keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Guam -Where America's Day Begins

Mitä: Loma
Missä: Guamilla (Yhdysvaltojen inkorporoimaton, organisoitu territorio), joka on Mariaanien saariston suurin saari Micronesian alueella Tyynellä Valtamerellä
Miksi: Ihan vaan siksi (että huvitti)


Terveiset siis Guamilta! Yllä näky, joka odotti meitä ensimmäisenä aamuna herätessämme. Ei siis ihan pahimmasta päästä aamuja. Toisin kuin edellinen yö. Lensimme Guamille yölennolla, eikä säätämiseltä jälleen kerran vältytty. Jouduttiin aika lailla taputtelemaan toisiamme hartioille siinä vaiheessa, kun aamuyöllä kello 03.30 olimme seisoneet puolitoista tuntia (!!!) maahantulojonossa, ja oma pissaliisamme pissiä suhautti toisen kerran vaipan ohi kantorepussa istuessaan (Joo ja sosiaalipoliiseille tiedoksi, että vaippa ei ollut täynnä, vaan kyseessä oli puhtaasti asento-ongelma). Jonotuskaverit olivat kaikki japanilaisia, ja kieltaitoni ei vielä riittänyt ilmaisemaan pahoitteluani urinan tuoksusta. Ja ladies, suosittelen pitämään tällaisissa tilanteissa yllä mustaa, siitä ei märkä läikkä näy...


Guam ylitti kokonaisuudessaan odotukseni reippaasti. Olimme alunperin miettineet ihan toista kohdetta, jonne lentomatkat olisivat kuitenkin tytön kanssa olleet kohtuuttoman pitkät. Guam tuntui vähän kompromissilta, mutta perille päästyämme totesimme, ettö valinta meni kuitenkin ihan nappiin.


Majoituimme Tumon Beachilla sijaitsevaan Hotelli Westiniin, jonka beach club -pakettia voi kyllä suositella varauksetta. Hintaan sisältyi huone, jossa oli heavenly beds -nimiset vuoteet (parempia en ole hotelleissa koskaan tavannut), punotut, pehmustetut cabanat rannalla sekä pääsy 21. kerroksessa sijainneeseen loungeen, jossa kävimme nauttimassa aamiaiset sekä cocktaileja aurinkonlaskun aikaan.

Westinin ranta oli alueen rauhallisimpia. Se sopi myös loistavasti taaperoikäiselle, koska ranta oli matala ja aalloton. Cabana oli kaikin tavoin loistava, mutta erityisen iloisia olimme siitä, että kuvun varjossa ipanan oli mukava nukkua iltapäiväunet.


Olemme siinä mielessä huonoja rantalomalaisia, että kaipaamme salarimanin kanssa molemmat rannalle erilaisia aktiviteettejä (sen lisäksi että noin ylipäätään vihaamme sellaisia biitsejä, joissa istutaan kuin sillit suolapurkissa ja tapellaan rantatuoleista). Niinpä paikan valintaan vaikuttavista tekijöistä yksi oli se, että halusimme päästä heti rannalta snorklaamaan ja sukeltamaan, päiväretket veneellä kun eivät taaperon kanssa oikein houkutelleet. Guam ei ehkä ole ihan maailman kala- ja koralliparatiisi, enkä varmaan tätä ihan sukellusloman kohteeksi valitsisi, mutta kyllä siellä meille molemmille katseltavaa riitti.


Jostain syystä olin ajatellut, että Guam olisi vähän samaan tapaan ränsistynyttä kuin iso osa Karibiaa. Mitä vielä! Tumonin pääbulevardi oli hyvin hoidettu, ja kauppojen kylteissä luki sellaisia vaatimattomia nimiä kuin Chanel, Fendi, Gucci, Givenchy ja Louis Vuitton (but of course).

Muutoin saari on kuin Mini-Yhdysvallat lisättynä aasialaisilla mausteilla. Starbucksia en nähnyt, mutta muuten tutut jenkkiliikkeet huvittivat katukuvassa. Itse kävimme muun muassa seikkailemassa maailman suurimmassa K-Martissa etsimässä rantakamaa. Niin ja söimme mättölounaan T.G.I Fridaysilla ja kunnon jenkkipitsaa. Sivumennen sanoen, paluupäivänä oli pakko päästä heti sushille. Neljä päivää mässyruokaa vie kyllä fyysisen olon aika alhaalle.


Eurooppalaisia ei näkynyt katukuvassa käytännössä laisinkaan. Turistit olivat aasialaisia sekä vapaalla olevia jenkkisolttuja, jotka on muuten harvinisen helppo tunnistaa siviiliasuisinakin. Yllä olevassa kuvassa muuten näkyy hyvin, miten Guam palvelee juuri kahta yllä olevaa ryhmää. Aasialaisille miehille ampumaratoja (Japanissa kun sen lystin kokeileminen on käytännössä mahdotonta) ja jenkkimiehille tyttöbaareja (mitään kadulle asti ulottuvaa prostituutiota ei onneksi näkynyt). Naisille on ne yllämainitut ostosparatiisit.


Guam on myös suosittu häämatka- ja hääkohde japanilaisten keskuudessa. Rannalla pörräili joka päivä usempikin morsiuspari.


Maaston puolesta Guam oli turhan flätti meidän makuumme. Trekkausmahdollisuuksia on kuitenkin kehuttu, ja jos olisimme olleet saarella yhtään pidempään, olisimme varmasti käyneet kokeilemassa.

Kaiken kaikkiaan reissu oli onnistunut, ja kyllä paikkaa ihan vilpittömästi voi muillekin suositella!


Niin ja jos en muistanut hehkuttaa, biitsi oli upea, hiekka hienoa ja vesi turkoosi. Kuvat ei tee oikeutta!

tiistai 21. syyskuuta 2010

Kapteeni katsoi horisonttiin...

Kommenttilaatikossa on aina silloin tällöin kyselty, kuinka pitkään Japanissa viivymme. Nytpä ei ole mitään syytä jemistellä täällä blogissakaan tietoa, jonka lähipiiri on jo kauan tiennyt. Palaamme Suomeen lokakuun lopussa.

Varsinkin minä olen käynyt tämän päätöksen kanssa melkoista jaakobin painia. Lähtemisessä ja jäämisessä on molemmissa hyviä ja huonoja puolia, kuten lähes kaikissa muissakin asioissa elämässä. Ratkaisu kallistui Suomen puolelle ennen kaikkea meidän molempien urien takia.  Kuten olen täällä aikaisemminkin maininnut, minulla ei ole kovinkaan realistisia mahdollisuuksia työllistyä täällä. (Vilijonkka -pisteet sinulle! Siis vaikka meillä komennus ei jääkään minun urani takia kesken, se on yksi painava syys siihen, että komennus ei myöskään jatku.) Suomessa minua odottaa mielenkiintoinen työ, johon palaan heti marraskuun alusta. Salariman kertokoon omasta tulevaisuudestaan itse, mitä haluaa.

Japanista lähteminen tulee olemaan haikeaa. Onneksi tässä on vielä aikaa fiilistellä kaikkea ihanaa, kuten käydä suosikkiravintoloissa, tavata ystäviä ja vähän reissaillakin. Uskon kuitenkin, että asetun Suomeenkin takaisin ihan mukavasti. Se, mitä erityisesti odotan, on perheen ja ystävien läsnäolo.

Blogi hiljenee nyt viikoksi. Suuntaamme huomenna nokan kohti eteläistä Tyyntä Valtamerta. Vietämme tulevat juhlapyhät Mikronesian saariryhmään kuuluvalla Guamilla. Ohjelmassa on lähinnä akkujen lataamista tulevia koitoksia varten. Toivottavasti vähän dyykkausta ja purjelautailuakin!


Mukavaa viikkoa kaikille!

maanantai 20. syyskuuta 2010

Totutuista tavoista ja kielen oppimisesta

Olen tässä viime aikoina mietiskellyt suhdettani eri kieliin, niiden oppimiseen ja puhumiseen.

Olin aikoinani niin sanotusti "kouluhyvä" kielissä. Suomalainen koulujärjestelmä painotti ainakin minun aikanani kielioppia, lukemista ja kirjoittamista. Minulle se sopi; pystyin painamaan lyhyessä ajassa mieleeni runsaat määrät uusia sanoja, ja kielioppikin tarttui aika kivuttomasti kalloon kaikissa opettelemissani kielissä.

Vasta vaihtarivuotenani Yhdysvalloissa heräsin kunnolla siihen, että kielitaitoon kuuluu paljon muutakin kuin sanavarasto ja kieliopin hallitseminen. Ääntämistä ei ainakaan minun koulussani harjoiteltu nimeksikään. Toisethan pystyvät korvakuulolta poimimaan erilaisia suomen kielestä puuttuvia äänteitä ja matkimaan intonaatiota yms. Minä en. Tarvitsen valtavan määrän harjoitusta, ja vaihtarivuotenani painiskelin varsinkin θ- ja ð- sekä tʃ-, dʒ- ja ʒ-äänteiden kanssa. Sama kävi myöhemmin Ranskassa vielä useampien äänteiden kanssa. Huolimatta siitä, että olen käyttänyt foneettisiin harjoituksiiin hyvän aikaa, moni tuttuni pystyy ääntämään kyseisiä kieliä huomattavasti kauniimmin kuin minä ihan tuosta noin vaan, luontaisen lahjakkuutensa perusteella.

Suomen koulujärjestelmä jätti minuun jälkensä myös siinä, että lähestyn uusia kieliä nimenomaan lukemisen ja kirjoittamisen näkökulmasta.

Täällä Japanissa tämä on muodostanut pienen ongelman. Kieltä tuntemattomille kerrottakoon, että japanin kieltä kirjoitetaan sekaisin hiragana- ja katakana-tavumerkeillä sekä kiinalaisperäisillä kanji-merkeillä, joissa yksi sanavartalo kirjoitetaan yhdellä merkillä. Hiraganoja ja katakanoja on kumpiakin noin 70, kanjeja taas osaa jokainen peruskoulun läpikäynyt vähintään vajaa 2000. Hiraganat ja katakanat on vielä kohtuullisen helppo opiskella, kanjit sitten... arvaatte varmaan.

Heti muutettuani kuulin useammalta maassa pitkään asuneelta ulkomaalaiselta, etteivät he vuosienkaan kieliharjoitusten jälkeen kyenneet lukemaan sanomalehteä. Silti meillekin tuli hankittua yhtä sun toisenlaista kanjioppimateriaalia. Ajatus siitä, että opettelisin pelkästään puhumaan kieltä, ilman että pystyisin lukemaan ja kirjoittamaan sitä, tuntui jotenki absurdilta.

Ajatus kanjien opettelusta kaiveli mielessäni aina kesään saakka. Ei sillä, että niitä olisin koskaan opetellut muutamaan hullua enempää, mutta en myöskään kyennyt luovuttamaan.

Kouluaikainen lähestysmistapa oli estänyt minua keskittymästä kunnolla pelkästään puheen tuottamiseen ja ymmärtämiseen.  Kesän jälkeen jokin kuitenkin naksahti. Koska emme tule olemaan Japanissa loppuelämäämme, minun ei todellakaan kannattanut tavoitella lukutaitoa.

Löysin ja palkkasin itselleni yksityisopettajan. Kaksi kertaa viikossa tapaamme kahvilassa puolentoista tunnin ajan ja puhumme. Puhumme, puhumme ja puhumme. Ja sitten vielä vähän puhumme. Senseini opettaa toki jatkuvasti kielioppiakin, mutta ryhdymme käyttämään opittua välittömästi puheessa.

Tunnin ovat olleet mielettömän antoisia. Session jälkeen olen aina aivan nääntynyt, voisin kellahtaa pöydän viereen. Mutta en ole vielä kertaakaan ollut pitkästynyt. Koulussa tuplatunnit tuntuivat laahaavan ikuisuuden, nyt hämmästyn joka kerta, kun aika tulee täyteen.

Yksityisopetus on kyllä melkoisia luksusta. Virheet tulevat heti korjatuiksi, ja pystyn kysymään nimeenomaan omassa elämässäni jatkuvasti toistuviin tilanteisiin sopivia lausahduksia. Huvittavaa on myös ollut huomata, että monet fraasikirjoista poimimani sanonnat ovat olleet melkoisen vanhanaikaista ja kankeaa kieltä.

Parasta on se, että opit ovat päässeet jo käyttöön. Päivittäin joku puistossa olevista äideistä tulee meitä jututtumaan. Edelleenkin taitoni ovat sillä tasolla, etten mitään kovin henkeviä pysty keskustelemaan, mutta ainakin perusjuttuja pystyn kertomaan. Palkitsevaa!

Eip tarvitse ihmetellä muuta kuin että miksi en tehnyt tätä aikaisemmin.

tiistai 14. syyskuuta 2010

Täydellinen omiyage aka keppikeksit


Mitä tekee väsynyt matkamies?

Kertoo sen keksein.

maanantai 13. syyskuuta 2010

Tombo

Kesä tuntuu jatkuvan loputtomiin. Öisin mittari laskee onneksi jo 15 asteen tuntumaan, joten nukkuminen alkaa sujua.




*****

Yksi syksyn merkki on kuitenkin jo ilmassa. Kirjaimellisesti.



Japanilaiset pitävät sudenkorentoja vuodenajan vaihteen merkkinä; kun korennot ilmestyvät, kesä on taittumassa syksyksi. Yleisemmällä tasolla sudenkorennot symboloivat rohkeutta, vahvuutta ja onnea. Nämä ovat toivottuja piirteitä lapselle, joten Tombo eli sudenkorento on yleinen poikien nimi. Korennot esiintyvät yleisesti myös japanilaisessa kirjallisuudessa, erityisesti haikuissa.

P.S. Koin tänään ensimmäistä kertaa elämässäni pienimuotoisen maanjäristyksen. Sapporo ei varsinaisesti sijaitse seismisesti aktiivisella alueella, joten tämä oli harvinaista "herkkua". Japanissa ei käytetä Richterin asteikkoa, vaan järistysten kovuus mitataan shindoissa. Mittaustapa on siinä mielessä kiinnostavampi, että kustakin alueesta ilmoitetaan erikseen, kuinka voimakkaana järistys on tuntunut. Sapporossa järistys oli vain 1/7 shindoa, kun se lähempänä merellä sijainnutta episentteriä oli 4/7. Eipä siis kummoinen, mutta viinipullon avaaja jäin kilkattamaan koukkuunsa hyväksi toviksi. Ja itselle tuli kieltämättä vähän hassu olo.
P.P.S Kas, salariman oli löytänyt tiedon voimakkuudesta Richterin asteikollakin mitattuna: 5.8 magnitudin tärähtelystä siis oli kyse.

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Ecorin Village

Vierailimme eilen eurooppalaisen ystäväperheen kanssa tunnin matkan päässä olevalla elämysmaatilalla, Ecorin Villagessa. Tilalla riitti puuhaa koko päiväksi: lapset tutustuivat kotieläimiin, nautimme tilan antimista tuotetun lounaan, ihastelimme englantilaista puutarhaa, tutustuimme riisinviljelyyn, nautimme päiväkahvit ruusupuutarhassa ja lopuksi hämmästelimme jättimäistä tomaattipuskaa.

Kuvat puhukoon tällä kertaa puolestaan.




Pitkä ja laiska iltapäivä inspiroi yllättäviin keskusteluihin. Aihelistalla olivat muun muassa

  • Breznevin ja Honeckerin suudelma (ja erityisesti arvailut siitä, että kutittivatko Breznevin kulmakarvat)
  • Kekkosslovakia
  • Itävalta-Unkari ja Trianonin rauhansopimus
  • Saken ja Shochun vienti Eurooppaan
  • Kovakuoriaiset
  • Japanin päivähoitojärjestelmä

P.S. Kommentteihin vastaaminen laahaa taas perässä. Palaan niihin myöhemmin!

perjantai 10. syyskuuta 2010

Minority Report

Olen ollut monella tapaa avartava kokemus asua maassa, jossa kuuluu rodulliseen vähemmistöön. En nyt väitä, että pystyisin samastumaan afrikan amerikkalaisiin, romaaneihin tai juutalaisiin, mutta olen saanut oman silmäykseni siihen, millaista on olla se, jonka jo ulkonäkönsä johdosta voidaan heti osoittaa ulkopuoliseksi, toiseksi.

Huolimatta siitä, että japanilaisissa lehdissä ja tv-mainoksissa käytetään paljon länsimaisia malleja ja että amerikkalaisia näyttelijöitä ihaillaan, kaukaasi huomaa monessa kohtaa, että todellisessa elämässä japanilainen suosii toista japanilaista. Asunnon löytäminen vapailta markkinoilta on ulkomaalaisille legandaarisen vaikeaa, koska asuntojen omistajat vuokraavat asuntonsa aina mieluiten toisille japanilaisille. Baareissa saattaa edelleen törmätä englanninkieliseen kylttiin, jossa lukee "members only". Japaniksi sitä ei tietenkään lue, koska jokainen japanilainen on "jäsen". Eron voi havaita arkipäiväisemmissäkin asioissa. Varsinkin länsimainen mies huomaa helposti olevansa se, jonka viereinen paikka metrossa täytetään viimeiseksi. Japanilainen kollektiivinen käsitys näyttää myös olevan, että tämä kansa on niin erityislaatuinen, ettei toisista maista kotoisin oleva voi koskaan ymmärtää. Olen omalta lähipiiriltänikin kuullut lausahduksen, että minun tulisi olla japanilainen ymmärtääkseni jonkin asian. Niin voi hyvinkin olla, mutta kuinka sen voi tietää ilman, että edes yrittää.

Myönnän, etten Suomessa asuessani ole kovinkaan paljon uhrannut ajatuksiani sille, miten vähemmistöön kuuluminen vaikuttaa koko maailmankuvaan. Mutta nyt tiedän, miltä tuntuu olla se, joka ei kuulu joukkoon. Ja ennen kaikkea tiedän, miltä tuntuu tuijotus, suora tai verhottu.

On erilaisena olemisessa hyvätkin puolensa. Olen täällä yleisesti kiinnostavampi ihminen kuin koskaan Suomessa (tai muissa länsimaissa asuessani). Myös lapsi madaltaa kulttuuri- ja kielieroja. Luulen myös, että japanilainen nainen toivottaa ulkomaalaisen naisen ylipäätään helpommin elämäänsä mukaan kuin japanilainen mies ulkomaalaisen miehen.


On myös ollut mielenkiintoista seurata, miten oma lapseni kasvaa tässä ympäristössä. Hän ei tässä vaiheessa tee eroa erinäköisten ihmisten välillä (jokunen japanilaislapsi taas on purskahtanut hysteeriseen itkuun eloveenatyttöni nähdessään). Olen ollut hämmästynyt myös siitä, kuinka nopeasti hän on havainnut kielieron. Isälleen tyttö sanoo aamulla "hei hei", muille lapsille leikkipaikoilla "bai bai" (vapaamuotoinen tapa hyvästellä, jota lapset ja keskenään tutut, useimmiten naiset, käyttävät). Menisi varmasti vielä vuosia, ennen kuin hän havahtuisi huomaamaan olevansa millään tavalla erilainen kuin leikkikaverinsa.

tiistai 7. syyskuuta 2010

Notes to self

Tästä blogista oli tarkoitus tulla henkilökohtainen sähellyspäiväkirjani. Ihmiset eivät välttämättä ensinäkemältä arvaa, kuinka hemmetisti säädän. Ajattelin, että tänne ne on hyvä kirjata sattumuksia itsellekin muistiin, tilanteen niin vaatiessa harvoin omaankaan mieleen palautuu niitä mehukkaimpia.

Nyt havaitsin, että pari sangen ihastuttavaa tarinaa on jäänyt kertomatta.

Ensiksi. Hävitin silmälasini unikkopeltoon. Nyt joku voi varmaan kysyä, että millainen ihminen voi kadottaa lasit unikkopeltoon. Vastaan että turhamainen ihminen. Ajattelin nääs, että näytän valokuvissa paremmalta ilman silmälaseja :D Silloinhan ne kannattaa ilman muuta poistaa naamalta ja laittaa talteen jonnekin multavakoon.

Tästä on jo hyvä tovi aikaakin. Uusia silmälaseja en ole löytänyt, joten kytistelen telkkaria nyt metrin päästä. Meikäläisen nassuun kun käy lasit harvinaisen huonosti.

Toiseksi. Järjestin taannoisella Tokion matkalla episodin, jota salarimanin veli & veljen tyttöystävä kutsuvat Suureksi Näytökseksi Japanilaisen Yhteiskunnan Turvallisuudesta. Jätin nimittäin käsilaukkuni passeineen lompakkoineen kaikkineen Naritan ja Uenon välillä kulkevaan Keisei Skyline -junaan. Huomasin vahingon siinä vaiheessa, kun olimme saaneet raahattua kimpsumme ja kampsumme ulos asemalta. Koska kyseessä oli päättäri, kehotti salariman palaamaan takaisin junalle. Kieli vyön alla juoksin takaisin minkä jetlagisilla kintuillani kykenin, muistin vielä paikankin ulkoa. Se siellä mitään ollut. Seuraavaksi sitten henkilökunnalta apuja kysymään. Ystävällinen herra alkoi sitten ohjailla minua pisteeltä pisteelle. Ensin siivoojalle, sitten porttivahdille, viimein asemapäällikön huoneeseen. Siellähän se laukku kökötti. Passeinen lompakkoinen kaikkineen.

Pakko sanoa että tämä yhteiskunta on kyllä taannuttanut minut harvinaisen huolettomaksi. Ihan tavallista on, ettei meillä ole ovi yöllä lukittuna. Auton takapenkille tulee monesti jätettyä esimerkiksi järkkäri. Viikonloppuna jätettiin varmuudeksi ihan auton ikkunakin auki.

Psst...Kuinka moni on helpottunut, ettei tarvitse asua minun kanssani? :)

torstai 2. syyskuuta 2010

Lintassa

Olen ennenkin jorissut tänne japanilaisten tavasta astua kengät linttaan. Nyt on ihan kuvallista todistusaineistoa.

Kattokaa nyt näitä!


Tuo EI vaan voi tuntua jalassakaan enää hyvältä.

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Sushiriisin valmistus

Vietin tänään mahtavan kuusituntisen perheystävämme keittiössä harjoitellen valmistamaan gyozaa (eli paistettuja kiinalaistyyppisiä taikinanyyttejä, dumplingeja). Otsa hiessä opettelin rypyttämään niitä kauniisti ja paistamaan niin, että pohja ruskistuu sopivasti ja sisus kypsyy, mutta nyytti ei pala pannuun kiinni. Urakka palkittiin herkuilla, jotka söimme ahneina keittiössä seisaaltaan, olutta särpien. Beibi rakasti niitä yhtä lailla kuin minä, seisoi tuolilla ja veteli naamaansa kaksin käsin, valkosipulin maulle korvaansa lotkauttamatta.

Olen itse asiassa keväästä asti käynyt viettämässä aikaa ihanaisen ystävämme keittiössä, opettelemassa japanilaisen kotiruoan saloja.

Kesäkuussa, ennen loman alkua, opettelin valmistamaan temakizushia eli käsin käärittävää sushia. Koska omassa ystäväpiirissäni on monta sushin ystävää, ajatelin jakaa ensiksi kanssanne sen, mitä olen oppinut sushiriisin valmistuksesta. Onnistunut riisi on yksi maukkaan sushin olennaisimmista asioista (tuoreiden kalojen/kasvisten lisäksi).

sushi

Tältä näytti temakizushi eli ystävämme sanoin perhesushi katettuna illallispöytään.

Sushi-meshin valmistus:

Sushia varten tarvitset erityistä sushiriisiä, eli mikä tahansa Uncle Ben's ei valitettavasti käy laatuunsa. Sushiriisiä saa ainakin Tokyokanista. Jos olet oikea sushin ystävä, suosittelisin myös harkitsemaan riisinkeittimen ostamista. Kattilassa keitetyn ja riisinkeittimessä keitetyn riisin ero on... kuin Ladalla ja Bemarilla.

Ensimmäinen askel riisin valmistukseen on sen huolellinen peseminen kylmällä vedellä. Huljuttele haluttu riisimäärä veden alla niin kauan, että neste ei värjäänny enää valkoiseksi. Anna riisin valua kuivaksi.

Riisin kypsyttyä anna sen tasoittua kymmenisen minuuttia kannen alla.

Sillä aikaa voit valmistaa etikkaliemen. Tarvitset siihin riisietikkaa, sokeria ja suolaa. Jos esimerkiksi valmistat neljä desiä (raakaa) riisiä, tarvitset vajaan desin riisietikkaa, pari ruokalusikallista sokeria ja ripauksen suolaa. Sekoita ainekset ja kiehauta kattilassa niin, että sokeria ja suola liukenevat.



Riisin ja etikan yhdistäminen tulisi tehdä puisessa, riisietikalla kostutetussa astiassa (Tokyokan näytti myyvän myös näitä). Kaada etikkaseosta hitaasti astiaan nostetun riisin päälle. Ja nyt tarkkana: seuraa pari onnistuneen riisin suurinta salaisuutta. Tarvitset avustajan, joka jäähdyttää riisiä viuhkalla samalla, kun itse sotket etikan ja riisin litteällä puulastalla. Ole varovainen! Älä vatkaa riisiä kuin taikinaa, vaan leikkele puulastalla riisistä pituus- ja poikittaissuuntaan palasia, jotka sitten kääntelet. Ole kuitenkin tarkkana, että etikkaa tarttuu jokaiseen riisinjyvään. Vatkaaminen rikkoo riisin rakenteen ja pakkaannuttaa sen. Jos teet tämän vaiheen riittävän huolellisesti ja nopeasti, riisi alkaa kiiltää. Ja siitä tulee niiiiiiiin herkullista!

Jos et suunnittele käyttäväsi riisiä heti, vaan tarjoat esimerkiksi juuri temakizushia (jossa jokainen ruokailija käärii sushinsta itse tötteröön), niin muista peittää riisiastia liinalla kuivumisen estämiseksi.

Loppuun vielä kuva salarimanin eilen bentolaatikkoon omin "pikku" kätösin pyöräyttämistä makisusheista.


Jos innostutte kokkailemaan, tulkaa kertomaan tännekin!

Lisää ohjeita sushin valmistukseen löytyy edelleen Tokyokanin sivuilta.
Related Posts with Thumbnails