tiistai 2. maaliskuuta 2010

Lasten kasvatuksesta Japanissa

Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, kuinka Japani on ristiriitaisuuksien maa. Täällä ihaillaan kaikkea kaunista, mutta rakennuskannaltaan koko maa muistuttaa Merihakaa. Päivisin japanilainen käyttäytyy hillitysti, mutta humalassa hänestä kuoriutuu samanlainen nurkkiin kuseskeleva törppö kuin länsimaalaisestakin. Sodassa tämä kansa on muodostanut yhden historian julmimmista armeijoista, mutta siviilissä japanilainen hakee rauhaa ja harmoniaa.

Näistä piirteistä viimeiseksi mainittu on ollut erityisen mielenkiintoni kohteena viime aikoina. Olen hämmentyneenä seurannut, kuinka japanilaisten pyrkimys harmoniseen kanssakäymiseen näkyy myös silloin, kun he liikkuvat julkisilla paikoilla pienten lasten kanssa. Täällähän kultainen sääntö kuuluu siten, että "älä tee muille siten, kuin et toivoisi itsellesi tehtävän". Japanilainen ei halua häiritä eikä tulla häirityksi.

Katselin eilen tapahtumasarjaa, jonka olen nähnyt toistuvan jo lukemattomia kertoja. Tavaratalossa oli nainen, jolla oli mukanaan pieni, ehkä parivuotias poika. Tuo poika oli varmaan parhaassa uhmaiässä: riuhtoi kättä irti, heittäytyi maahan, itki ja huusi. Ja mitä teki japanilainen äiti. Hän kyykistyi pojan viereen, piti hänestä kiinni, ja kuiskutteli korvaan.

En ole koskaan nähnyt täällä yhdenkään vanhemman huutavan lapselleen julkisella paikalla, tai edes korottavan ääntään. Tilanne hoidetaan aina samalla tavalla: kyykistytään pienokaisen viereen ja aletaan supattamaan.

En ole keksinyt tälle käyttäytymistavalle muuta selitystä kuin, että lasten kasvatustyö on täällä yksi niistä asioista, joilla ei haluta häiritä muita. Samalla lapselle opetetaan pienestä alkaen se tärkein läksy: älä riko harmoniaa.

12 kommenttia:

MrsAgatha kirjoitti...

Moni suomalainen voisi tuosta japanilaisesta tavasta ottaa oppia, ihan liikaa täällä lapselle julkisella paikalla huudetaan tai kiroillaan.

très chic kirjoitti...

Mielenkiintoinen havainto!
Itse huomasin tuon harmonian Tokiossa siten, että minuun ei koskaan kukaan törmännyt täpötäydellä kadulla, vaikka vastaavassa tilanteessa Suomessa olisin ollut mustelmilla.

Ja kivaa kun olet taas ehtinyt paremmin postaamaan:)

Anu kirjoitti...

Mrs. Agatha. Jeps, eihän siinä mitää kunniakasta ole. Eikä tietysti sen enempää yksityisestikään. Mutta aika harva vanhempi kuitenkaan varmaan täysin onnistuu itsensä hillitsemään ja hallitsemaan kaikissa tilanteissa... ?

très chic: Aivan totta, ruuhkissa ihmiset kulkevat ihmeen sulavasti. Muutenkin se huomaisuuden taso, jolla täällä liikutaan, on ihan käsittämätön. Saattaa Suomi tuntua kesällä aika töykeältä paikalta...

arkitehti kirjoitti...

Hee he, minä olen huomannut taas ettei Suomessa kukaan huuda lapsille, ainakaan samalla tavalla kuin Italiassa, ja näyttäisivät sikäläiset lapset jopa tottelevan (tai ainakin pysyvän sen verran aisoissaan etteivät ole välittömässä hengenvaarassa) ilman että niille huudetaan kuin höyryhinaaja. Olinkin lentokoneessa melkein helpottunut kun a) tällä kertaa ei ollut minun kakarani, joka tempaisi turvavyön irti koneen ollessa laskeutumassa b) ei ghanalaisella äidilläkään ollut sen parempia eväitä kuin minulla, eli sarjatulinalkutus säestettynä lievällä väkivallalla.

Minä en usko että minkään maan lastenkasvatusta voi arvioida ulkoapäin, sillä vaikka välimerelliset korvatillikat näyttävät kauheilta, tulee niiden kanssa samassa paketissa iso määrä pusuja ja haleja - jopa tarhantädeiltä, ilman että sitä lasketaan seksuaaliseksi häirinnäksi :) Mutta uskon kyllä että japanilainen kasvatus rakentaa ihmiselle itsekurin, jossa ei tarvita poliisia selän taakse valvomaan. Ainakaan niin kauan kun ollaan siellä omassa yhteisössä.

Anu kirjoitti...

Kiitos pitkästä kommentistasi! Sen verran täytyy jatkaa, ettei jäisi epäselväksi, että tässä tarkoitukseni oli vain kommentoida, miten lasten kanssa käyttäydytään julkisilla paikoilla. Ja siitä ei totisesti ole vedettävissä mitään johtopäätösiä suljettujen ovien takana tapahtuvasta kasvatuksesta. Se verran, mitä ovet ovat minulle avautuneet, näyttävät siellä pätevän siellä eri säännöt. Suomessa en esim. tiedä ketään, joka huudattaisi pikkuvauvaa karaisumielessä. Täällä sen tuntuu olevan yleisempää.

Heli kirjoitti...

Pari kertaa ollen yllättänyt uhmakohtauksen saaneen lapsen (ja ehkä vähän itsenikin) tuolla "kyykisty ja kuiskuta"-metodilla, ja ainakin siihen "kakara kainaloon ja kiireesti kauas"-tyyliin tottuneet ipanat ovat hiljentyneet silkasta hämmästyksestä. Mutta valitettavan usein lipsahtaa uhmaikäisen tasolle pikemminkin henkisesti. :-)

Anonyymi kirjoitti...

Ei siitä kauhean kauan ole, kun korvatillikat kuuluivat japanilaiseenkin kasvatukseen.

Mutta tuosta rakennuskannasta, sitä minäkin olen usein ihmetellyt. Heillä kun on taito (ja myös tieto-taito!!) tehdä kaunista ja kestävää, mutta silti he ovat valinneet päinvastaisen suunnan: tehdään halvasta materiaalista rumia taloja, jotka vedetään maan tasalle parinkymmenen vuoden päästä. Kaupunkeja ei toisistaan erota. Siitä huolimatta yksityiskohdat voivat olla mitä kauneimpia. Mun (japanilainen) mieheni sanookin usein, että japanilainen ei näe metsää puilta...

En muista, olenko aiemmin kommentoinut, mutta on kiva lukea blogiasi :)

Anu kirjoitti...

Heli: Huomasin kommenttisi vasta nyt. Hih, on ne mahtaneet äimistyä. Omaa tahta alkaa täällä näkyä kiitettävästi jo nyt, odotan mielenkiinnolla mitä sitten seuraa, kun oikeasti ruvetaan tahtomaan...

Anonyymi: Kiitos! Ja kommentteja on aina mukava saada. Kiva kuulla myös, mitä japanilaiset itse sanovat näistä asioista. En ole tohtinut omien japanilaisten kavereiden kanssa asiaa nostaa esille, kun suhteet ovat vielä sen verran alkuvaiheessa.

Tuo sanonta tosiaan osuu nappiin tässä asiassa. En tosiaankaan ymmärrä, miten sama kansa tekee niin monia kauniita asioita, ja sitten tämä rakennuskanta on tosiaan tällaista!

Laura kirjoitti...

Meillä äitini hoiti nuoremman siskoni huutokohtaukset ihan kylmän rauhallisesti, huomioimatta niitä mitenkään. Ei siinä pikkusiskokaan kauaa kehdannut kurkkusuorana huutaa kun ei tapahtunutkaan mitään :D. Ja toinen tapa on ollut isälläni, joka on kopannut siskoni kainaloon ja painennut kaupasta ulos mitään sanomatta.

Saa nähdä miten sitä itse tuollaisessa tilanteessa sitten tulevaisuudessa toimii...

Anu kirjoitti...

Tapojahan on varmasti niin monia kuin perheitäkin. Kuulostavat kyllä hyviltä nuo teidän perheen konstit!

SurfSister kirjoitti...

Taas on blogissasi ihania kuvia ja värikkäitä juttuja. Mieti vielä, joskos vaikka julkaisit tän pienenä kirjana, kuvituskin alkaa olla kohdillaan. =)

Lapsia on tullut hoidettua, mutta omat on vielä unelmalistalla. Olen starttiruudussa edelleen. Minä kun en ole oikeaa miestäkään vielä perheenperustushommiin löytänyt, niin kerroppas, miten siellä deittaillaan ja onko "kastien" välillä eroja?

Kai nyt jonkun tarinan olet jo tähän mennessä uusilta perhetuttaviltanne kuullut. Mielellään kuulen komentteja myös niiltä Suomalaisnaisilta joilla on Japanilainen mies.

Suomessa kevätaurinko on tuonut urokset hiihtoladuille, joten sinne kai täytyy suunnata pilkesilmäkulmassa. Jos olette siellä vielä kesän niin taidan ottaa lennot ja tulla kylään, jos vaikka retkeilemään mentäisiin koko porukka.

Kaipuun täyteiset halaukset!
tv. SurfSister

Anonyymi kirjoitti...

hei.
yksi syy tuohon lasten pienten huutamisen sietämiseen, minkä kuulin osakassa asuessani oli, että vanhemmat tietävät lasten joutuvan koulun alettua koville, sillä siellä pitää käyttäytyä kunnolla. Joten antavan lasten mekastaa kun vielä se on ok..

Related Posts with Thumbnails