi laitoin turvakaukalon tv-tason oven eteen. Seuraavaksi huomasin, että neiti oli kiivennyt kaukalon pohjalle seisomaan, piti takalaidasta kiinni ja keinui.
  • Sama toistettiin sitterillä.
  • Apinamaisin ottein on aloitettu kiipeilyharjoitukset. Sohva houkuttaa nyt erityisesti, ja eilen puhelimessa ollessani sinne oli jo päästykin tyynyn avustuksella.
  • Sen lisäksi että beibi on apinan sukua, myös kastemadolla taitaa olla osuutensa geeniperimässä. Niin hienosti sitä yritettiin luikerrella pois syöttötuolista.
  • Jos fyysisessä toimeliaisuudessa ei ole riittävästi, on ilonani ollut kuudes puhkeava hammas.
  • Repertuaarissa olevaa kahta sanaa on kuultu paljon. Käskymuodossa.
Ja arvatkaa, mitä beibin isä tekee tällä aikaa??

Hurvittelee Tokiossa!

Okei. Ehkä -ehkä- sekin tekee siellä töitä.

tiistai 23. maaliskuuta 2010

Hylkeennahkaskinit ja muita laskujuttuja

Teine

Eilisen pyhäpäivän kunniaksi suuntasimme rinteeseen. Aamulla paistoi ihanasti aurinko, mutta kun olimme vihdoin kimpsuinemme ja kampsuinemme autoon pakattuna, alkoi pyryttää ihan uralla. Tuuli vihmoi ja nykyvyys oli onneton, mutta päätimme kuitenkin käydä katsastamassa tilanteen paikan päällä, autossa kun jo olimme.

Ja onneksi lähdettiin! Lumisade lakkasi perille päästyämme, ja metsiköstä löytyi sitä itseään, eli puuterilunta. Ei sentään enää kainaloihin asti, mutta kuitenkin.

*****

Kahvilan aulassa minua jututtamaan tuli noin kahdeksankymppinen herramies. Sain esittelyn melkoisen eksoottisista laskukamoista: lähes herran itsensä ikäiset puusukset, joiden pohjaan oli kiinnitetty hylkeennahkaskinit! Enpä ole ketään vielä tavannut, joka skinnailee aidoilla karvaskineillä, saati hylkeennahasta tehdyillä.

Ihailen sitä, miten täällä Japanissa ja myös Alpeilla rinteessä näkee todella iäkkäitä laskijoita. Suomessahan viimeistään kuuskymppisenä siirrytään tasamaatyöntöön. Monilla valkohapsilla kävely on jo vähän huteraa, mutta niin ne vain sukset edelleen tottelevat!

*****

Mielessä on jo kajastellut, milloin voimme laittaa beibin ottamaan tuntumaa alppisuksiin. Kuin tilauksesta Saariston lapset -blogin Tanja, joka on myös työskennellyt hiihdonopettajana, kirjoitti jutun lasten laskemisesta. Kannattaa kurkata jo kauniiden Whistlerissä otettujen kuvien vuoksi.

Arvatkaa, kuka etsii nyt 70 cm suksia. Saa tarjota!

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

B niin kuin Bitch

Edellisen jutun kommenttiboxissa syntyi keskustelua japanilaisten kiinnostuksesta veriryhmiin, ja sainkin heti eilen tilaisuuden kysellä ystävättäreltäni asiasta. Alla oleva perustuu siis yhden japanilaisnaisen kanssa käytyyn keskusteluun, valitettavasti sen suurempaan tutkimustyöhän ei ollut aikaa.

Toden totta asia on niin, että japanilaiset uskovat ainakin leikkimielisesti, että veriryhmällä on vaikutusta persoonallisuuten. Jos muistan oikein, ystävättäreni käytti seuraavanlaisia adjektiivejä eri veriryhmistä:

A Siisti, rauhallinen, perfektionisti
B Individualisti, itsekäs, suorittaja
AB Jakaantunut persoonallisuus, voivat olla toisinaan ujoja, toisinaan ulospäinsuuntautuneita
O Ulospäinsuuntautunut, sosiaalinen, innovaattori

Suurin osa japanilaisista kuuluu A- tai O-veriryhmiin. B:tä ja AB:ta pidetään hieman erikoisina tapauksina. Ystävättäreni kertoi tietävänsä kaikkien lapsuudenystäviensä veriryhmät. Hänen mukaansa jos B- tai AB-ryhmäläinen tekee jotain erikoista, saatetaan se kuitata sillä, että henkilö on ko. veriryhmän edustaja. Tiettyjen veriryhmien myös katsotaan tulevan paremmin toimeen toistensa kanssa (vastaa luovuttajatyyppejä). Naistenlehdissä eri verityypeille tehdään samanlaisia ennustuksia kuin meillä horoskooppimerkeille.

En yhtään ihmettele, että itsekeskeisinä individualisteina pidettävä B-ryhmä ei ole erityisen suosittu täällä. Japanissahan yleisesti ryhmä asetetaan yksilön edelle, eikä liikaa individualismia katsota hyvällä. Ryhmäpainetta kuvaa yleinen sanonta, jonka mukaan naula, joka törröttää, hakataan sisään.

Loppuun täytyy todeta, että kylläpä oma elämä helpottui. Jos jatkossa teen jotain, mikä herättää japanilaisissa kummastusta, voin vain todeta, että olen B-ryhmäläinen.

perjantai 19. maaliskuuta 2010

Japanissa monta on ihmeellistä asiaa...

Ihmeellisintä täällä Ihmemaassa on se, että ihmetyksen aiheet ovat loppumaton luonnonvara. Viime aikoina ihmetystä ovat aiheuttaneet nämä:
  • Konttorin pomo oli todennut salarimanille lounaalla, että tekemäni bento (moniosaiseen lounasrasiaan pakattu kylmä lounas, josta olen kertonut täällä) on hieno, koska siinä on kevään värit. Kyllä, luit oikein, firman Japanin maajohtaja oli tällaiseen asiaan kiinnittänyt huomionsa. Seuraavaksi voitte arvata, oliko tarkoituksellista. Siis ne kevään värit.
  • Joka helvatun lomakkeessa, jonka joutuu täyttämään, kysytään veriryhmää. En ole käynyt enkä toivottavasti ole menossa minkäänlaiseen leikkaukseen, mutta veriryhmätietoni olen ilmoittanut jo ties kuinka monta kertaa. Kuulemani mukaan veriryhmää saattavat tiedustella myös kaverit, minulta sitä ei tosin ole kysynyt yksikään. Tuo veriryhmäjuttu on ilmeisesti hieman samankaltainen asia kuin horoskoopit.
  • Jotenkin ajattelin tänne muuttaessani, että japanilaiset ovat harvinaisen järkevää ja maanläheistä kansaa. Päivittäin kuljen kuitenkin ennustajaeukon luukun ohi, ja joka kerta siellä istuu joku povauttamassa tulevaisuuttaan. Toisinaan jono kiemurtelee ulos asti.
Joten ei muuta kuin ihmeellistä viikonloppua myös kaikille lukijoille!

torstai 18. maaliskuuta 2010

Izakaya

Yksi lempiasioitani Japanissa ovat izakayat, pubityyppiset ravintolat. Izakayat ovat normaaleja ruokaravintoloita rennompia tunnelmaltaan, ja useimmat niistä ovat myös suhteellisen edullisia. Ideana on, ettei kukaan seurueesta tilaa omia annoksiaan, vaan ne tilataan yhteisesti jaettavaksi. Jokaisella on edessään oma pieni lautanen, jolle oma osuus nostetaan. Näistä syistä izakayat on parhaimmillaan, kun niihin menee isossa seurueessa. Iltaisin izakayoissa näkeekin usein isoja työporukoita.

Ruoka on yleensä hyvin mutkatonta ja helposti jaettavaa. Tarjolla on kaikkea tyypillistä japanilaista: kala-annoksia raakana ja kypsennettynä, yakitoreja (kanavartaita), edamamea (suolavedesä keitettyjä soijapapuja), salaatteja, gyozaa (lihatäytteisiä taikinanyyttejä) ja tsukunea (pikkelssejä) joitakin mainitakseni.

kala-annos2

Pidän izayoissa niiden perinteisyydestä. Useimmissa paikoissa on mahdollista saada oma looshi, jossa istutaan tatamimatoilla matalan pöydän ääressä. Länsimaisen tuskaa helpottamassa jaloille on nyky-izakayoissa useimmiten syvennys. Toki tavallisiakin pöytiä löytyy. Kengät täytyy joissain paikoissa jättää jo ulko-ovelle, joten kotoa lähtiessä kannattaa tarkistaa, ettei sukissa ole reikiä.

Yksi asia, joista täällä pidän, on se, että ruokailijoille tarjotaan aluksi kostea käsipyyhe. Kivoimmissa izakayoissa annetaan lämmin puuvillapyyhe, muissa muoviin pakattu paperipyyhe.

kala-annos1

Naapurikortteleissamme on lukematon määrä izakayoja. Viimeksi pari viikkoa sitten takapihallemme ilmestyi uusi japanilaista ja italialaista ruokaa fuusioiva paikka. Liian helposti sitä tulee kuitenkin käytyä vain tutuissa, hyviksi havaituissa izakayoissa.

maanantai 15. maaliskuuta 2010

Viikonlopun lyhyet

Viikonloppuna olimme kaikki pienessä nuhassa, joten meininki oli melkoisen nuutunutta. Jotain sentään saatiin aikaiseksi.


Niin paljon kuin rakastankin japanilaista ruokaa, joskus on kiva syödä jotain muuta. Suuntasimme eilen illalla parin kaverin kanssa Jacksonville Finest Burgers -ravintolaan. Piskuista dineria pyörittää vuosia Yhdysvalloissa asunut Seiichi-san. Kuten Suomessakin, myös Japanissa ulkomaisia ruokia yleensä kustomoidaan paikalliseen makuun paremmin sopiviksi. Mutta ei näitä burgereita -ne olivat ehtaa amerikan tavaraa! Seiichi-san muun muassa leivotuttaa sämpylät oman reseptinsä mukaan naapurin leipomossa. Hampurilaispihvit taas ovat hiiligrillattuja.

Ehta hamppari maistui pitkästä aikaa taivaalliselle, ja kaupan päälle saimme mukavan juttutuokion omistajan kanssa.

*****

Taas tuli todettua, että kaikki tuntevat apinan... Sapporossa on niin vähän länkkäreitä, että kanta-asiakkuus on helppo saavuttaa. Suosikkiputiikkieni myyjät tuntevat minut, ja osaavat heti paikalle saapuessani vinkata, mistä mahdollisesti tykkäisin. Daimaru-tavaratalon DKNY:n myyjistä on tullut tyyli-ikoneitani. Japaninilaisnaiset osaavat kyllä pukeutua tyylikkäästi, mutta näissä leideissä on jotain tavattoman eleganttia. Vaikka minulla ei olisi mitään aikomustakaan hankkia mitään, saatan käydä kurkkaamassa, mitä heillä on yllään.

Ystävällisen palvelun lisäksi tästä kanta-asiakkaan asemasta on jotain konkreettistakin hyötyä: Vivienne Westwoodilla korvaani supatettiin, että kannattaisi odottaa hameen ostamista viikko, silloin alkaa kevätale!

*****

Ja sitten se viikonlopun isoin tapahtuma. Siitä on kulunut lähes kolmekymmentä vuotta, kun minulla oli viimeksi lyhyt tukka. Silloin itkin äidilleni, että haetaan se tukka takaisin kampaamosta. Lauantaina Kampaajni Sano-san leikkasi minulle polkan. And this time around I ain't crying!


Pahoittelen "taidekuvaa". Sen tarkoitus on lähinnä demonstroida ystäville, että pätkäisty on!

perjantai 12. maaliskuuta 2010

Tarpeeton oleskelu sallittu

Japani on niin valtava markkina-alue, ettei sitä pysty edes käsittämään. Uusia tuotteita ja palveluita syydetään kulutusnälkäisille kansalaisille sellaista vauhtia, että peräpohjolan tyttöä huimaa.

Hiljan sattui Japan Timesista silmiini uutinen, jonka mukaan Osakan päärautatieaseman maksullisesta vessasta on tullut hitti naisten keskuudessa. Kuten varmaan tässä vaiheessa arvaatte, kyseessä ei tosiaankaan ole your average posliinijumala, sinkki ja peili -kombo.


Angelbe on lounge-tyyliin sisustettu joka naisen unelma toiletti-budoaari. Se on suunniteltu naisille, jotka ovat kuluttaneet päivän ravaamalla työasioilla tai shoppailemassa, ja miettivät, missä tappaa viimeinen tunti ennen ystävättären tai poikaystävän kanssa sovittuja treffejä.

Tyylikkäiden toilettitilojen lisäksi Angelbeestä löytyy sohvia rentoutumiseen, pukukoppeja ja meikkauspisteitä. Tarjolla on juomia, meikkejä ja hiustenlaittotuotteita. Vaihtuvien teemojen myötä paikalla saattaa olla alusvaatemerkin esittelijä, joka tarkastaa mitat ja esittelee uusia liivimalleja, meikkitaiteilija, joka antaa meikkausvinkkejä tai vaikka shiatsuhieroja.

Sisäänpääsyn hinta? Euro kasiviis.

Täytyypi sanoa, että tällainen palvelu olisi ollut ihan kiva viisitoista vuotta sitten, kun pienen kotikyläni juna-asemalla paukkupakkasilla odottelin (silloinkin) myöhässä olleita VR:n junia...

Kuvat Angelbe

torstai 11. maaliskuuta 2010

Onni on...

Vauvan mielestä onni on...

...töistä saapuva isä...

...skypen soittoääni...

...mikron hurina, jota säestetään kovaäänisellä nam nam maiskuttelulla...

...piuhat...

...purukaluston testailu...

Onni on

keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

Paperijuttuja

Japanissa paperi on vielä arvossaan. Käsin tehtävän paperin, washin, valmistus on oma taiteenlajinsa. Me käytimme aikoinamme washia omissa hääkutsuissamme.

Kutsut

Paperia, useimmiten juuri washia, käytetään myös muissa japanilaisissa taiteissa. Niistä tunnetuimpia ovat kalligrafia ja origamit. Molempia kiinnostaisi opetella myös kurssilla, mutta en ole löytänyt Sapporosta englanninkielistä opetusta.

Kirjakaupasta löysin kuitenkin eräänlaisen Origami for Dummies -tyyppisen kitin. Siinä on valmiiksi 98 paperiarkkia ja 45 origamin taitteluohjeet. Yhtään en ole vielä saanut valmiiksi, joten kuvia ei ole tarjolla. Pieni tahmatassu tuppaa nimittäin haluamaan osallistua puuhaan...

Origamikit

Tahmatassuinen kuvausassistentti

Origamikit

Origamiarkkeja

Origamikit

Kimono-origamin ohjeet

tiistai 9. maaliskuuta 2010

Tuliaisia

Nisekon viikonloppu oli aivan mahtava. Lumi ei tosin ollut sitä parasta A-luokkaa; puuterista ei tarvinnut unelmoidakkaan, firniä pääsi laskemaan vähän, mutta enimmäkseen se oli korppua. Kaikki muu onnistuikin sitten yli odotusten. Rentouduttiin, köllittiin onseneissa ja syötiin hyvin. Toista kertaa uskaltauduimme beibin kanssa fine dining -ravintolaankin, ja sekin meni mukavasti.

Kotiin löytyi tuomiseksi kokeshi-nukellemme kaveri. Ehkä edellistäkin söpömpi, minusta!

Uusi kokeshi

Uusi kokeshi 2

torstai 4. maaliskuuta 2010

J-Sekka

Kävi hirvittävän huono munkki ;).

Suuntaamme auton nokan huomenna jälleen kohti Nisekoa. Huoneistohotelliltamme tuli kuitenkin viesti, että valitettavasti varaamamme studiohuoneisto on tuplabuukattu. Koska näin ikävästi oli päässyt käymään, he tarjosivat meille toista huoneistoa samaan hintaan.

Penthousea.

Varaamme matkoillamme mieluiten pieniä yksityisiä, pittoreskeja hotelleja. Jos budjetti antaa myöten, boutique-hotelleja. Tämä on niistä jälkimmäinen.

Not too shabby?


keskiviikko 3. maaliskuuta 2010

Hinamatsuri

Hinamatsuri 1

Japanissa vietetään tänään nukkejuhlaa (tai tyttöjen päivää), jolloin perheet rukoilevat hyvää onnea ja terveyttä tyttärilleen. Juhlan kunniaksi esille laitetaan hina-ningyo eli keisarillista hovia esittäviä nukkeja, syödään erityisiä herkkuja ja lauletaan hinamatsuri-laulu.

Nukkejen esittäminen juontaa juurensa Heia-kaudelle, ja sen taustalla on uskomus siitä, että niihin voidaan siirtää pahoja henkiä. Nuket laitetaan esille moniportaiselle alttarille, ja enimmillään tasoja on seitsemän. Ylimmällä ovat keisari ja keisarinna, ja alempana muun muassa hovineitoja, -muusikkoja ja samuraita. Nuket ovat useinmiten käsin tehtyjä ja siksi erittäin arvokkaita, ja niiden kerääminen aloitetaan jo tyttären ollessa pieni. Tilan puute tosin aiheuttaa sen, että nykyään monissa perheissä hankitaan ainostaan keisaria ja keisarinnaa esittävät nuket.

Nuket tulivat myyntiin kauppoihin heti vuoden vaihduttua. Kiertelin katselemassa niitä koko tammikuun kuin pässi kaalimaata. Voi minkä ihanan muiston nukeista saisinkaan tyttärelleni. Hammasta purren pidin kuitenkin lompakkoni suljettuna, koska edullisimmillakin oli hintaa ihan järjettömästi.

Pari viikkoa sitten ihana mieheni kuitenkin yllätti minut täydellisesti tilaamalla salaa yllä olevassa kuvassa olevat nuket. Tänään meilläkin sitten juhlitaan tyttöjen päivää. Juhlan kunniaksi pöytä katetaan illalla perinteisillä herkuilla. Pääruuaksi syödään sushia, meillä tosin nigirejä perinteisemmän chirashizushin sijasta. Alla kuvia herkkuosastosta.

Japanilaisen uskomuksen mukaan nuket tulisi laittaa piiloon heti juhlapäivän jälkeen, tai tytär menee naimisiin vasta vanhana. Luulenpa, että meillä ei ole kiirettä korjata nukkeja pois...

Hyvää hinamatsuria kaikille pienille tytöille!

Hinamatsuri 4

Sakuramochi eli kirsikkariisikakkuja.

Hinamatsuri 3

Kirsikkakääretorttu.

Hinamatsuri 2

Hina arare eli paahdettuja ja värjättyjä riisikakun palasia.

Hinamatsuri 5

Juhlakalu.

tiistai 2. maaliskuuta 2010

Lasten kasvatuksesta Japanissa

Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, kuinka Japani on ristiriitaisuuksien maa. Täällä ihaillaan kaikkea kaunista, mutta rakennuskannaltaan koko maa muistuttaa Merihakaa. Päivisin japanilainen käyttäytyy hillitysti, mutta humalassa hänestä kuoriutuu samanlainen nurkkiin kuseskeleva törppö kuin länsimaalaisestakin. Sodassa tämä kansa on muodostanut yhden historian julmimmista armeijoista, mutta siviilissä japanilainen hakee rauhaa ja harmoniaa.

Näistä piirteistä viimeiseksi mainittu on ollut erityisen mielenkiintoni kohteena viime aikoina. Olen hämmentyneenä seurannut, kuinka japanilaisten pyrkimys harmoniseen kanssakäymiseen näkyy myös silloin, kun he liikkuvat julkisilla paikoilla pienten lasten kanssa. Täällähän kultainen sääntö kuuluu siten, että "älä tee muille siten, kuin et toivoisi itsellesi tehtävän". Japanilainen ei halua häiritä eikä tulla häirityksi.

Katselin eilen tapahtumasarjaa, jonka olen nähnyt toistuvan jo lukemattomia kertoja. Tavaratalossa oli nainen, jolla oli mukanaan pieni, ehkä parivuotias poika. Tuo poika oli varmaan parhaassa uhmaiässä: riuhtoi kättä irti, heittäytyi maahan, itki ja huusi. Ja mitä teki japanilainen äiti. Hän kyykistyi pojan viereen, piti hänestä kiinni, ja kuiskutteli korvaan.

En ole koskaan nähnyt täällä yhdenkään vanhemman huutavan lapselleen julkisella paikalla, tai edes korottavan ääntään. Tilanne hoidetaan aina samalla tavalla: kyykistytään pienokaisen viereen ja aletaan supattamaan.

En ole keksinyt tälle käyttäytymistavalle muuta selitystä kuin, että lasten kasvatustyö on täällä yksi niistä asioista, joilla ei haluta häiritä muita. Samalla lapselle opetetaan pienestä alkaen se tärkein läksy: älä riko harmoniaa.

maanantai 1. maaliskuuta 2010

Mt. Moiwa

Omassa kotikaupungissa tulee kierreltyä laiskanlaisesti nähtävyyksiä. Emme ole käyneet läheskään kaikissa Sapporon must see -paikoissa (joskin täytyy rehellisesti todeta, että aika harva niistä varsinaisesti mitään suurempaa mielenkiintoa herättääkään). Eilen sitten satuin huomaamaan, että Mt. Moiwa, Sapporon laidalla sijaitseva näköalavuori, suljetaan kuukauden päästä kunnostuksen vuoksi turisteilta puoleksitoista vuodeksi. Aurinkoisen kevätpäivän vuoksi päätimme leikkiä turistia ja suunnata sinne.

Kesäisin vuorelle pääsee autolla, mutta talviaikaan kiemurteleva vuoristotie on lumimäärien vuoksi suljettu. Gondoli sen sijaan pyörii talvisinkin. Ala-aseman nähtyämme ymmärsin hyvin, miksi paikka rempataan. Enpähän ole juurikaan mitään niin rupuista Japanissa nähnyt.

Gondolin yläasemalta matka jatkui telaketjubussilla kohti varsinaista näköalapaikkaa. Huipulla oleva kompleksi oli aivan yhtä onnettomassa kunnossa kuin gondolikin. Näköalat olivat kuitenkin reissun arvoiset, joskin hieman utuiset. Japaninmerelle asti ei siis valitettavasti näkynyt.

Paikalla oli vain kourallinen ihmisiä meidän lisäksemme. Suurin osa näytti saapuneen paikalle retkeillen, joko lumikengillä tai kävellen. Iski aivan hirvittävä outdoor -kateus. Oma ulkoilmaelämä on kyllä viimeisen vuoden aikana ollut minimaalista. Beibi viihtyy kuitenkin kantorepussa aivan yhtä hyvin kuin aikanaan liinassa, joten toiveissa on, että keväällä tässä perheessä jo retkeilläänkin.
Related Posts with Thumbnails