torstai 17. kesäkuuta 2010

Haikuluotain lomailee

Laukut on pakattu, koti siivottu. Lähdemme naapurin kahvilaan nauttimaan aamiaista. Vatsanpohjalla kimelmöi: tänään lennämme Tokioon, ja sieltä huomenna Helsinkiin. Huomenillalla istun jo salarimanin vanhempien mökin saunan terassilla siideri kädessä, vatsa toivottavasti täynnä uusia perunoita ja ruisleipää. Katselen järvelle, lokit huutavat.

Miltä Suomi näyttää lähes vuoden poissaolon jälkeen?

Avaralta, valoisalta, vihreältä?

Töykeältä?

Huomenna on tärkeä päivä myös siksi, että pieni tyttäreni täyttää yhden vuoden ♥

Laitan Haikuluotaimen suosiolla telakalle loman ajaksi. Palaamme Japaniin elokuun alussa. Jatkamme lomaa vielä hetken Tokiossa, joten palaan langoille viimeistäää 9.8.

Oikein ihanaa kesää kaikille lukijoille! 

Kiitos vierailuista ja kommenteistanne kuluneen vuoden aikana, ne ovat ilahduttaneet kovasti. Toivottavasti jaksatte palata tänne vielä elokuussa :)

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Kohteliaisuudesta

Japanilainen kohteliaisuus on mielenkiintoinen ilmiö. Palveluala on kohteliaisuussanoilla kuorrutettua, samoin bisnesmaailma. Kauppojen ja ravintoloiden asiakkaana ei kuitenkaan tarvitse olla kohtelias, useimmat japanilaiset eivät edes tervehdi myyjää.

Kokonaan oma mielenkiintoinen ilmiönsä on ystävysten ja toverusten välinen kohteliaisuus. Tämä oli aihe, johon minulta luonnollisesti kesti kauiten tutustua. Puhe on luonnollisesti vapautuneenpaa, kuin tuntemattomien kesken. Mielenkiintoisinta minusta on kuitenkin se, että täällä ihmiset ovat suorempia tuttujen kesken. Esimerkiksi omanikäiseltä ystävättäreltäni ei tuottanut mitään vaikeiksia ilmoittaa, että hiukseni ovat huonossa kunnossa. Samoin beibin "ottomummo" komentaa minua lounasvieraana ollessani varsin reippaaseen sävyyn: "Istu suorassa!".

Voiko tähän maahan ja sen tapoihin ikinä kyllästyä?

tiistai 15. kesäkuuta 2010

Kysymys- ja arvausihmiset

Miehen kollega vinkkasi mielenkiintoisesta keskustelusta eräällä netin kysymyssivustolla. Keskustelu on huvittavasti otsikoitu "What's middle ground between "F U !" and "Welcome!". Mielenkiintoisin osa keskustelua ei kuitenkaan ole itse aihe, vaan siihen liittyvä teoria. Taustatiedoksi kerron kuitenkin, että kyseessä on tilanne, jossa New Yorkissa asuvan pariskunnan luokse kylään haluaisi tulla vaimon vanha kaveri, jonka kanssa yhteys on muuten katkennut, eikä vaimo muutenkaan tuosta henkilöstä enää niin perusta. New Yorkin hotellihinnat ovat tunnetusti tähtitieteelliset, ja nyt pariskunta on kyllästynyt siihen, että puolituntemattomat ihmiset haluavat käyttää heidän pientä kotiaan ilmaiseen majoitukseen.

*****
Tähän väliin pyyntäisin sinua miettimään hetken, pystyisitkö yllä olevassa tilanteessa kieltäytymään yksinkertaisesti ja suoraan pyynnöstä.

Ole rehellinen itsellesi! :)
*****

Eräs keskusteluun osallistuva henkilö määrittelee tilanteen klassiseksi "kysymyskulttuuri kohtaa arvauskulttuurin" -tilanteeksi.

Kysymyskulttuurissa ajatellaan, että on täysin ok kysyä tai pyytää ihan mitä tahansa toiselta henkilöltä. Kysyjä kuitenkin ymmärtää, että on aivan mahdollista, että hän saa vastaukseksi ein. Arvauskulttuurissa henkilö vältää suorien kysymysten tekemistä, ellei hän ole käytännössä varma, että saa vastaukseksi kyllän. Kupletin juoni on tunnustella tilannetta aluksi hienovaraisesti, "antaa ymmärtää", jolloin parhaimmassa tapauksessa toinen osapuoli tekee itse tarjouksen. Silloinkin arvauskulttuurissa joutuu vielä pohtimaan, onko tarjous aito vai kohteliaisuussyistä annettu.

Näiden kahden kulttuurin yhteentörmäyksestä syntyy väkisinkin vaikeuksia. Kun kysymyskulttuurin kysyjä esittää arvaajalle suoran kysymyksen, jälkimmäinen kokee sen todennäköisesti hyökkääväksi ja manipulatiiviseksi. Hän itse ei halua loukata toista osapuolta sanomalla suoraan ei, eikä käsitä, että se olisi toisesta aivan hyväksyttävä vastaus. Kysymyskulttuurin edustaja taas pitää turhauttavana ja käsittämättömänä, ettei hän saa yksinkertaiseen kysymykseen suoraa vastausta.

*****

Minulle tämä teoria tuotti monta ahaa-elämästystä, eikä pelkästään ulkomailla kohtaamissani tilanteissa, vaan myös ihan kotimaisissakin. Olen itse selvästi arvauskulttuurin edustaja, ellei kyse ole aivan lähipiiristäni. Minulle on todella hankalaa esittää suoria pyyntöjä, jollen ole positiivisesta vastauksesta varma. Olen myös saattanut kokea joitakin minulle esitettyjä pyyntöjä ja kysymyksiä tungettelevina. Minun kohdallani tunne tungettelevuudesta liittyy kuitenkin vain puolituttuihin. Lähipiirin ihmisten taas odotan kysyvän ja pyytävän suoraan, ja vaikka kokisin ein sanomisen hitusen epämiellyttäväski, pystyn sen kuitenkin sanomaan. Puolituttujen kohdalla olen taas olen sanonut suoraan ein ainoastaan, jos ajatuksenani on ollut, että suhde voisi pikemminkin jäähtyä kuin lämmetä (arvatenkaan nämä kysymyskulttuurin edustajat eivät ole siitä olleet moinansakaan!).

Suomessa yleisellä tasolla lienee varmaan yhtä lailla sekä arvaus- että kysymyskulttuurin edustajia. Aasian maat taas ovat käsittääkseni laidastaan arvauskulttuurin edustajia. Arvauskulttuurin sisälläkin löytyy hienovaraisuudessa monia eri tasoja. Japanissa suoria pyyntöjä ei käytännössä esitetä lainkaan. Täkäläinen tapa hoitaa asioita on niin hienosyinen, että ulkomaalaisen on käytännössä mahdoton ymmärtää sen kaikkia vivahteita.

Tunnistteko itsenne/jonkin tilanteen? Olisi kiva kuulla teidän huomiotanne tästä aiheesta!

torstai 10. kesäkuuta 2010

Yotei

Niseko1

Kovalevyltä löytyi yksi kuva, jonka olen unohtanut jakaa kanssanne. Blogissa on vilahdellut Hokkaidon suurin tulivuori, Yotei, edestä ja takaa. Toukokuussa vietimme yhden viikonlopun keväisessä Nisekossa nauttimassa onseneista ja patikoinnista, ja Yotei-zan näyttäytyi jälleen uudessa valossa. Aika komeaa, kun huipulla oli vielä reilusti lunta, mutta alhaalla luonta hehkeimmässä kevään loistossa.

tiistai 8. kesäkuuta 2010

Arjen ihmeellisyyksiä

Ihmemaakaan ei voi tuntua läpeensä käsittämättömältä loputtoman pitkää aikaa. Havahduin tänään siihen, että olo on täällä nykyjään varsin kotoisa, ja suurimman osan arkisista askareista osaan jo suorittaa ilman epätoivoa ja hiusten repimistä.

Tässä muutamia perusarkeen liittyviä juttuja, jotka nykyään eivät enää tunnu miltään:
  • Kätevin tapa maksaa laskut on napata ne kouraansa ja kävellä lähimpään konbiiniin (pieneen 24/7 päivittäistaravakauppaan), ja iskeä laskut ja rahat tiskiin. Verkkopankki, mikä se oli??
  • Käteistä on aina lompakossa -alle 10 000 jeniä (päivän kurssilla 94 euroa) tuntuu vähäiseltä määrältä.
  • Ruokaostoksia en edes kuvittele hoitavani yhdessä kaupassa. Hyvin usein käyn eri paikoissa hakemassa lihan, kalan, leivän (harvoin) ja länsimaiset elintarvikkeet.
  • Laitan hanan valumaan kaksi minuuttia ennen kuin haluan lämmintä vettä.
  • Muistan viedä eri roskalajit ulos nimettyinä päivinä (tosin loppujen lopuksia haisevaa vaippapussia ei unohda kovin montaa kertaa, kun seuraavaan mahdollisuuteen on 3-4 päivää...)
  • Olen lakannut tuntemasta hillitöntä halua kumartaa takaisin palvelualan työntekijöille (paitsi ehkä lähtiessä, jos kauppoja on hierottu pitkään). Toisaalta esittelytilanteissa en ojenna lapasta suoraksi, vaan kumarran jo ihan luontevasti.

maanantai 7. kesäkuuta 2010

Perhealbumista

Note to self: Käännä selkäsi kymmeneksi sekunniksi, ja...
....varaudu pidättämään henkeäsi.





P.S. Täällä on jokunen huhuillut Engrish-juttujen perään. Nyt niitä on täällä. Halvista halvinta huumoria, mutta ei voi mitään, naurattaa silti.

sunnuntai 6. kesäkuuta 2010

Marukoma Onsen Ryokan ★★★★★

Hokkaido tuntuu kätkevän kupeisiinsa toinen toistaan upeampia paikkoja, jotka syrjäisen sijaintinsa vuoksi eivät satu vahingossa matkamiehen polulle. Ne löytää ainoastaan, jos on tuttu, joka osaa paikkaa suositella. Tänään kävimme pitkän ja kiemuraisen tien päässä ylhäisessä yksinäisyydessään sijaitsevassa onsenissa, joka löi laudalta jokaisen aikaisemmin vierailemme.

Marukoma onsen on yksityisen ryokanin (japanilaistyylinen majatalo) onsen, joka sijaitsee Shikotsu-järven rannalla noin tunnin ajomatkan päästä Sapporosta. Ystävämme olivat varanneet ryokanin puolelta huoneen yöksi, ja me päätimme lähteä mukaan päiväretkelle. Ryokan ja onsen ovat olleet paikalla vuodesta 1915, ja niissä on tietynlaista vanhaa arvokkuutta.  Sijainti on aivan täydellinen; edessä avautuu kraaterijärvi, jonka vastarannalla olevilla vuorilla oli vielä tähän aikaan vuodesta lumihuippu. Ryokanin taakse jäävällä Eniwadake-vuorella laskettiin aikoinaan olympialaisten alppilajit, jonka jälkeen vuoren annettiin metsittyä jälleen.

Rotenburoja eli ulkoaltaita on kaksi. Niistä ensimmäinen on modernimpi ja sijaitsee ylempänä, jolloin näköala on parhaimmillaan. Toinen, vanhempi, on kivireunainen allas aivan järven rannalla. Näistä jälkimmäisessä käyminen oli ikimuistoisimpia hetkiäni Japanissa. Vesi ulottuin hartioihin asti, vehreät puiden oksat kaartoivat pään yli ja ympäristö kaikkinensa oli uskomattoman seesteinen. Ystäviemme mukaan paikka on vielä upeampi ruskan aikaan.

Tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun beibimme kävi onsenissa. Polskinta 40 asteisessa vedessä kesäpäivänä näytti olevan hänellekin mieluisa kokemus. Voi siis lämpimästi suositella pientenkin lasten viemistä onseniin. Etiketistä voi sen verran todeta, että lapset pestään samalla tavalla kuin aikuisetkin päästä varpaisiin, ja eikä altaassakaan heille pueta uima-asua tai vaippaa.

Kuvat olen lainannut Japanican.comista, sillä kuvaaminen onseneissa on kielletty.

lauantai 5. kesäkuuta 2010

Mitäs luulisitte?

Pinea kertoi joskus kommenttilaatikossa, että hänen japanilainen miehensä oli sanonut, että japanilaiset eivät näe aina metsää puilta. Tämä siis liittyen siihen, että yksityiskohtiin kiinnitetään täällä tavattomasti huomiota, mutta suuret asiat, kuten rakennukset, ovat usein kammottavia.

Talomme edusta on yksi hyvä esimerkki aiheesta. Talo itsessään on harmaa, tylsääkin tylsempi 15 kerroksinen elementtitalo (älkää hämääntykö kuvassa näkyvästä osiosta, se on vielä kohtalaisen viehättävä, totuus näkyy täällä). Talon edustalle, katukivetykseen, talonmies on istuttanut kukkia, jotka vaihtuvat sesongin mukaan! Samanlaisia istutuksia löytyy useimpien muidenkin talojen edustoilta, joskus jopa lyhtypylväiden juuresta.

Tästä päästäänkin sujuvasti seuraavaan ihmetyksen aiheeseen. En ole koskaan nähnyt, että istutuksia olisi turmeltu. Muutenkaan täällä ei rikota, töhritä tai roskata.

Mitä luulette, kuinka kauan tällainen istutus selviäisi Helsingin keskustassa?


Jos lukijoina on uusia ylioppilaita, oikein iloista lakkiaispäivää teille!

torstai 3. kesäkuuta 2010

Minä ♥ Hokkaidoa osa II

Tässä sitten kuvia samalta alueelta kuin eilen, mutta veneestä käsin. Kyseessä on siis Otamoin alue Otarussa, noin puolen tunnin ajo- tai junamatkan päästä Sapporosta. Päivä oli usvainen, mutta kyllä ruo rannat silti vaikutuksen tekivät!

Psst.... Bongaa sama majakka!

Otamoi2
Otamoi1
Otamoi3
Otamoi4

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Minä ♥ Hokkaidoa

Jotain, mihin en ikinä kyllästy: Hokkaidon jylhät, rosoiset rannat.

Kuvasaldoa viime viikonlopun haikilta.

Otamoikaigan7

Otamoikaigan3

Otamoikaigan1

Otamoikaigan6

Otamoikaigan8

Otamoikaigan2

Otamoikaigan4

Pssst... Huomenna kuvissa samoja rantoja mereltä päin!

tiistai 1. kesäkuuta 2010

Suomi mielessä


Viikonloppuna tuli ihasteltua Ishikarin lahtea niemenkärjestä käsin. Kaupungin ytimessä asuessaan unohtaa, että Sapporo itse asiassa ulottuu merelle saakka. Mutta merenrantaa eikä joen varttakaan ole täällä juurikaan hyödynnetty. Missä ovat ravintolat, kahvilat, viihtyisät ajanviettopaikat? Jonkin verran joen varressa on grillipaikkoja, mutta ei juuri muuta. Nyt kun ilmat ovat helteiset myös täällä, niitä todellakin kaipaa. Ylipäätään on ihan käsittämätöntä, ettei täällä (muuallakaan kuin rannassa) ole juurikaan terasseja. 

Vaikka en koko talveen ikävöinyt Suomeen (ihmisiä kylläkin), niin nyt alkaa tuntua mukavalle, että ulkoilemaan ei tarvitse lähteä autolla. Ja lounaan voi kesäpäivänä syödä terassilla. Puhumattakaan saunan ja järven muodostamasta yhdistelmästä, valoisista kesäöistä ja aamukasteesta paljaiden varpaiden alla...
Related Posts with Thumbnails