maanantai 20. syyskuuta 2010

Totutuista tavoista ja kielen oppimisesta

Olen tässä viime aikoina mietiskellyt suhdettani eri kieliin, niiden oppimiseen ja puhumiseen.

Olin aikoinani niin sanotusti "kouluhyvä" kielissä. Suomalainen koulujärjestelmä painotti ainakin minun aikanani kielioppia, lukemista ja kirjoittamista. Minulle se sopi; pystyin painamaan lyhyessä ajassa mieleeni runsaat määrät uusia sanoja, ja kielioppikin tarttui aika kivuttomasti kalloon kaikissa opettelemissani kielissä.

Vasta vaihtarivuotenani Yhdysvalloissa heräsin kunnolla siihen, että kielitaitoon kuuluu paljon muutakin kuin sanavarasto ja kieliopin hallitseminen. Ääntämistä ei ainakaan minun koulussani harjoiteltu nimeksikään. Toisethan pystyvät korvakuulolta poimimaan erilaisia suomen kielestä puuttuvia äänteitä ja matkimaan intonaatiota yms. Minä en. Tarvitsen valtavan määrän harjoitusta, ja vaihtarivuotenani painiskelin varsinkin θ- ja ð- sekä tʃ-, dʒ- ja ʒ-äänteiden kanssa. Sama kävi myöhemmin Ranskassa vielä useampien äänteiden kanssa. Huolimatta siitä, että olen käyttänyt foneettisiin harjoituksiiin hyvän aikaa, moni tuttuni pystyy ääntämään kyseisiä kieliä huomattavasti kauniimmin kuin minä ihan tuosta noin vaan, luontaisen lahjakkuutensa perusteella.

Suomen koulujärjestelmä jätti minuun jälkensä myös siinä, että lähestyn uusia kieliä nimenomaan lukemisen ja kirjoittamisen näkökulmasta.

Täällä Japanissa tämä on muodostanut pienen ongelman. Kieltä tuntemattomille kerrottakoon, että japanin kieltä kirjoitetaan sekaisin hiragana- ja katakana-tavumerkeillä sekä kiinalaisperäisillä kanji-merkeillä, joissa yksi sanavartalo kirjoitetaan yhdellä merkillä. Hiraganoja ja katakanoja on kumpiakin noin 70, kanjeja taas osaa jokainen peruskoulun läpikäynyt vähintään vajaa 2000. Hiraganat ja katakanat on vielä kohtuullisen helppo opiskella, kanjit sitten... arvaatte varmaan.

Heti muutettuani kuulin useammalta maassa pitkään asuneelta ulkomaalaiselta, etteivät he vuosienkaan kieliharjoitusten jälkeen kyenneet lukemaan sanomalehteä. Silti meillekin tuli hankittua yhtä sun toisenlaista kanjioppimateriaalia. Ajatus siitä, että opettelisin pelkästään puhumaan kieltä, ilman että pystyisin lukemaan ja kirjoittamaan sitä, tuntui jotenki absurdilta.

Ajatus kanjien opettelusta kaiveli mielessäni aina kesään saakka. Ei sillä, että niitä olisin koskaan opetellut muutamaan hullua enempää, mutta en myöskään kyennyt luovuttamaan.

Kouluaikainen lähestysmistapa oli estänyt minua keskittymästä kunnolla pelkästään puheen tuottamiseen ja ymmärtämiseen.  Kesän jälkeen jokin kuitenkin naksahti. Koska emme tule olemaan Japanissa loppuelämäämme, minun ei todellakaan kannattanut tavoitella lukutaitoa.

Löysin ja palkkasin itselleni yksityisopettajan. Kaksi kertaa viikossa tapaamme kahvilassa puolentoista tunnin ajan ja puhumme. Puhumme, puhumme ja puhumme. Ja sitten vielä vähän puhumme. Senseini opettaa toki jatkuvasti kielioppiakin, mutta ryhdymme käyttämään opittua välittömästi puheessa.

Tunnin ovat olleet mielettömän antoisia. Session jälkeen olen aina aivan nääntynyt, voisin kellahtaa pöydän viereen. Mutta en ole vielä kertaakaan ollut pitkästynyt. Koulussa tuplatunnit tuntuivat laahaavan ikuisuuden, nyt hämmästyn joka kerta, kun aika tulee täyteen.

Yksityisopetus on kyllä melkoisia luksusta. Virheet tulevat heti korjatuiksi, ja pystyn kysymään nimeenomaan omassa elämässäni jatkuvasti toistuviin tilanteisiin sopivia lausahduksia. Huvittavaa on myös ollut huomata, että monet fraasikirjoista poimimani sanonnat ovat olleet melkoisen vanhanaikaista ja kankeaa kieltä.

Parasta on se, että opit ovat päässeet jo käyttöön. Päivittäin joku puistossa olevista äideistä tulee meitä jututtumaan. Edelleenkin taitoni ovat sillä tasolla, etten mitään kovin henkeviä pysty keskustelemaan, mutta ainakin perusjuttuja pystyn kertomaan. Palkitsevaa!

Eip tarvitse ihmetellä muuta kuin että miksi en tehnyt tätä aikaisemmin.

3 kommenttia:

MrsAgatha kirjoitti...

Mä taidan kuulua siihen sakkiin joka oppii lausumisen helposti, parin päivän Lontoo-reissun jälkeen kuulostin cockneyltä pari viikkoa! ;D
Ja aina kun juttelen vähän aikaa jonkun ystäväni kanssa joka puhuu jotain murretta (siis esim. Turun murretta), alan tietämättäni matkimaan murretta.

Tosi mahtava keksintö tuo yksityisope ja varsinkin juuri tuo että keskitytte puhumiseen eikä ole kielioppikokeita! =)

Mari A. kirjoitti...

Tunnen tuon tunteen niin hyvin! Minun pitää nähdä aina sana ennen kuin voin sen muistaa ja sanoa. Se on niin ärsyttävää! Varsinkin kun taistelen tuon aasialaisen kielen kanssa, jonka kirjaimet ovat vähintään yhtä kiemuraiset kuin japanin kanjit.

Mieheni, joka taas oppii kuuntelemalla vaikka minkä kielen, ei osaa kirjoittaa esim. suomea yhtään - eikä se haittaa sitä ollenkaan. Puhuu kyllä stadin slangiakin enemmän kuin minä. Ei silti tiedä, miten joku sana kirjoitetaan, siis mikä vokaali tulee ja montako konsonanttia. Ja mies on siis oppinut kuuntelemalla ties kuinka monta muutakin kieltä Intiassa eläessään.

Minä jään puhuessani miettimään jotain sijapäätettä ja oikeaa muotoa.

Ymmärrän kyllä esim. miehen kieltä, mutta kun en osaa sanoa oikein mitään, kun en näe sitä kieltä edessäni.

Enkussa on toinen puoli se, että olen kuullut enkkua niin paljon, että olen oppinut sitä kuuntelemalla. Silti mietin aina sanaa, että miten se kirjoitetaan ennen kuin sitä osaa sanoa.

No, mutta yksityisopettaja on huikeaa! Ja tuo, että ihmiset tulevat puhumaan. Mahtaa olla ankeaa täällä Suomessa, kun kukaan ei avaa suutaan, eikä pääse harjoittelemaan kieltä. On ihana tunne selvitä uudella kielellä! Hauskoja harjoituksia!

Anu kirjoitti...

Mrs Agatha: Hahaa, cockney voisikin työympyröissä olla aika hauska. Mietin itseäni pitämässä luentoa cockeneyksi :D Ehkä jossain määrin ihan hyväkin, ettei kaikki tartu :D

Mari A: Haa, kohtalotoveri! Tää oli lohduttavaa kuulla.

Mun ope ossa luojan lykky kirjoittaa japania myös latinalaisilla aakkosilla, mitä suurin osa japanilaisista ei osaa. Eli aina, kun tulee sana, josta en vaan saa kiinni, niin kirjoittaa sen mulle paperille. Ei tulis muuten mitään!

Related Posts with Thumbnails