tiistai 31. elokuuta 2010

Kuulumisia

Havahduin siihen, että kesäloman jälkeen ei ole oikeastaan tullut kirjoitettua mitään kuulumisia. Nyt siis niitä:
  • Olemme kokemassa perinteistä maahanmuuttajasyndroomaa, eli ipana puhunee kohta sujuvampaa japania kuin vanhempansa. Viime päivinä kaikki on ollut varsin "kawaii!". Koirien kieltä se on myös oppinut puhumaan, haukkuu sujuvasti karvajalan nähdessään.
  • Jotain maagista kyllä tapahtui kesän aikana, sillä kuullun ymmärtäminen parani melkoisesti. 
  • Ipana myös vaihtoi vihdoin yksiin pitkiin päiväuniin, ja se tarkoittaa pitkään jatkuneen tauon jälkeen... aikaa lukea kirjoja!!!
  • Sapporo jaksaa ihmetyttää, naurattaa ja raivostuttaa. Salariman sanoi hiljan, ettei hän kahden vuoden asumisenkaan jälkeen oikein tiedä kaupungista niitä "kaikki nää nyt tietää" -faktoja. Mikä on kaupungin paras hotelli? Suosituin asuinalue? Kyseltiin vähän kavereilta ja kyllä nuo selvisivät ja monta muutakin seikkaa. Pointti silti on, että moni asia pysyy lukutaidottomalta hämärän peitossa. Muutenkin jaksan hämmästyä, mitä nurkan takanta löytyykään. Viereistä korttelista paljastui eilen valtava tavaratalo, joka myy 30 % alennuksella kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ei olisi kyllä ulospäin arvannut. Ja lähin leikkikenttä, monen kuukauden etsinnän tuloksena, löytyi niinkin kaukaa kuin kolmen minuutin kävelymatkan päästä. Ja olin luullut kolunneeni ihan kaikki korttelit.
  • Helle piinaa yhä. Ei kuulu tapoihini valitetella lämmintä ilmaa, mutta pliis, voisiko joku laskea edes yöllä mittarin alle 25 asteeseen.
Näin siis täällä lyhyesti. Sapporo kuittaa!

maanantai 30. elokuuta 2010

Moerenuma Park

Viikonloppuna leikimme taas ahkerasti turistia. Lauantain kohteena oli kaupungin pohjoisosassa sijaitseva, desing-palkintoja voittanut Moerenuma-puisto. Sen on suunnitellut vuonna 1988 kuvanveistäjä Isamu Noguchi, ja puisto itsessään avautui 2005.

Huomiotaherättävästä, ylilyövästä arkkitehtuurista puhutaan wow-arkkitehtuurina, ja maallikkona minun täytyy todeta, että tämä puisto jos mikä oli wow-maisemaarkkitehtuuria. Suunnittelijan tarkoituksena on kuulemma ollut luoda yksi jättimäinen veistos. Ja kyllähän luonto mitä mielenkiintoisempiin muotoihin olikin taivutettu tässä puistossa.

Puisto on laajuudeltaan 189 hehtaaria, ja se on rakennettu entisen jätteidenkäsittelylaitoksen maille. Hintaa rakennustöille tuli nykykurssilla järisyttävät 250 miljoonaa euroa.

IMG_3114

IMG_3109

Puiston porttina toimii jättimäinen lasipyramidi, joka pitää sisällään muun muassa ranskalaisen ravintolan, gallerian ja matkamuistomyymälän.

IMG_3087

Pyramidi-muoto toistuu läpi koko puiston. Tässä taustalla 62 metrinen Moere-vuori.

IMG_3033

Meidän suosikkimme -tai ainakin tyttäremme- suosikki oli Moere Beach -kahluuallas. Emme olleet varautuneet tällaiseen mahdollisuuteen laisinkaan, mutta japanilaiseen tyyliin myynnissä oli tietenkin uimavaippoja. Taustalla jälleen pyramidin mallinen Playmountain.

Kuvattujen kohteiden lisäksi puistossa oli muun muassa geysiria matkiva suihkulähde, keinotekoinen lähde ja lasten designleikkipuisto.

Jos tännepäin ikinä eksytte, eksykää tänne.

torstai 26. elokuuta 2010

Lapsiperheellisen elämää ulkomailla

Silloin tällöin joku kyselee minulta, millaista ulkomailla eläminen on pienen lapsen kanssa. Kuinka arki eroaa lapsiperheen arjesta Suomessa? Mitä haasteita siihen liittyy?

Aihetta on tullut täällä silloin tällöin sivuttua, mutta yritän nyt koota ajatuksiani yhden otsikon alle. Osa tästä on vanhoille lukijoille tuttua, mutta koska mukaan on tarttunut matkan varrella uusia, pieni kertaus ei liene pahitteeksi.

Ensiksikin, suomalaisen lapsiperheen arki ulkomailla vaihtelee varmasti suurestikin riippuen maasta, lapsien määrästä ja iästä sekä ylipäätään perheen dynamiikasta. Minä kirjoitan näitä ajatuksiani puhtaasti omasta näkökulmastani katsottuna. Toiseksi, minulla on hyvin vähän omakohtaista vertailupohjaa lapsiperheen arkeen Suomessa, sillä muutimme tänne mieheni peressä, kun vauva oli seitsenviikkoinen.

Ulkomaille voi muuttaa monella tapaa. Me olemme Japanissa mieheni työkomennuksen johdosta. Komennus koskettaa monella tapaa koko perhettä. Jo tänne tullessa oli tiedossa, että minun olisi erittäin vaikea työllistyä omalla alallani, joten olen hoitovapaalla Suomessa odottavasta työstäni. Uramielessä tämä on siis vaatinut minulta tietynlaista uhrausta. Komennuksilla on myös erittäin tavallista, että puoliso tekee erittäin pitkää työpäivää. Näin on myös meillä. Arkisin mieheni ei koskaan tule ennen ilta seitsemää kotiin. Suuren osan viikosta hän on työmatkoilla, joskus jopa maanantaista perjantaihin. Minun ja lapsemme muutettua tänne mieheni lähti reissuun jo toisena päivänä. Pehmeästä laskusta ei siis ollut tietoakaan. Lapsemme oli kuitenkin onneksi niin sanottu "helppo vauva". Tiesin myös etukäteen joutuvani hoitamaan lasta paljon yksin, joten olin siihen henkisestikin varautunut. Vastaavasti mies kotona ollessaan hoitaa lapsen pääasiallisesti, jolloin minulle jää omaa aikaa. Ylisellä tasolla pitää kuitenkin mainita, että perheen sopeutumattomuus lienee edelleen suurin syy ulkomaankomennusten keskeytymiseen ennenaikaisesti.

Japani on hyvin organisoitunut yhteiskunta, joka helpottaa arjen pyörittämistä täällä. Toisaalta haastetta tuo kielimuuri. Englannin kielen puhuminen Sapporossa on niin harvinaista, että olen lakannut yrittämästä. Vaikkei japanintaitoni edelleenkään ole mikään häikäisevä, saa sillä asiat hoidettua paremmin. Siltikin moni asia on usein vaikeaa: en pysty lukemaan ruokapakkausten tuoteselosteita, kysymään haluamiani tietoja tai ymmärtämään, mitä minulle sanotaan. Usein huomaan tyytyväni tekemään asioita, joita osaan, en niitä joita haluaisin.

Lapsen terveyden- ja sairaanhoito on varmasti yksi niistä asioista, joka ulkomaille muuttoa suunnittelevaa eniten mietityttää. Meillä on käynyt siinä mielessä hyvä tuuri, ettei lapsemme ole sairastanut elinaikanaan vielä kertaakaan. Jos jotain sattuisi, tarvitsisimme välttämättä mukaan japanilaisen tulkiksi (jälleen johtuen paikallisten heikosta kielitaidosta). Onneksi lähipiirissämme on ihmisiä, jotka ovat lupautuneet vapaaehtoiseksi tarpeen tullen.

Japanissa on neuvola, joka jakaantuu kunnallisella puolella tapahtuviin yleisiin tarkastuksiin sekä yksityisen pediatrin antamiin rokotuksiin. Tarkastuksissa käydää huomattavasti harvemmin kuin Suomessa, eikä omaa terveydenhoitajaa tms. vastaavaa systeemiä ole. Olenkin siis tarpeen tullen kysellyt neuvoja Suomesta.

Meillä ei ole tarvetta lapsen päivähoidolle, mutta olen vierestä seurannut ystäväperheen kamppailua siinä viidakossa. Yleisellä tasolla voin jälleen todeta, että ulkomaille muuttava saa unohtaa ajatuksen subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta. Japanissa päivähoitopaikkoihin pitää pyrkiä, ja kilpailu voi olla ankaraa. Puhumattakaan siitä, että lysti mitataan aivan eri hintaluokassa kuin Suomessa.

Koulumaailmasta minulla on vielä vähemmän ensi käden tietoa, joten jätän sen tässä käsittelemättä kokonaan.

arkijuttu

Sinällään päivämme noudattavat samantyylistä rytmiä kuin varmaan useimmilla pikkulapsiperheillä Suomessakin. Rutiineista pyritään pitämään kiinni, ja päivät rytmittyvät syömisen, nukkumisen ja ulkoilun ympärille. Viimeksi mainittu poikkeaa siinä mielessä Suomesta, että täällä lasten leikkipaikoilla näkee valitettavan vähän lapsia. Syyksi minulle on kerrottu, etteivät japanilaiset halua lapsiensa joutuvan olemaan auringossa. Niinpä meidänkin päivän toinen "ulkoilu" suuntaa lasten sisäleikkipaikoille, joissa vilskettä riittää.

Toisin kuin suuressa osassa muita Aasian maita, kotiavun hankkiminen on Japanissa kallista ja siten äärimmäisen harvinaista. Sama koskee babysittereitä ym. kotiin lasta hoitamaan tulevia apulaisia. Meilläkään ei lukuunottamatta vierailemassa käyviä vanhempia ollut koko viime vuoden aikana yhtään lastenhoitoapua. Tämäkin oli hyvin etukäteen tiedossa, emmekä siis mieheni kanssa osanneet edes haikailla pääsevämme minnekään kaksistaan "tuulettumaan". Lapsi kulki meillä mukana kaikkialla, laskettelukeskuksista ravintoloihin ja matkoilta vaellusretkille.

Loppuun sanoisin, että haasteistaan huolimatta viime vuosi oli yksi elämäni antoisimmista. Liekö sitten tuuria vai hyvää valmistautumista vai kenties oikeanlaista asennoitumista, en muista kokeneeni täällä minkäänlaista negatiivista vaihetta.

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Sleeping in Tokyo


Anni2


Anni1
Kuvat on ottanut salarimanin pikkuveli.

sunnuntai 22. elokuuta 2010

Ravintola-aapinen eli kuinka syödä hyvin Japanissa

Suhteeni japanilaiseen ruokaan alkoi haastavissa merkeissä. Vierailin maassa ensimmäisen kerran, kun olin raskaana neljännellä kuulla, ja kärsin edelleen melkoisesta pahoinvoinnista. (Blogia alkuajoista lukeneet muistavatkin varmaan tarinan siitä, kun join omenamehuksi luulemaani vihreää teetä Nagoyan kentällä, ja päädyin oksentamaan... kentän käytävälle). Tuon ensimmäisen kolmiviikkoisen vierailun aikana tyydyin lähinnä sorkkimaan ruokaani puikoilla ja irvistelemään hajuille.

Sittemmin suhteeni on muuttunut intohimoiseksi rakkaudeksi. Sushi, sashimi, ramen, yakitori, yakiniku, sukiyaki, okonomiyaki ja monet muut kuuluvat nykyään ehdottomiin lempiruokiini. Itse asiassa ruoka on yksi parhaimmista asioista Japanissa.

Vieraillemme olemme myös pyrkineet esittelemään erityisesti japanilaisen ruoan helmiä. Mielessäni on monesti käynyt, että maassa ensi kertaa vierailevan saattaa olla vaikea navigoida täkäläisissä ravintoloissa ilman opastusta. Niinpä ajattelin tänään jakaa kanssanne vinkkejä siitä, kuinka Japanissa löytää hyviä ravintoloita.



Vinkit:
Ihan ensimmäiseksi, unohda mielikuvasi siitä, miltä hyvän ravintolan pitäisi näyttää. Toki täälläkin on ravintoloita, joissa on tavalliset pöydät ja tuolit, valkoinen pöytäliina ja suuret ikkunat. Useimmin kuitenkaan ei. Monet kaupunkien salaisista helmistä ovat hieman nuhjuisen näköisiä, sijaitsevat ylemmissä kerroksissa eikä niissä ole ikkunoita. Ruoan itsensä voit jopa joutua maksamaan etukäteen lippuautomaattiin. Ravintolatyypistä riippuen saatat päästä istumaan tiskin ääreen kokkeja vastapäätä, looshiin matalan japanilaisen pöydän ääreen tai samaan pöytään tuntemattomien ihmisten kanssa.

Japanissa on hyvin tyypillistä, että ravintolat erikoistuvat. Esimerkiksi tonkatsuravintoloista saa vain tonkatsua, sushiravintoloista sushia ja fuguravintoloista fugua. Perehdy siis etukäteen Japanin erikoisuuksiin. Izakayoista eli japanilaisista pubityyppisistä ravintoloista saa vähän kaikkea. Myös eri kaupungeilla on omat erikoisuutensa, esimerkiksi Hiroshimalla ja Osakalla okonomiyaki, Sapporolla ja Fukuokalla ramen, Sendailla naudankieli ja Kumamotolla hevosenliha. Maine ei ole suotta kasvanut -paikallisia erikoisuuksia kannattaa aina maistaa!

Erinomainen apu ravintoloiden löytämiseen on Googlen karttapalvelu. Suosittelen hakemaan ravintoloita niiden tyyppien mukaan, sanalla ravintola et pääse pitkälle. Tarvitset lisäksi Google kääntäjää. Kirjoita siihen esimerkiksi okonomiyaki ja käännä japaniksi. Tuloksen eli tässä tapauksessa お好み焼き syötät sitten karttahaun puolelle. Yllätykseksesi tulet huomaamaan, että saatat seisoa tornitalon vieressä, jonka viidennessä kerroksessa on 20 okonomiyakiravintolaa, etkä koskaan olisi voinut arvata sitä ulkoapäin.

Jos asut hotellissa, voit pyytää vastaanotosta karttaa alueen suositusravintoloista -sellainen löytyy takuuvarmasti, vaikka hotellilla olisi omakin ravintola. Näin toimivat monet japanilaiset myyntitykitkin.

Jos tunnustaudut arkajalaksi, on useimpien ostoskeskuksien ja tavaratalojen ylimmässä kerroksessa liuta ravintoloita. Suomessa en astu jalallanikaan ostoskeskusravintolaan, mutta täällä kilpailu on niin kovaa, etteivät huonot niillä paikoilla kauan kestä.

Muiden maiden ruoista Japanissa saa hyvää korealaista, kiinalaista ja intialaista ruokaa -toki omalla japanilaisella twistillä. Italiaisina ja ranskalaisina ravintoloina esiintyvät paikat kiertäisin yhtä kaukaa kuin Halleyn komeetta maan, ellei kyse ole fine diningista.

Mutta kaikkein tärkeintä: yritä heittää ennakkoluulot koppaan. Hyvinkään usein et todennäköisesti tule tietämään ihan tarkkaan, mitä syöt. Englanninkielisiä menuja on harvassa (ainakaan niissä hyvissä paikoissa), mutta menussa on miltei aina kuvia. Niitä osoittamalla selviää kielitaidotonkin.

Onnea ravintolan metsästykseen!

keskiviikko 18. elokuuta 2010

Tarinoita jätteestä part II

Jatkuva kuumuus ja kosteus ovat pitäneet huolen siitä, että mitään aivotoimintaa vaativaa tekstiä ei tahdo syntyä. Jatketaan siis anekdoottilinjalla.

Jokaiselle kaltaiselleni huitelijalle on varmaan joskus käynyt niin, että pyykkikoneen kannen avatessa havaitsee, että pesuun menneen vaatteen taskuun oli jäänyt paperinenäliina tms. muu ikävä paperinen asia, joka on pesun aikana hajonnut miljoonaan palaseen ja nukannut kaikki koneessa olleet pyykit. Täällä Japanissa ollessa tämä on tapahtunut minulle useamminkin kuin kerran. Syykin on selvä: Japanissa ei ole juuri lainkaan julkisia roskiksia, joten taskuihin tulee työnnettyä yhtä sun toista roskaa enemmän kuin kotimaassa.

Julkisten roskisten puuttumisen takana on mielenkiintoinen japanilainen logiikka, josta siitäkin riittäisi tarinaa iskettäväksi. Mutta tällä kertaa yritän pysytellä aiheessa, joten tyydyn kertomaan, että kuulemani mukaan roskisten määrä väheni vuonna 1995 Tokion metroon tehdyn sariini-iskun jälkeen.

Roskisten puuttuminen luulisi vaikuttavan siihen, että Japanissa lojuisi roskia siellä sun täällä. Mutta ehei, tämä siisti kansa kantaa roskat kiltisti mukanaan. Olen nähnyt lukemattomien ihmisten muun muassa juoksevan hullun lailla karkuun päässeen muovikassin perässä.

Itse olin ennen Japaniin muuttoa roskien kanssa siltä ja väliltä. Sanotaanko nyt vaikka näin, että vappupiknikiltä kyllä keräsin jokaikisen tuomani asian mukaan, mutta saatoin esimerkiksi, köhöm, sylkäistä purkan maahan (ihan vaan välihuomiona pakko sanoa, että Japanissa purkat ovat yksittäispakattuja, jolloin jokaisen purkan voin kääräistä takaisin omaan paperiinsa ja laittaa taskuun odottamaan roskiksen löytymistä!).

Siisteys tarttuu enkä tosiaankaan halua olla se ulkomaalainen, joka saa pahan maineen roskaamisen vuoksi. Kuuliaisuuteni johti Tokion lomalla tapahtumasarjaan, jolle tuli himpan verran naurettua jälkikäteen.

Tokiossa olimme yhdessä salarimanin veljen ja tämän tyttöystävän kanssa. Jossain Shibuyan ja Harajukun välillä kävellessämme ko. tyttöystävä tarjosi minulle purkkaa pussista, ja pienen sähellyksen seurauksena koko purkkapussin sisältö oli maassa levällään. Vieressä oli likakaivo, jonne olisin purkkapalat Suomessa varmaan potkinut. Mutta nyt oltiin Japanissa, joten aloimme vieraani kanssa kuumeisesti kerätä purkkia takaisin pussiin. Epätoivomme taisi paistaa kauas, sillä pian joukkoomme liittyy pari megatrendikästä japanilaiskundia, jotka samalla innolla persukset pystyssä noukkivat vaaleanpunaisia, osittain jalkojemme alla litsaantuneita purkkia ylös maasta.

Mutta mitä tekivät raavaat suomalalaisuroot. Seisoa pönöttivät kahden metrin päässä, pidättelivät naurua ja jälkikäteen kuulemani mukaan pohtivat, olisiko pokkaa tallentaa muistikortille komea näky, jonka muodostimme.


Varsinaisia prinssejä.


Kysyn vaan, että mitä tapahtuin niin myötä- kuin vastoinkäymisissä -osiolle?

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Kumartamisesta

Puolentoista kuukauden poissaolo sai taas katselemaan Japania (melkein) uusin silmin. Kumartaminen on yksi niistä asioista, joka tuntuu edelleen hieman hilpeältä. Havaintoja:
  • Olen viettänyt päivittäin huomattavan määrän aikaa lasten leikkipaikoilla, ja kiinnostuksella seurannut, kuinka lapsille opetetaan kumartamista. Koulutus näyttää alkavan suurinpiirten siinä iässä, kun lapsi osaa itse istua. Toisia lapsia tai aikuisia tervehdittäessä vanhempi painaa kevyesti pienokaisensa päätä eteenpäin. Noin 1,5-vuotiaana taito näytetään hallitsevan jo itse. Kumartava taaperoikäinen on oikeasti aika vaikuttava näky!
  • Lentokentillä on usein rivistö henkilökuntaa, jotka kumartavat saapuville ja lähteville koneille.
  • Tämän olen tainnut mainita jo aikaisemminkin, mutta ei ole mitenkään harvinaista nähdä puhelimessa kumartelevaa japanilaista!
  • Jonossa eteenkiilaavan auton kuskikin kumarsi meille eilen. En tiedä onko tämä kuinka yleistä, mutta tällä kertaa kumarrus oli helppo nähdä, koska kuski ajoi avoautolla.
  • Jos ihmistä ei löydetä kumartamaan, sen voi tehdä nukkekin.

tiistai 10. elokuuta 2010

Olisitko arvannut?

Tarkoitukseni oli valmistaa tänä iltana japanilaistyylisiä jauhelihapihvejä miehen bentoon. Otin jääkaapista kananmunat...


...ja raksautin yhden rikki.

Kappas.

Ensin luulin että se oli pahemman kerran pilaantunut.

Ei ollut. 

Olikin kypsä.
                             

Enpä ole ennen moisiin törmännyt.

Jenkeissä sai kyllä valmiiksi rikottuja munia tölkissä.

Kuka on niin laiska, ettei jaksa keittää munaansa itse? Tai haluaa ne valmiiksi rikottuina?

Aasinsillan kautta tuli mieleeni, että ajelin joskus ammoisina aikoina autolla pidempää matkaa, ja viihdytin itseäni kuuntelemalla ihmisten soittoja siitä, mikä on uusavuttomuuden huippu. Yksi kertoi siskostaan, joka oli kysynyt kummissaan, kuinka kauan munia pitää oikein keittää, kun ne eivät ole vieläkään pehmenneet.

Sitä voi olla aika vaikea ylittää.

Paluusta ja paluusta

Miltä Suomi näytti/tuntui lähes vuoden poissaolon jälkeen?
  • Lentokentältä mökille ajettaessa maailma näytti jotenkin hailakalle. Johtunee varmaan auringon kulmasta, mutta luonnon väreissä ei ole samaa intensiteettiä kuin täällä.
  • Muutenkin luonto tuntui kovin yksipuoliselta -samaa sekametsää lättänällä pohjalla kaikkialla.
  • Ihmiset sen sijaan olivat heterogeenisempia, eri kansallisuuksia ja rotuja näkyi enemmän kuin muistin. Se tosin ei ole suuri saavutus, kun vertailukohtana on Japani.
  • Tämä kuulostaa ikävälle mutta sanon sen kuitenkin: merkittävä osa ihmisistä on huomattavan ylipainoisia. En puhu nyt mistään pyöreydestä tai pulleudesta, vaan oikeasta lihavuudesta.
  • Palvelun töykeys, ja ylipäätään ihmisten töykeys, hämmästytti monen monituista kertaa.
  • Ruokakuppojen liha- ja kalatiskeillä oli hyvin vähän mitään syömäkelpoisen näköistä. Muutenkaan ruokakaupoista ei tuntunut löytyvän mitään. 
  • Palanneesta lukutaidosta jaksoin iloita monta viikkoa.
  • Saunominen kesäisenä iltana ja pulahdus puhtaaseen järveen täydellisessä hiljaisuudessa lähenteli nirvanaa.
  • Ja se ilma... Siitä nyt ei kai edes tarvitse sanoa mitään. Enempää ei olisi voinut toivoa.
  • Uudet perunat olivat juuri niin hyviä kuin muistin. Suomalainen siideri sen sijaan ei tosiaankaan.
Summa summarum: Yllä olevan perusteella saatoin kuulostaa aika negatiiviselta, mutta kyllä loma Suomessa oli aivan upea. Mutta täytyy tunnustaa, että syy siihen olivat ihmiset, ei niinkään Suomi. Ei minulla alun perinkään Suomea maana ollut ikävä, joitakin asioita siellä kylläkin. Mutta mikään ei ollut ihanampaa kuin tavata ja viettää aikaa perheen, sukulaisten ja ystävien kanssa. Monen monta upeaa päivää ja iltaa heidän kanssaan pysyvät mielessä pitkään.

Miltä tuntui palata takaisin Japaniin?
  • Yllätyin, kuinka vanha tunne kotiinpaluusta iski jo junassa Naritasta kohti Tokiota. 
  • Puutteellinen luku- ja puhetaito alkoi tykyttämään otsasuonta välittömästi.
  • Ruoasta ei voi saada kyllikseen, se vaan on niin hyvää täällä.
  • Ja palvelu. Toinen se nyt vain on niin hyvää.
  • Muutama lempipaikka on kesän aikana kadonnut, muun muassa naapurin loistava kahvila. Lastentarvikeliike on muuttanut naapurista parin kilsan päähän. Murr.
  • Kuumuus ja kosteus oli autuaasti päässyt unohtumaan. Nukkumisesta ei meinaa tulla mitään.
Summa summarum: Huomaan, että taidan yhä viettää kuherruskuukautta Japanin kanssa. Ärsyttävät asiat on helppo ohttaa olan kohautuksella. Seitsemän viikkoa matkalaukkuelämää vuosikkaan kanssa oli loppujen lopuksi aika raskastakin, joten tässä vaiheessa tunnen myös silkkaa helpotusta arkirutiineihin palaamisesta.

sunnuntai 8. elokuuta 2010

Japani ilmasta

Vajaa viikko ollaan oltu takaisin Japanin maaperällä -olikin ollut jo ikävä! Tältä näyttivät maisemat eilen, kun lensimme Tokiosta Sapporoon.

Blogikin palaa elämään, joten stay tuned!

IMG_2688


IMG_2683

IMG_2694

IMG_2705
Related Posts with Thumbnails