torstai 26. elokuuta 2010

Lapsiperheellisen elämää ulkomailla

Silloin tällöin joku kyselee minulta, millaista ulkomailla eläminen on pienen lapsen kanssa. Kuinka arki eroaa lapsiperheen arjesta Suomessa? Mitä haasteita siihen liittyy?

Aihetta on tullut täällä silloin tällöin sivuttua, mutta yritän nyt koota ajatuksiani yhden otsikon alle. Osa tästä on vanhoille lukijoille tuttua, mutta koska mukaan on tarttunut matkan varrella uusia, pieni kertaus ei liene pahitteeksi.

Ensiksikin, suomalaisen lapsiperheen arki ulkomailla vaihtelee varmasti suurestikin riippuen maasta, lapsien määrästä ja iästä sekä ylipäätään perheen dynamiikasta. Minä kirjoitan näitä ajatuksiani puhtaasti omasta näkökulmastani katsottuna. Toiseksi, minulla on hyvin vähän omakohtaista vertailupohjaa lapsiperheen arkeen Suomessa, sillä muutimme tänne mieheni peressä, kun vauva oli seitsenviikkoinen.

Ulkomaille voi muuttaa monella tapaa. Me olemme Japanissa mieheni työkomennuksen johdosta. Komennus koskettaa monella tapaa koko perhettä. Jo tänne tullessa oli tiedossa, että minun olisi erittäin vaikea työllistyä omalla alallani, joten olen hoitovapaalla Suomessa odottavasta työstäni. Uramielessä tämä on siis vaatinut minulta tietynlaista uhrausta. Komennuksilla on myös erittäin tavallista, että puoliso tekee erittäin pitkää työpäivää. Näin on myös meillä. Arkisin mieheni ei koskaan tule ennen ilta seitsemää kotiin. Suuren osan viikosta hän on työmatkoilla, joskus jopa maanantaista perjantaihin. Minun ja lapsemme muutettua tänne mieheni lähti reissuun jo toisena päivänä. Pehmeästä laskusta ei siis ollut tietoakaan. Lapsemme oli kuitenkin onneksi niin sanottu "helppo vauva". Tiesin myös etukäteen joutuvani hoitamaan lasta paljon yksin, joten olin siihen henkisestikin varautunut. Vastaavasti mies kotona ollessaan hoitaa lapsen pääasiallisesti, jolloin minulle jää omaa aikaa. Ylisellä tasolla pitää kuitenkin mainita, että perheen sopeutumattomuus lienee edelleen suurin syy ulkomaankomennusten keskeytymiseen ennenaikaisesti.

Japani on hyvin organisoitunut yhteiskunta, joka helpottaa arjen pyörittämistä täällä. Toisaalta haastetta tuo kielimuuri. Englannin kielen puhuminen Sapporossa on niin harvinaista, että olen lakannut yrittämästä. Vaikkei japanintaitoni edelleenkään ole mikään häikäisevä, saa sillä asiat hoidettua paremmin. Siltikin moni asia on usein vaikeaa: en pysty lukemaan ruokapakkausten tuoteselosteita, kysymään haluamiani tietoja tai ymmärtämään, mitä minulle sanotaan. Usein huomaan tyytyväni tekemään asioita, joita osaan, en niitä joita haluaisin.

Lapsen terveyden- ja sairaanhoito on varmasti yksi niistä asioista, joka ulkomaille muuttoa suunnittelevaa eniten mietityttää. Meillä on käynyt siinä mielessä hyvä tuuri, ettei lapsemme ole sairastanut elinaikanaan vielä kertaakaan. Jos jotain sattuisi, tarvitsisimme välttämättä mukaan japanilaisen tulkiksi (jälleen johtuen paikallisten heikosta kielitaidosta). Onneksi lähipiirissämme on ihmisiä, jotka ovat lupautuneet vapaaehtoiseksi tarpeen tullen.

Japanissa on neuvola, joka jakaantuu kunnallisella puolella tapahtuviin yleisiin tarkastuksiin sekä yksityisen pediatrin antamiin rokotuksiin. Tarkastuksissa käydää huomattavasti harvemmin kuin Suomessa, eikä omaa terveydenhoitajaa tms. vastaavaa systeemiä ole. Olenkin siis tarpeen tullen kysellyt neuvoja Suomesta.

Meillä ei ole tarvetta lapsen päivähoidolle, mutta olen vierestä seurannut ystäväperheen kamppailua siinä viidakossa. Yleisellä tasolla voin jälleen todeta, että ulkomaille muuttava saa unohtaa ajatuksen subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta. Japanissa päivähoitopaikkoihin pitää pyrkiä, ja kilpailu voi olla ankaraa. Puhumattakaan siitä, että lysti mitataan aivan eri hintaluokassa kuin Suomessa.

Koulumaailmasta minulla on vielä vähemmän ensi käden tietoa, joten jätän sen tässä käsittelemättä kokonaan.

arkijuttu

Sinällään päivämme noudattavat samantyylistä rytmiä kuin varmaan useimmilla pikkulapsiperheillä Suomessakin. Rutiineista pyritään pitämään kiinni, ja päivät rytmittyvät syömisen, nukkumisen ja ulkoilun ympärille. Viimeksi mainittu poikkeaa siinä mielessä Suomesta, että täällä lasten leikkipaikoilla näkee valitettavan vähän lapsia. Syyksi minulle on kerrottu, etteivät japanilaiset halua lapsiensa joutuvan olemaan auringossa. Niinpä meidänkin päivän toinen "ulkoilu" suuntaa lasten sisäleikkipaikoille, joissa vilskettä riittää.

Toisin kuin suuressa osassa muita Aasian maita, kotiavun hankkiminen on Japanissa kallista ja siten äärimmäisen harvinaista. Sama koskee babysittereitä ym. kotiin lasta hoitamaan tulevia apulaisia. Meilläkään ei lukuunottamatta vierailemassa käyviä vanhempia ollut koko viime vuoden aikana yhtään lastenhoitoapua. Tämäkin oli hyvin etukäteen tiedossa, emmekä siis mieheni kanssa osanneet edes haikailla pääsevämme minnekään kaksistaan "tuulettumaan". Lapsi kulki meillä mukana kaikkialla, laskettelukeskuksista ravintoloihin ja matkoilta vaellusretkille.

Loppuun sanoisin, että haasteistaan huolimatta viime vuosi oli yksi elämäni antoisimmista. Liekö sitten tuuria vai hyvää valmistautumista vai kenties oikeanlaista asennoitumista, en muista kokeneeni täällä minkäänlaista negatiivista vaihetta.

9 kommenttia:

-Anni- kirjoitti...

Kiitos, tämä oli mielenkiintoinen kirjoitus. Haikailen itse jollain tasolla jonnekin, mutta sitten mietin että olemmeko siellä liian omillamme, kun olemme tottuneet kohtuu sosiaaliseen ja sukulaisläheiseen elämään täällä.
Sinulla on kyllä pitkät päivät yksin pienen kanssa, että ymmärrän hyvin että ulkoilusta; sisällä ja ulkona tulee pidettyä kiinni.

Anonyymi kirjoitti...

Sun asenteella pärjäis vaikka Sumatran viidakossa vastasyntyneen kanssa;).
/Tiina M.

Ompsinpompsin kirjoitti...

Tuli sitten luettua koko blogi lähes yhdeltä istumalta! :-)

Vilijonkka kirjoitti...

Pitkälti kaikki on kiinni omasta asenteesta! Sinulta sellainen hyvä asenne löytyy, positiivinen ja utelias. Mutta ei pidä vähätellä mahdollisuuttasi saada ja ymmärrystäsi ottaa hetki hengähdystä miehen saapuessa kotiin. Pahin virhe minkä kotia hoitava expat-äiti voi tehdä, samalla pilaten koko perheen viihtyvyyden maassa, on jättää itsestä huolehtimisen "myöhemmäksi". Siitä ei seuraa kuin masennus ja ahdistus, viha kyseistä maata ja sen kansaa kohtaan, vaikkei heillä ole mitään tekemistä koko ongelman kanssa! Tuollainen virhe tuli Ranskan aikoina itse tehtyä, miehen ollessa aina matkoilla, lastenhoidon maksaessa maltaita - olisiko sittenkin kannattanut, kysyn edelleen itseltäni.

Mainitsemasi perheen viihtymättömyyden lisäksi toinen yleinen syy komennuksen keskeyttämiseen lienee mukana seuranneen puolison hinku päästä takaisin töihin. Ja sen ymmärrän hyvin, kun suurin osa "maailmalle" lähteneistä on kuitenkin korkeasti koulutettuja ja kiinnostuneita alastaan. Ja taas puhun myös itsestäni. Esimerkiksi juuri nyt olen hurjan iloinen kun pääsen ensi viikolla päiväksi alani töihin, sillä jaksaa taas pitkään kotona, taistellen kielimuurin kanssa.

Kuinka pitkä sopparinne on?

Anonyymi kirjoitti...

Ei voi kuin ihmetellä että miten ne japanilaiset ei siis osaa englantia! Maahan oli sentään USA:n miehityksen alla ja kaikkea, moderni maa! Miten sinä selität tämän kummallisen kielitaidottomuuden? Eikö englanti kuulu yleissivistykseen!!!

Anonyymi kirjoitti...

Olen seurannut toista blogiasi jo jonkun aikaa, jättämättä kuitenkaan merkkiä käynnistäni...
Eilen löysin tieni tänne, ja huomasin, että meillä taitaa olla takana yhteistä "historiaa" ;). Olemme olleet lukiossa samalla luokalla.

Sinulla on todella kaunis tyttö, ja blogejasi on ihana seurata. Sait minusta vakilukijan.

Sari

Anu kirjoitti...

Pahoitteluni, kommentteihin vastaaminen laahaa taas perässä!

Anni: Myönnän, että juuri tuo sulaisten ja ystävien kaipuu on itsellenikin suurin kompastuskivi. Mutta täytyy sanoa, että hetkeäkään en silti pois vaihtaisi!

Tiina M: Lol. Mut joo, Sumatra kuulostaa kiehtovalle... ;)

Ompsinpompsin: Ohoh, otan tuon kohteliasuutena :)

anonyymi: Japanilaiset osaavat kyllä lukea ja kirjoittaa englantia, mutat koulusysteemi on sellainen, etteivät he joudu kuulemaan eivätkä puhumaan kieltä ollenkaan. Suurin osa tv-ohjelmistakin on dubattua, eli sieltäkään ei apuja tule.

Sari: Hauska törmätä suhun täällä :) Hetkinen onkin mennyt siitä kun on nähty. Tervetulao lukemaan!

Vilijonkka: Varmasti näin. hattua nostan sinulle, että olit tässä tilanteessa kolmen lapsen kanssa Pariisissa. En ole ollenkaan varma, miten olisin itse selvinnyt. Miehen sopparin eka katkaisukohta on kahdessa vuodessa, joka tulee täyteen marraskuussa. Tähän aiheeseen palaan piakkoin...

Vilijonkka kirjoitti...

No, en minä selviytymiselläni mitenkään kehuisi, aika räveltämistä se oli, lääkkeiden voimalla! Kuten monen muunkin elämä tukiverkostojen puuttuessa, ihan jopa Suomessakin.Tuo on muuten rassaavaa ja toisaalta hyvää kun joutuu miettimään jatkoa. Ranskassa saimme pohtia asioita joka vuosi, täällä se on edessä ensimmäisen kerran vasta ensi keväänä - ja juuri tänään ei olisi aavistustakaan mitä ihan oikeasti toivoisin! Lykkyä tykö pohdintoihin, myös viisautta.

Marilla kirjoitti...

Onpa ihanainen kuva teistä!

Related Posts with Thumbnails