tiistai 7. syyskuuta 2010

Notes to self

Tästä blogista oli tarkoitus tulla henkilökohtainen sähellyspäiväkirjani. Ihmiset eivät välttämättä ensinäkemältä arvaa, kuinka hemmetisti säädän. Ajattelin, että tänne ne on hyvä kirjata sattumuksia itsellekin muistiin, tilanteen niin vaatiessa harvoin omaankaan mieleen palautuu niitä mehukkaimpia.

Nyt havaitsin, että pari sangen ihastuttavaa tarinaa on jäänyt kertomatta.

Ensiksi. Hävitin silmälasini unikkopeltoon. Nyt joku voi varmaan kysyä, että millainen ihminen voi kadottaa lasit unikkopeltoon. Vastaan että turhamainen ihminen. Ajattelin nääs, että näytän valokuvissa paremmalta ilman silmälaseja :D Silloinhan ne kannattaa ilman muuta poistaa naamalta ja laittaa talteen jonnekin multavakoon.

Tästä on jo hyvä tovi aikaakin. Uusia silmälaseja en ole löytänyt, joten kytistelen telkkaria nyt metrin päästä. Meikäläisen nassuun kun käy lasit harvinaisen huonosti.

Toiseksi. Järjestin taannoisella Tokion matkalla episodin, jota salarimanin veli & veljen tyttöystävä kutsuvat Suureksi Näytökseksi Japanilaisen Yhteiskunnan Turvallisuudesta. Jätin nimittäin käsilaukkuni passeineen lompakkoineen kaikkineen Naritan ja Uenon välillä kulkevaan Keisei Skyline -junaan. Huomasin vahingon siinä vaiheessa, kun olimme saaneet raahattua kimpsumme ja kampsumme ulos asemalta. Koska kyseessä oli päättäri, kehotti salariman palaamaan takaisin junalle. Kieli vyön alla juoksin takaisin minkä jetlagisilla kintuillani kykenin, muistin vielä paikankin ulkoa. Se siellä mitään ollut. Seuraavaksi sitten henkilökunnalta apuja kysymään. Ystävällinen herra alkoi sitten ohjailla minua pisteeltä pisteelle. Ensin siivoojalle, sitten porttivahdille, viimein asemapäällikön huoneeseen. Siellähän se laukku kökötti. Passeinen lompakkoinen kaikkineen.

Pakko sanoa että tämä yhteiskunta on kyllä taannuttanut minut harvinaisen huolettomaksi. Ihan tavallista on, ettei meillä ole ovi yöllä lukittuna. Auton takapenkille tulee monesti jätettyä esimerkiksi järkkäri. Viikonloppuna jätettiin varmuudeksi ihan auton ikkunakin auki.

Psst...Kuinka moni on helpottunut, ettei tarvitse asua minun kanssani? :)

18 kommenttia:

Heli kirjoitti...

Olenkohan koskaan nähnyt sinua silmälasit päässä??

Mutta joo, se on tiedossa, että käytännön jutut ei ole ehkä sinun vahvinta aluettasi. Ihan kaikella ystävyydellä, tietenkin. :-)

Anonyymi kirjoitti...

Ihana Anu!

Mun mielestä se on ennemminkin lohdullista kuulla, että muillekin "aikuisille" ja etenkin äideille sattuu välillä pikkukömmähdyksiä.

Nimim. Tarkistaa joka kerta autolla lähtiessään, onko takapenkin kaverit mukana (Maria)

Marilla kirjoitti...

Hi hii ;) Aina sulle sattuu ja tapahtuu. Mutta repesin tuon unikkojutun luettuani, ei voi mitään :D

Helena kirjoitti...

Joo ja semmosessa cityssä kuin Suomen Kerimäellä on pakko pitää ovet yöllä lukossa ja potkurit ja pyörät lukittuna :) Ja siltikin nuo viimeksi mainitut varastetaan...

Anonyymi kirjoitti...

Äitisi ei ihmettele yhtään, jotenkin niin tuttua.

-Jassu- kirjoitti...

No ehkä ihan semisti olen helpottunut :-D
Nousi hiki pelkästä lukemisesta, kun mietin tuota paniikin määrää laukatessasi asemalla etsimässä laukkua passeineen.. huh huh!

Petuli kirjoitti...

Nämä oli mielenkiintoisia paljastuksia. Mä olen kuvittelut että sä olet superjärjestelmällinen ihminen joka olisi nimenomaan kaukana tällaisista sattumuksista :)
Repesin täysin tuossa "varmuuden vuoksi auton ikkunan auki jättämisessä" :D

Amsterdammer kirjoitti...

ahh, ihanaa kuulla säheltäjän kommetteja! Mieheni on juuri tälläinen, ja välillä tuntuu, että hiukset harmaantuvat kun koitan paikkailla kaikkia mokia.

Nyt olisikin kiva kuulla miten miehesi jaksaa sähellystä? Kaipailen kai sopivaa annosta miehisiä välinpitämättömyysneuvoja jotta pääsisin eroon ajoittain päälle tulevasta äiti-holhoaja roolista..

Anu kirjoitti...

Heli: Juu ei ole vahvinta, ei... :) Silmälasit eksyy päähän lähinnä vaan autoa ajaessa ja telkaa katsoessa, joten hyvinkin voi olla, ettet oo nähnyt!

Maria: Susta en usko hetkeäkään, että sulle sattuu kömmähdyksiä, en vaikka kuinka yrittäisit muuta väittää :D

Marilla: Kyllä muakin nyt jo naurattaa, mutta tapahtumahetkellä oli kyllä lievästi sellainen olo, että kuinka typerä ihminen voi olla...

Helena: Tuo varasteleminen on kyllä niin mälsä juttu. Suomi on kyllä muuten lähtökohtaisesti tosi paljon turvallisempi maa kuin suurin osa, mutta tuo polkupyörien ym. varastaminen on kyllä ikävä piirre.

Äiti: Ihme ois ei olisi :)

Jassu: Oli kyllä todellakina aika kylmä hiki. Muutamaan kertaan ehdin taas itseni kirota...

Petuli: I wish! Olen kyllä pahimmasta päästä "asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin ellun kanat" -tyyppiä. Suomeksi tarkoittaa, että esim. työt olen aina hoitanut pedantisti, kotona eletään kuin pellossa. Lapsen kohdalla tartuin itseäni niskasta, ja olen tosi tarkka päivärytmistä.

Amsterdammer: Paha sanoa, kun se ei juurikaan ole mua parempi... :D Mies on kyllä muutenkin oman kuvauksensa mukaan tavallisen suruton tyyppi, ei suostu ottamaan stressiä mistään. Kaipa nämä on luonnekysymyksiä. Jos ei kestä säheltämistä niin vaikea sitä on kai opetella kestämään?

MrsAgatha kirjoitti...

Täytyy myöntää että olen hiukan helpottunut ettei tarvi asua sun kanssa! ;D
Mäkin olen hiukan sählä, mutta lapsen saaminen on jotenkin tasoittanut pahimpaa sähläystä. Tosin unohteleminen on pahentunut, saatan lähteä olohuoneesta keittiöön (matkaa joku pari metriä) ja unohtaa matkalla miksi olin sinne menossa! =D

Anonyymi kirjoitti...

Mukavaa kuulla, että meitä muitakin säätäjiä on olemassa.

Nautin blogistasi suunnattomasti. Kiitos siitä, että kirjoitat meille näitä kokemuksiasi.

t. kaimasi Anu

Anonyymi kirjoitti...

Tuttu tunne tuo säätäminen. Mun ongelmani on avaimet. Nykyään pitää olla vähän tarkempi, kun yksin asuessa avaimien kotiin jättämisestä seuraa isompia ongelmia. Mutta olen ne nykyisessa asunnossa hukannut sisällä ollessani. Pakko oli soittaa siskolle, että hakisi meidän vanhemmilta mulle vara-avaimet. Ja tietenkin löysin omat avaimeni, kun siskoni toi mulle vara-avaimet. Mutta olen onnistunut aikoinani poikaystäväni kanssa yhdessä asuessani jättämään saman päivän aikana sekä omani että vara-avaimet kotiin. Poikaystävä oli työmatkalla. Vara-avaimet 30km päässä vanhemmilla. Soitto äidille, joka lähti autolla. Sen ajellessa, sain isänikin vihdoin kiinni, joka oli istunut aiemmin vielä lentokoneessa. Aii... avaimet olikin hänellä. No hän otti taksin meidän luo ja äitini vei heidät sitten meiltä kotiin. Seuraavassa asunnossa olin tarkempi vara-avaimen suhteen, mutta yhtenä aamuna en löytänyt mistään kotiavaimia. Kaikkialta etsittyäni, löysin ne ulko-ovesta, oven toiselta puolelta. Asuimme silloin rivitalossa ei-niin-suositulla asuinasueella. Jossa olin kyllä jättänyt yksi yö upouuden autonkin ovet lukitsematta. Mutta tästä ei poikaystävä saanut kuulla ;)

-Lotta

Anu kirjoitti...

Mrs Agatha: Mä niin toivoin, että lapsi olisi mullakin tasoittanut, vaan ei niin näytä käyneen...

Anu: Kiitos mukavasta kommentistasi! Aina välillä miettii, että onko tämän blogin kirjoittamisessa avoimesti mitään järkeä, mutta tuollaisten kommenttien johdosta saa kyllö kummasti lisää virtaa :)

Lotta: Hihii, mahtava kuulla vertaistarinoita... Myös mä olen jättänyt avaimet Helsingin kantakaupungissa asuessa oveen... Kaksi kertaa!! Naapurit sitten ovat tulleet kolkuttelemaan, että kannattaisiko ottaa ois,

Amsterdammer kirjoitti...

Tästä taisi tulla minulle paras mahdollinen oppi - jos kaksi sähläriä pärjää elämässä ilman suurempia tuhoja, niin enköhän minäkin voi hellittää!

Itse olen perheestä, jossa kaikki asiat tehdään huolella ja tämä huolettomuus on välillä niin stressaavaa. Ei meillä ikinä auton ovet jääneet auki, koskaan, kenelläkään. Mutta näköjään useampikin auto on säilynyt samassa parkkiruudussa tästäkin (katastrofista) huolimatta!

Vilijonkka kirjoitti...

Unikkopellossa ei vissiin ollut siivoajia töissä, muuten olisi voinut hakea lasit sieltä pellonlaidan vahtikopista.

Minussa asuu sisäinen säheltäjä, mutta lasten syntymän jälkeen olen tosissani yrittänyt oppia hallitsemaan kaaokseen helposti johtavia tilanteita. Keskimmäinen tosin tarvitsee kovastikin apua: lähdettiin lauantaina kaupungille ja 9-v otti mukaansa kaikki säästönsä (50e) ostaakseen Mujista muutaman kynän. Koska kaikkien rahojen mukana olo paljastui minulle vasta kauppakeskuksessa tarjosin hänen lompakolleen kyytiä käsilaukussani - ei kelvannut. Pyörittyämme aika pitkään Mujin ihanan seesteisessä tunnelmassa valmistauduimme kassajonoon kokoontumista ja lompakosta ei tytöllä ollut hajuakaan! Pian tarkkasilmäinen esikoinen huomasi sen olevan jo kassajen takapöydällä, mutta seuraava ongelma olikin saada se sieltä. Että kassat uskoivat lomapakon jossa on 1/4 kuun palkka kuuluvan pienelle tytölle. Saatiin sentään ja ilahduttiin kiinalaisesta rehellisyydestä!

Tulipa pitkä tarina.

Anu kirjoitti...

Amsterdammer: Minä tulen myös perheestä, jossa kaikki asiat tehtiin huolella. Ja olin se musta lammas :) Voin sanoa, että muutaman harmaan hiuksen olen aiheuttanut...

Vilijonkka: Ei pitkä vaan mielenkiintoinen! Nämä ovat niitä mielenkiintoisia tilanteita, joihin lapsen kanssa joutuu, mutta meillä vielä edessäpäin. Hienoa että saitte lompakon takaisin!

Saara, Björn ja Joas kirjoitti...

Tuosta tuli mieleen, että mulle sattui laukun katoaminen lähes samalla sisällöllä (passi, lentoliput, kaikki kortit + pari sataa euroa käteistä jne.) neljä vuotta sitten uudenvuoden aattoyönä Helsingin keskustassa. Olin juuri saapunut möyhäisellä kaukojunalla asemalle tarkoituksena jatkaa siitä vielä ratikalla kaverin luokse yöksi ennen seuraavan päivän paluulentoa Saksaan. Ratikka oli sitten sellainen vanhanaikainen, ja jouduin nostamaan ylipainoisen matkalaukkuni kyytiin kaksin käsin ja siinä ponnistellessani unohdin sitten käsilaukkuni pysäkille. Tajusin tuon vasta jossain Vanhan kohdalla ja kun olin lopulta selviytynyt katoamispaikalle oli laukku jo poissa. Onneksi puhelin oli jäänyt takin taskuun, joten siitä vain soittamaan poliisille ja alkoi kyllä olla aika hätä, mutta onneksi sain selville, että Punavuoren poliisiasema olisi vielä noin vartin verran auki, joten juoksin sinne sen mitä matkalaukkuni kanssa pääsin (muuten olisi tullut reissu Pasilaan ja se ei siihen aikaan illasta kuulostanut enää kovin kivalta). Kesken katoamisilmoituksen tekoa eli noin neljäkymmentä minuuttia tapahtuneen jälkeen joku partio tuli sitten sisään mun laukun kanssa!! Ihan uskomaton tuuri, sillä MITÄÄN ei puuttunut, ne rahatkin oli tallessa! Eli kyllä Helsingissäkin on vielä joitain luotettavia ihmisiä, jotka palauttaa löytötavarat poliisille.

Heh, ja tuo silmälasien katoamistarina sai mutkin hymyilemään :)

Anu kirjoitti...

Saara: Mä olen kadottanut Helsingissä aika lailla tavaraa, ja aina ne on päätyneet takaisin, siis jotain sateenvarjoja ja hanskoja lukuunottamatta. Helsinki siis tosiaan ON turvallinen kaupunki moneen muuhuh verrattuna. Yksi passiepisodi oli aivan uskomaton. Tulin yölennolta Nykistä sekaisin kuin seinäkello unen puutteesta. Nuokuin HKL:n bussissa keskustaan, ja olin siinä jotenkin tiputtanut passin bussin lattialle. Istuin aseman aulassa odottamassa kaukojunaa, kun bussikuski ilmestyi eteen ja sanoi, että taisi jotain jäädä! Mä en ollut edes huomannut mitään...

Related Posts with Thumbnails