Haikuluotain

Lopussa oli loppu

2010-10-27T23:29:00.004+09:00

Viimeisen viikon ajan olen ihmetellyt, kun elämäni Japanissa on purkaantunut pala palalta. Päivät ovat täyttyneet jäähyväisillallisista, vierailuista, pienistä retkistä, muuttopuuhista, asioiden hoitamisesta, viimeisistä ostoksista. Olemme katsoneet, kuinka muuttomiehet ovat pakanneet maallisen omaisuutemme valkoiseen pahviin ja kantaneet sen ulos. Olemme ihmetelleet, kuinka viikonlopun paitakelit muuttuivat lumimyrskyksi, joka maalasi kotikaupunkimme valkoiseksi viimeisiksi päiviksi.

Vuosi ja kolme kuukautta kului nopeaan, liiankin nopeaan. Aluksi hieman tylsältä näyttänyt Sapporo näyttää nyt erilaiselta, kun katujen kulmat, puistot, ravintolat ja kahvilat muistuttavat niissä vietetyistä riemukkaista hetkistä. Niistä taas saamme kiittää sitä pientä mutta upeaa joukkoa ihmisiä, joita olen jo pidemmän aikaa voinut kutsua ystäviksi.

Ikävä jää.

*****

Japani ja japanilaiset eivät koskaan lakannut hämmästyttämästä ja ilahduttamasta minua. Viimeksi sunnantaina ihmettelin kahta pientä poikaa, jotka istuivat illallispöydän ääressä polvistunnassa ja selät keppisuorassa, rauhallisina ja tyytyväisinä, kun oma ipanani juoksi ympäri taloa. Toisten ihmisten kunnioittaminen, huomaavaisuus ja kohteliaisuus ovat asioita, joista toivon oppineeni jotain, ja joita tulen erityisesti kaipaamaan. Toki tälläkin maalla on pimeät puolensa, joiden kanssa minun ei kuitenkaan tarvinnut liiemmin olla kosketuksissa.

Monta tarinaa jäi kertomatta, mutta niinhän sitä aina.

*****

Huomenna lennämme Suomeen. On aika jättää teille hyvästit, ihanat lukijani. Kiitos ihan jokaiselle. Aivan erityinen kiitos teille, jotka jaksoitte juttujani kommentoida, ja teitte näiden tarinoiden jakamisesta mielekästä.

Blogin pitäminen oli hauskaa ja monella tapaa koukuttavaa. Nyt huomaan kuitenkin, että olen aika lailla täynnä virtuaalista elämää, ainakin hetkeksi. Blogi, Skype, Facebook ja sähköposti ovat oivallisia apuvälineitä, kun matkaa läheisiin on tuhansia kilometrejä. Mikään ei kuitenkaan voita aitoja, toisen ihmisen kanssa vietettyjä hetkiä, ja niihin aion keskittyä seuraavat kuukaudet.

Kaikkea hyvää teille! Ja käykää Japanissa, ette pety!

Hyvästi! Sayonara!

Anu

Laskettelujuttuja

2010-10-27T23:29:00.002+09:00

Päivitän tähän jahka ehdin!

Tokion vinkit

2010-10-26T23:56:00.001+09:00

En ole itse sitä tyyppiä matkalainen, että tykkäisin ohjelmoida matkapäiväni suunnistukseksi nähtävyydestä A nähtävyyteen B. Toki jokunen nähtävyyskin aina uusissa aikoissa tulee katsastettua, mutta enimmäkseen saan reissusta irti, jos keskityn nautiskelemaan hyvästä ruoasta, mielenkiintoisten kaupunginosien tunnelmasta ja ihmisten katselusta. Niinpä en aio antaa Tokiostakaan listaa, jossa suosittelisin käymään tsekkaamassa yksittäisiä nähtävyyksiä.

Monia suomalaisia tuntuu etukäteen ahdistavan Tokion ruuhkaisuus, mutta ruuhkan kokeminen voi olla melkoinen elämys, jollei sitä tarvitse sietää päivittäin (uskoakaa minua, Suomessa ei ole ruuhkaa edes Stockamanin Hulluilla päivillä ;) ). Parhaita paikkoja kokemiseen: Shinjukun jättimäinen asema aamuruuhkan aikaan tai Shibuyan kuuluisa viiden kadun risteys asemaa vastapäätä olevan Starbucksin toisesta kerroksesta.
Myönnettäköön, pienen lapsen äitinä en ole pariin vuoteen käynyt ihmettelemässä matkoilla yöelämää. Elokuussa Tokiossa tuli tehtyä poikkeus, ja kyllä kannatti. Vaikka bilettäminen ei muutoinkaan kuuluisi tapoihin, Tokion yöelämä ON legendaarisen hauska myös parinkympin iän ohittaneille. Jos pääsisin nyt Tokioon ns. aikuisten matkalle, yksi ilta voisi näyttää tältä: Illan aloittaisivat alkudrinkit Lost in Translation -leffasta tutun Park Hyatt Hotellin huipulla sijaitsevassa American Barissa auringon laskun aikaan. Siitä jatkaisin johonkin kivaan izakayaan syömään. Vatsan täytettyäni kävisin yksillä jossain Tokion minibaareista, jotka vetävät sisäänsä vain muutaman hengen. Puolen yön tienoilla suuntaisinn Roppongi Hillsissä sijaitsevalle The Cavern Clubille, jossa esiintyy joka ilta ilmiömäisen hyvä Beatles -coverbändi. Ilta päättyisi klassiseen japanilaiseen tyyliin karaokekoppiin, joita vuokrataan seurueille.
Jokainen blogia lukenut on väistämättä kuullut japanilaisen ruoan hehkutustani väsymyksen asti. Silti toetan vielä kerran: ruokaan kannattaa Tokiossakin panostaa, esimerkiksi okonomi- ja yakinikuravintoiloissa on usein sellaista tunnelmaa, etten koskaan ole vastaavaa muualla kokenut.
Niiden nähtävyyksien sijasta kehottaisin suunnittelemaan päiväohjelman siten, että tutustuu päivässä yhteen tai kahteen kaupunginosaan. Oma suosikkini lienee Harajuku (joskin kehottaisin välttämään viikonloppuisin ja erityisesti Take-Shita-Dooria), mutta jokaisessa kaupunginosassa on omaleimainen tunnelmansa. Odaiban keinosaari on yksi aivan ainutlatuinen kohde.
Vaikka shoppailu ei muuten kiinnostaisi, niin muutamaan kauppaan tai tavarataloon kannattaa kuitenkin kurkata. Hyvä otanta Japanin käsittämättömästä tarjonnasta avautuu esimerkiksi tällaisissa paikoissa: Kiddyland -lelukauppa Harajukussa (alkuperäinen taitaa vain tällä hetkellä olla remontissa), gyaru-mekka Shibuya 109 Shibuyassa ja joku kaupungin suurista elektroniikkakaupoista, esimerkiksi Yodobashi Camera/Bic Camera, joita molempia löytyy usemamista paikoista.
Ja vielä kerran: Tokio on kaupunki, jolla on tarjota paljon ELÄMYKSIÄ ja PALVELUITA, joita ei saa mistään muualta maailmasta. Iltapäivä Maiko-kahvilassa jää taatusti mieleen pidemmäksi aikaa, kuin Eiffel-tornia matkiva Tokio Tower...

Sapporon parhaat

2010-10-26T23:20:00.000+09:00

URBAANI ELÄMÄ

Paras näköala: Sapporo JR tower T38

Paras katu: Odori (puistokatu)

Paras asuinalue: Maruyama

Paras puisto: Moerunuma koen

Paras museo: Hokkaidon modernin taiteen museo

Paras tapahtuma: Yuki matsuri eli lumifestifaalit

Paras kulkuväline: Taksi

RUOKA JA JUOMA

Paras kahvila: Fabulous (etelä 1 - itä 2)

Paras Izakaya: Sakagura

Paras kuppila: The Famous Door (pohjoinen 24 - länsi 2)

Paras brunssi: Jetset (erityisesti klassikko eggs benedict)

Paras tavaratalon ruokaosasto: Marui Imai

PARHAAT KAUPAT

Paras tavaratalo: Marui Imai

Paras kenkäkauppa: Odette e Odile, Steller place -ostoskeskuksessa Sapporon asemalla

Paras lastenvaatekauppa: Kids Jam (useita liikkeitä, suurin Sapporo Factoryssa)

Paras lifestyle kauppa: Muji, Esta -ostoskeskuksessa Sapporon asemalla

Paras second hand kauppa: Second street

Paras ruokakauppa: Daiei, Maruyama class -ostoskeskuksessa

Parhaat myyjät: DNKY:n osasto Daimaru-tavaratalossa

Hajatelmia osa IV

2010-10-19T23:15:00.001+09:00

Stereotypinen japanilainen on varsin täsmällinen kaveri. Aina ajassa, prikulleen. Valtaosa omankin kokemukseni mukaan onkin. Mutta omaan elämääni on sattunut myös yksi sanoisinko varsin boheemi japanilainen.

Japaninopettajani saapuu tuskin koskaan tunnille ajoissa. Kerran hän jätti ilmestymättä kokonaan. Toisen kerran sain hätäisen puhelun, jossa hän pahoitteli edellisenä päivänä unohtamaansa tuntia, jota ei koskaan edes oltu sovittu pidettäväksi.

Myöhästely on rasittava piirre ihmisissä, mutta siedän sitä senseiltäni, koska hän on muuten loistava opettaja.

Mutta se taas niistä stereotypioista.

*****

Kommenttilaatikossa käytiin taannoin keskustelua torakoista. Kerroin kysyjälle, että käsittääkseni ne eivät ole kovin yleisiä, me emmekä tuttuvapiirimme ole niihin törmänneet. Tietävimmät kertoivat, että kyllä niitä torakoita Japanista löytyy, joku jopa nasevasti totesi, että muualla kuin expattien lähipiiristä.

Jostain syystä yhdellä japanintunnilla tulivat nämä ihanaiset kokkuro-chit puheeksi. Opettajani kertoi, että torakoita ei tosiaankaan Hokkaidolla juuri näe, muilla saarilla kylläkin. En siis ihan väärässä ollut kuitenkaan. Liekö sitten viileämmällä ilmastolla vai paremmilla asumisoloilla enemmän osuutta asiaan.

*****

Vanhempi japanilaisystävättäreni totesi hiljan, että Hokkaidollahan on oikeasti kuusi vuodenaikaa, ei neljä. Syksyn ja talven väliin jää yksi nimetön vuodenaika. Se on silloin, kun lehdet ovat tippuneet puusta, mutta lumi ei ole vielä maassa. Talven ja kevään väliin jää toinen, silloin kun lumi on sulanut, mutta lehti ei ole vielä puussa.

Näinhän se on tietysti Suomessakin. Mutta siinä missä Suomen vuodenajat ovat epämääräiset, kulkee vuoden kiertokulku täällä kuin kello. Syksy alkaa lokakuun alussa, ilmat viilenevät parin viikon aikana hellelukemista noin viiteentoista asteeseen. Lehdet ovat tippuneet marraskuun toiselle viikolle mentäessä, ja pysyvä lumi sataa hieman ennen joulukuun puoliväliä. Lumi pysyy maassa aina maaliskuun puoleenväliin ja ilmat lämpenevät nopeasti kymmenen asteen tienolle. Puut saavat lehdet huhtikuun loppupuolella. Kesä on täydessä terässään kesäkuun alussa, ja helteisiä päiviä riittää aina syyskuun loppuun asti.

Sushin ja hyvän palvelun ja yleisen huomaavaisuuden ohella voisin smuglata tämän ilmaston myös Suomeen.

Suosikkipaikkoja Japanissa

2010-10-18T19:20:00.000+09:00

Listasin pyynnöstä joitakin suosikkipaikkojamme Japanissa. Olipa muuten vaikeaa, listasta olisi voinut tulla loputon. Tällaiseen kuitenkin päädyimme, osassa on käynyt ainoastaan salariman, osassa koko perhe yhdessä.

Linkkaa blogijuttuihin sikäli kun juttua löytyy jomman kumman blogista.

HOKKAIDO

Nisekon alue sekä talvella että kesällä. Nisekon puuterilumi veti perhettämme yksin tai yhdessä parin talven aikana puoleensa kymmeniä kertoja. Kesällä siellä voi muun muassa vaeltaa, laskea koskia, maastopyöräillä tai vaikka kiivetä upealle Yotei-zan -tulivuorelle. Hirafun kylä itsessään ei muuten ole viehko paikka, siltä ei kannata liikoja odotella.
Daisetsun kansallispuisto keskellä Hokkaidoa. Sounkyun rotkot ja vesiputoukset ovat upeat, Asahidakesta on paremmat vaellusmahdollisuudet. Ehdoton paikka myös skitouringiin, meiltä jäi valitettavasti väliin.
Otarun kanaalikaupunki ja lähettyvillä olevat Otamoin alueen valellusreitit.
Toyan alueen kraaterijärvet ja yöpyminen the Windsor Toya -hotellissa.
Shikotsu-järvi ja siellä erityisesti Marukoma ryokan ja onsen.
Shakotanin niemimaa.

Sapporon suosikkipaikat huomenna omassa postauksessaan!

MUUT SAARET

Tokio kaikkinensa. Yksi molempien suosikkikaupungeista maailmassa.
Japanin Alpit ja siellä klassinen Japanin haute route.
Miyajima eli oikeammin Itsukushima, joka on tunnettu "leijuvasta" toriistaan eli shintotemppelin portistaan.
Oitan prefektuuri Kyushun saarella autoillen.
Suurin osa vierailemistamme suurkaupungeista ansaitsisi mainintansa, mutta sellaisissa luetteloissa ei juurikaan ole järkeä... Joten Tokion jälkeen suosikeiksemme nostamme vaikka Hiroshiman ja Osakan.

Vaimo & Mies

2010-10-17T21:53:00.002+09:00

Vaimo & Mies

Eli oikeammin Ginka no taki (linnunradan vesiputous) ja Ryusei no taki (tähdenlennon vesiputous).

Olisin voinut istua kukkulan laella kokonaisen päivän, katsomassa maisemaan herkästi piirtyviä putouksia, kuuntelmassa niiden pauhua, ihailemassa niiden ikiaikaista kaiverrustyötä.

Sounkyon rotko ja Daisetsun kansallispuisto olivat koko asumisemme ajan Hokkaidon must-see paikkojen kärjessä, mutta läheltä piti, ettemme koskaan sinne selvinneet. Nyt olen tyytyväinen, että yksi parhaista säästettiin loppuun.

Ja aika passeli valinta hääpäivämatkakohteeksikin.

Vasemmanpuoleinen putous on muuten n. 120 metriä korkea. Kuvat vaan taaskaan niin eivät tee oikeutta.

Hokkaidon museokylä

2010-10-15T16:10:00.000+09:00

Kävin läpi MacBookin albumeita, ja sieltä löytyi kuvia retkestä, jonka olin tyystin unohtanut jakaa kanssanne.

Kävimme syyskuun alkupuolella tutustumassa Nopporon metsäpuiston laidalla sijaitsevaan Sapporon 100-vuotisjuhlan kunniaksi pystytettyyn torniin, Hokkaidon historialliseen museokylään ja Hokkaido-museoon.

Hieman harmillista, että vierailimme itsekin näissä kohteissa vasta oleskelulle loppupuolella. Jälkikäteen ajatellen olisin haluannut viedä varsinkin muutaman arkkitehtuurista kiinnostuneen vieraamme tänne.

Puiston sisäänkäynniltä aukesi yksi kauneimmista näkymistä kaupunkiin. Vuorten läheisyys on jotain sellaista, johon en koskaan kyllästy.

Sapporo on Japanin miljoonakaupungeista nuorin, se täytti sata vuotta vuonna 1970. Merkkipäivää kunnioittaakseen kaupunki perusti noin 2000 hetaarin suuruisen metsäpuiston sekä rakensi sen laidalle 100 meträ korkean terästornin. Koska tornissa ei ollut hissiä ja meitä laiskotti, tyydyimme ihailemaan tornia maasta käsin. Tuleeko kenellekään muulle mieleen Taru sormusten herrasta -leffojen Isengard?

Lähettyvillä sijaitsee Hokkaidon historiallinen museokylä. Sinne on siirretty lahjoituksina saatuja rakennuksia 1900-luvun taitteen molemmilta puolin. Kylä oli yksi kiehtovimmista kohteista, joissa olen Japanissa käynyt. Täällä on muutoin säilytetty harmillisen vähän vanhaa. Oli kiehtovaa käydä katsomassa, miltä vanha izakaya, postitalo, poliisiasema, sakepanimo, valokuvaamo, kalanperkauslaitos ja moni muu rakennus aikanaan näytti.

Lopuksi kävimme vielä Hokkaidon historaa esittelevässä museossa. Museorakennus itsessään oli komea, mutta valitettavasti kamera taisi siinä vaiheessa majailla kassin pohjalla. Itse museo ei antanut kovinkaan paljon japanin kieltä lukemattomalle, englanninkieliset tekstit olivat kovin suppeat.

Sapporoon matkustavalle suosittelen tätä kombinaatiota muuten kyllä komeasti. Kaikki kolme kohdetta sekä pieni kävely metsäpuiston puolella mahtuu mukavasti yhteen päivään.

Kokeile tätä Japanissa

2010-10-14T16:59:00.000+09:00

Kylve onsenissa
Yövy ryokanissa eli japanilaistyylisessä majatalossa
Syö fugua eli pallokalaa
Laula karaokekopissa aamuyöstä
Matkusta shinkansenilla eli luotijunalla
Pelaa pachinkoa
Yövy love -hotellissa
Kiipeä tulivuorelle
Sovita kimonoa
Nauti drinkki pilvenpiirtäjän huipulla
Syö japanilainen aamiainen (extrapisteitä natosta)
Vieraile elektroniikkakaupassa
Vieraile tavaratalon ruokaosastolla

Taiiku no hi

2010-10-12T14:25:00.001+09:00

Eilen Japanissa oli kansallinen pyhäpäivä, urheilun ja terveyden päivä.

Me tietysti sekä urheilimme että hoidimme terveyttämme.

Urheilusuoritus kesti miltei viisi tuntia. Se oli moottoriurheilua maantiellä. Nopeusurheilua se ei ollut, muutaman kymmenen kilsan matka kesti päälle kaksi tuntia. Terveyspuoli tuli hoidettua samalla, nostamalla verenpaine stratosfäärin.

Ei vitsi mitä noobieita me vielä ollaan! Ei ihan vilpittömästi tullut mieleen, että joku muukin saattaisi haluta lähteä onseniin terveyspäivänä. Moka on verrattavissa siihen, että yllättyisi Kaivopuistossa toukokuun ensimmäisenä, että joku muukin on piknikillä, tai että hämmästyisi tungosta Stockalla hullujen päivien aikaan.

Perillä ei tietenkään mahduttu suosikkionseniin eikä uskallettu lähteä toiseen aiottuun kohteeseen, padolle, koska jono pois sieltä kiemurteli loppumattomana.

Day well spent, sanoisin.

Open mic

2010-10-10T23:23:00.001+09:00

Paluulennot on buukattu kahden ja puolen viikon päähän, hui sentään (saimme onneksi firman suostuteltua ostamaan tytölle oman paikan, joten se hieman helpottaa ajatusta infernaalisesta lentomatkasta). Blogi on vähän hyytynyt loppua kohden. Ajatukset ovat olleet, kuten varmaan voitte arvata, hieman jossain muualla kuin päivittämisessä. Tarkoitus olisi kuitenkin kirjoittaa ainakin pari vinkkijuttua, muun muassa Tokion suositukset ovat kokonaan unohtuneet.

Kysäisinkin tässä vaiheessa, arvoisat lukijat, että olisiko teillä vielä jotain, jota haluaisitte Japanista kuulla? Nyt saa toivoa!

Terveisin
Yours truly

Tuleva bloggari?

2010-10-08T23:39:00.001+09:00

Mitä isot edelleä, sitä pienet perässä...

Kawaii ne eli japanilaisesta estetiikasta

2010-10-06T22:27:00.000+09:00

Viime keväänä useampi suomalaisvieraistamme totesi, että japanilaiset vaikuttavat lapsellisilta. Ensin ohitin huomion olan kohautuksella, mutta kun kuulin sen useamman kerran, piti kysyä syytä. Havainto oli minusta yllättävä, en itse miellä japanilaisia aikuisia ihmisiä sen lapsellisemmaksi kuin muitakaan kansallisuuksia.

Selvisinhän se syykin. En itse ole aikoihin kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta japanilaiset kantavat usein mukanaan jotain, jonka suomalaiset mieltävät lasten jutuiksi. Bisnesmiehen puhelimesta saattaa roikkua Mikki Hiiri -kännykkäkoru tai aikuisella naisella saattaa olla Hello Kitty -laukku. Samoin erilaisia piirroshahmoja esiintyy yhtiöiden maskotteina, ruokatarvikkeiden pakkauksissa ja muissa vastaavissa paikoissa, oikeastaan kaikkialla.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että japanilaiset leikkisivät näillä esineillään, vaan kyse on puhtaasti estetiikasta; siitä mikä Japanissa mielletään silmää eniten miellyttäväksi. Suurin osa japanilaisista pitää sellaisista tavaroista, vaatteista ja asioista, joita he kutsuvat adjektiivilla kawaii (= söpö, suloinen -tämä sana lienee myös muuten japanin kieltä osaamattomille blogin lukijoille tuttu?). Kawaii huudahdusta ei kuulla pelkästään sellaisten asioiden kohdalla, joita suomalainen saattaisi pitää söpönä, kuten eläimen poikasia tai vauvoja, vaan miltei mikä tahansa silmälaseista sumopainijaan voi olla kawaii.

Ohessa kuva neitosesta, joka näyttää tavoitelleen asullaan söpöyden vaikutelmaa aivan erityisesti.

Päivän retki

2010-10-02T14:15:00.000+09:00

Kuvasaldoa päivän pieneltä haikilta. Jumanskekkulis, muutaman sadan vertikaalimetrin nouseminen meinasi käydä kunnon päälle. Sapporo on keskeltä tosi lättänä, ei juoksulenkeilläkään saa minkäänlaista mäkitreeniä, ja se alkaa valitettavasti tuntumaan.

Merituuli ja alkavan syksyn tuoksu olivat parhautta!

Guam -Where America's Day Begins

2010-09-29T22:46:00.002+09:00

Mitä: Loma
Missä: Guamilla (Yhdysvaltojen inkorporoimaton, organisoitu territorio), joka on Mariaanien saariston suurin saari Micronesian alueella Tyynellä Valtamerellä
Miksi: Ihan vaan siksi (että huvitti)

Terveiset siis Guamilta! Yllä näky, joka odotti meitä ensimmäisenä aamuna herätessämme. Ei siis ihan pahimmasta päästä aamuja. Toisin kuin edellinen yö. Lensimme Guamille yölennolla, eikä säätämiseltä jälleen kerran vältytty. Jouduttiin aika lailla taputtelemaan toisiamme hartioille siinä vaiheessa, kun aamuyöllä kello 03.30 olimme seisoneet puolitoista tuntia (!!!) maahantulojonossa, ja oma pissaliisamme pissiä suhautti toisen kerran vaipan ohi kantorepussa istuessaan (Joo ja sosiaalipoliiseille tiedoksi, että vaippa ei ollut täynnä, vaan kyseessä oli puhtaasti asento-ongelma). Jonotuskaverit olivat kaikki japanilaisia, ja kieltaitoni ei vielä riittänyt ilmaisemaan pahoitteluani urinan tuoksusta. Ja ladies, suosittelen pitämään tällaisissa tilanteissa yllä mustaa, siitä ei märkä läikkä näy...

Guam ylitti kokonaisuudessaan odotukseni reippaasti. Olimme alunperin miettineet ihan toista kohdetta, jonne lentomatkat olisivat kuitenkin tytön kanssa olleet kohtuuttoman pitkät. Guam tuntui vähän kompromissilta, mutta perille päästyämme totesimme, ettö valinta meni kuitenkin ihan nappiin.

Majoituimme Tumon Beachilla sijaitsevaan Hotelli Westiniin, jonka beach club -pakettia voi kyllä suositella varauksetta. Hintaan sisältyi huone, jossa oli heavenly beds -nimiset vuoteet (parempia en ole hotelleissa koskaan tavannut), punotut, pehmustetut cabanat rannalla sekä pääsy 21. kerroksessa sijainneeseen loungeen, jossa kävimme nauttimassa aamiaiset sekä cocktaileja aurinkonlaskun aikaan.

Westinin ranta oli alueen rauhallisimpia. Se sopi myös loistavasti taaperoikäiselle, koska ranta oli matala ja aalloton. Cabana oli kaikin tavoin loistava, mutta erityisen iloisia olimme siitä, että kuvun varjossa ipanan oli mukava nukkua iltapäiväunet.

Olemme siinä mielessä huonoja rantalomalaisia, että kaipaamme salarimanin kanssa molemmat rannalle erilaisia aktiviteettejä (sen lisäksi että noin ylipäätään vihaamme sellaisia biitsejä, joissa istutaan kuin sillit suolapurkissa ja tapellaan rantatuoleista). Niinpä paikan valintaan vaikuttavista tekijöistä yksi oli se, että halusimme päästä heti rannalta snorklaamaan ja sukeltamaan, päiväretket veneellä kun eivät taaperon kanssa oikein houkutelleet. Guam ei ehkä ole ihan maailman kala- ja koralliparatiisi, enkä varmaan tätä ihan sukellusloman kohteeksi valitsisi, mutta kyllä siellä meille molemmille katseltavaa riitti.

Jostain syystä olin ajatellut, että Guam olisi vähän samaan tapaan ränsistynyttä kuin iso osa Karibiaa. Mitä vielä! Tumonin pääbulevardi oli hyvin hoidettu, ja kauppojen kylteissä luki sellaisia vaatimattomia nimiä kuin Chanel, Fendi, Gucci, Givenchy ja Louis Vuitton (but of course).

Muutoin saari on kuin Mini-Yhdysvallat lisättynä aasialaisilla mausteilla. Starbucksia en nähnyt, mutta muuten tutut jenkkiliikkeet huvittivat katukuvassa. Itse kävimme muun muassa seikkailemassa maailman suurimmassa K-Martissa etsimässä rantakamaa. Niin ja söimme mättölounaan T.G.I Fridaysilla ja kunnon jenkkipitsaa. Sivumennen sanoen, paluupäivänä oli pakko päästä heti sushille. Neljä päivää mässyruokaa vie kyllä fyysisen olon aika alhaalle.

Eurooppalaisia ei näkynyt katukuvassa käytännössä laisinkaan. Turistit olivat aasialaisia sekä vapaalla olevia jenkkisolttuja, jotka on muuten harvinisen helppo tunnistaa siviiliasuisinakin. Yllä olevassa kuvassa muuten näkyy hyvin, miten Guam palvelee juuri kahta yllä olevaa ryhmää. Aasialaisille miehille ampumaratoja (Japanissa kun sen lystin kokeileminen on käytännössä mahdotonta) ja jenkkimiehille tyttöbaareja (mitään kadulle asti ulottuvaa prostituutiota ei onneksi näkynyt). Naisille on ne yllämainitut ostosparatiisit.

Guam on myös suosittu häämatka- ja hääkohde japanilaisten keskuudessa. Rannalla pörräili joka päivä usempikin morsiuspari.

Maaston puolesta Guam oli turhan flätti meidän makuumme. Trekkausmahdollisuuksia on kuitenkin kehuttu, ja jos olisimme olleet saarella yhtään pidempään, olisimme varmasti käyneet kokeilemassa.

Kaiken kaikkiaan reissu oli onnistunut, ja kyllä paikkaa ihan vilpittömästi voi muillekin suositella!

Niin ja jos en muistanut hehkuttaa, biitsi oli upea, hiekka hienoa ja vesi turkoosi. Kuvat ei tee oikeutta!

Kapteeni katsoi horisonttiin...

2010-09-21T10:11:00.001+09:00

Kommenttilaatikossa on aina silloin tällöin kyselty, kuinka pitkään Japanissa viivymme. Nytpä ei ole mitään syytä jemistellä täällä blogissakaan tietoa, jonka lähipiiri on jo kauan tiennyt. Palaamme Suomeen lokakuun lopussa.

Varsinkin minä olen käynyt tämän päätöksen kanssa melkoista jaakobin painia. Lähtemisessä ja jäämisessä on molemmissa hyviä ja huonoja puolia, kuten lähes kaikissa muissakin asioissa elämässä. Ratkaisu kallistui Suomen puolelle ennen kaikkea meidän molempien urien takia. Kuten olen täällä aikaisemminkin maininnut, minulla ei ole kovinkaan realistisia mahdollisuuksia työllistyä täällä. (Vilijonkka -pisteet sinulle! Siis vaikka meillä komennus ei jääkään minun urani takia kesken, se on yksi painava syys siihen, että komennus ei myöskään jatku.) Suomessa minua odottaa mielenkiintoinen työ, johon palaan heti marraskuun alusta. Salariman kertokoon omasta tulevaisuudestaan itse, mitä haluaa.

Japanista lähteminen tulee olemaan haikeaa. Onneksi tässä on vielä aikaa fiilistellä kaikkea ihanaa, kuten käydä suosikkiravintoloissa, tavata ystäviä ja vähän reissaillakin. Uskon kuitenkin, että asetun Suomeenkin takaisin ihan mukavasti. Se, mitä erityisesti odotan, on perheen ja ystävien läsnäolo.

Blogi hiljenee nyt viikoksi. Suuntaamme huomenna nokan kohti eteläistä Tyyntä Valtamerta. Vietämme tulevat juhlapyhät Mikronesian saariryhmään kuuluvalla Guamilla. Ohjelmassa on lähinnä akkujen lataamista tulevia koitoksia varten. Toivottavasti vähän dyykkausta ja purjelautailuakin!

Mukavaa viikkoa kaikille!

Totutuista tavoista ja kielen oppimisesta

2010-09-20T21:41:00.000+09:00

Olen tässä viime aikoina mietiskellyt suhdettani eri kieliin, niiden oppimiseen ja puhumiseen.

Olin aikoinani niin sanotusti "kouluhyvä" kielissä. Suomalainen koulujärjestelmä painotti ainakin minun aikanani kielioppia, lukemista ja kirjoittamista. Minulle se sopi; pystyin painamaan lyhyessä ajassa mieleeni runsaat määrät uusia sanoja, ja kielioppikin tarttui aika kivuttomasti kalloon kaikissa opettelemissani kielissä.

Vasta vaihtarivuotenani Yhdysvalloissa heräsin kunnolla siihen, että kielitaitoon kuuluu paljon muutakin kuin sanavarasto ja kieliopin hallitseminen. Ääntämistä ei ainakaan minun koulussani harjoiteltu nimeksikään. Toisethan pystyvät korvakuulolta poimimaan erilaisia suomen kielestä puuttuvia äänteitä ja matkimaan intonaatiota yms. Minä en. Tarvitsen valtavan määrän harjoitusta, ja vaihtarivuotenani painiskelin varsinkin θ- ja ð- sekä tʃ-, dʒ- ja ʒ-äänteiden kanssa. Sama kävi myöhemmin Ranskassa vielä useampien äänteiden kanssa. Huolimatta siitä, että olen käyttänyt foneettisiin harjoituksiiin hyvän aikaa, moni tuttuni pystyy ääntämään kyseisiä kieliä huomattavasti kauniimmin kuin minä ihan tuosta noin vaan, luontaisen lahjakkuutensa perusteella.

Suomen koulujärjestelmä jätti minuun jälkensä myös siinä, että lähestyn uusia kieliä nimenomaan lukemisen ja kirjoittamisen näkökulmasta.

Täällä Japanissa tämä on muodostanut pienen ongelman. Kieltä tuntemattomille kerrottakoon, että japanin kieltä kirjoitetaan sekaisin hiragana- ja katakana-tavumerkeillä sekä kiinalaisperäisillä kanji-merkeillä, joissa yksi sanavartalo kirjoitetaan yhdellä merkillä. Hiraganoja ja katakanoja on kumpiakin noin 70, kanjeja taas osaa jokainen peruskoulun läpikäynyt vähintään vajaa 2000. Hiraganat ja katakanat on vielä kohtuullisen helppo opiskella, kanjit sitten... arvaatte varmaan.

Heti muutettuani kuulin useammalta maassa pitkään asuneelta ulkomaalaiselta, etteivät he vuosienkaan kieliharjoitusten jälkeen kyenneet lukemaan sanomalehteä. Silti meillekin tuli hankittua yhtä sun toisenlaista kanjioppimateriaalia. Ajatus siitä, että opettelisin pelkästään puhumaan kieltä, ilman että pystyisin lukemaan ja kirjoittamaan sitä, tuntui jotenki absurdilta.

Ajatus kanjien opettelusta kaiveli mielessäni aina kesään saakka. Ei sillä, että niitä olisin koskaan opetellut muutamaan hullua enempää, mutta en myöskään kyennyt luovuttamaan.

Kouluaikainen lähestysmistapa oli estänyt minua keskittymästä kunnolla pelkästään puheen tuottamiseen ja ymmärtämiseen. Kesän jälkeen jokin kuitenkin naksahti. Koska emme tule olemaan Japanissa loppuelämäämme, minun ei todellakaan kannattanut tavoitella lukutaitoa.

Löysin ja palkkasin itselleni yksityisopettajan. Kaksi kertaa viikossa tapaamme kahvilassa puolentoista tunnin ajan ja puhumme. Puhumme, puhumme ja puhumme. Ja sitten vielä vähän puhumme. Senseini opettaa toki jatkuvasti kielioppiakin, mutta ryhdymme käyttämään opittua välittömästi puheessa.

Tunnin ovat olleet mielettömän antoisia. Session jälkeen olen aina aivan nääntynyt, voisin kellahtaa pöydän viereen. Mutta en ole vielä kertaakaan ollut pitkästynyt. Koulussa tuplatunnit tuntuivat laahaavan ikuisuuden, nyt hämmästyn joka kerta, kun aika tulee täyteen.

Yksityisopetus on kyllä melkoisia luksusta. Virheet tulevat heti korjatuiksi, ja pystyn kysymään nimeenomaan omassa elämässäni jatkuvasti toistuviin tilanteisiin sopivia lausahduksia. Huvittavaa on myös ollut huomata, että monet fraasikirjoista poimimani sanonnat ovat olleet melkoisen vanhanaikaista ja kankeaa kieltä.

Parasta on se, että opit ovat päässeet jo käyttöön. Päivittäin joku puistossa olevista äideistä tulee meitä jututtumaan. Edelleenkin taitoni ovat sillä tasolla, etten mitään kovin henkeviä pysty keskustelemaan, mutta ainakin perusjuttuja pystyn kertomaan. Palkitsevaa!

Eip tarvitse ihmetellä muuta kuin että miksi en tehnyt tätä aikaisemmin.

Paras ja kaunein (ja liuta muita superlatiiveja)

2010-09-16T14:24:00.003+09:00

Kuka se kissan hännän nostaa, jollei kissa itse...

Fiksua, syvällistä ja muutenkin vallan verratonta blogiani on viime aikoina muistettu kahdellakin eri tunnustuksella.

Arkitehti lahjoi minua tällaisella:

Kiitos ja kumarrus!

Prenikan mukana tuli haaste kertoa itsestä seitsemän faktaa.

En jaa suomalaisen yleisintä (?) haavetta eli halua saada omakotitalo omalla tontilla. Kesti kyllä aika kauan, ennen kuin tämän hokasin. Onhan siinä ajatuksessa, että arkkitehti suunnittelisi valkoisen kivitalon avaralle tontille jotain unelmanomaista, mutta nyt tajuan, että se kivikasa itse asiassa aika tehokkaasti estäisi minua tekemästä sitä, mistä ihan oikeasti haaveilen.
En ole koskaan maistanut tupakkaa.
Lihoin Yhdysvalloissa vaihto-oppilasvuotenani 17 kiloa. Bonusanekdoottina kerrottakoon, että olin valokuva-albumiin kirjoittanut poislähtöpäivänä otetun kuvan alle, että viimeiset pannukakut. Luultavammin en muuta syönytkään koko aikana...
Minusta otettu valokuva on voittanut valokuvauskilpailun.
Olen syönyt raakaa hevosenlihaa.
Minulla on yhä yksi maitohammas.
En katso juurikaan televisiota, mutta DVD:ltä tulee seurattua sarjoja. Nyt olen ihan koukussa the Wire -sarjaa. Let's talk about great dialogue!

Jaan tämän prenikan eteenpäin Millalle, uuden Japanin-blogin pitäjälle. Käykääpä tutustumassa!

Ninni taas antoi tällaisen:

Kiitoksia myös sinulle, tämä ilahdutti!

Tässä tunnustuksessa on seuraavat säännöt:

Pass this award to five bloggers who you love and inspire you
List 3 things you love
Show a picture you love and explain why

Prenikan lahjoitan seuraaviin blogeihin (vähän huijaan ja pistän nyt vain kolmeen):

Hetki elämästä
Espanjan auringon alla (Kenza, huhuu, missä oot?)
Vilijonkka ja tyttäret

Jätän tällä kertaa itsestäänselvyydet pois, ja sanon, että rakastan

vuorimaisemia
shampanjaa ja sushia yhdessä ja erikseen
suurkaupunkeja

Viimeiseksi kuva, jota rakastan

Täydellinen päivä: vuoret, lumi, aurinko, sukset, parasta seuraa ♥

Meinasin toivottaa hyvää viikonloppua, mutta tänään onkin torstai. Blaah. Mukavaa päivää joka tapauksessa!

Täydellinen omiyage aka keppikeksit

2010-09-14T22:16:00.000+09:00

Mitä tekee väsynyt matkamies?

Kertoo sen keksein.

Tombo

2010-09-13T17:31:00.001+09:00

Kesä tuntuu jatkuvan loputtomiin. Öisin mittari laskee onneksi jo 15 asteen tuntumaan, joten nukkuminen alkaa sujua.

*****

Yksi syksyn merkki on kuitenkin jo ilmassa. Kirjaimellisesti.

Japanilaiset pitävät sudenkorentoja vuodenajan vaihteen merkkinä; kun korennot ilmestyvät, kesä on taittumassa syksyksi. Yleisemmällä tasolla sudenkorennot symboloivat rohkeutta, vahvuutta ja onnea. Nämä ovat toivottuja piirteitä lapselle, joten Tombo eli sudenkorento on yleinen poikien nimi. Korennot esiintyvät yleisesti myös japanilaisessa kirjallisuudessa, erityisesti haikuissa.

P.S. Koin tänään ensimmäistä kertaa elämässäni pienimuotoisen maanjäristyksen. Sapporo ei varsinaisesti sijaitse seismisesti aktiivisella alueella, joten tämä oli harvinaista "herkkua". Japanissa ei käytetä Richterin asteikkoa, vaan järistysten kovuus mitataan shindoissa. Mittaustapa on siinä mielessä kiinnostavampi, että kustakin alueesta ilmoitetaan erikseen, kuinka voimakkaana järistys on tuntunut. Sapporossa järistys oli vain 1/7 shindoa, kun se lähempänä merellä sijainnutta episentteriä oli 4/7. Eipä siis kummoinen, mutta viinipullon avaaja jäin kilkattamaan koukkuunsa hyväksi toviksi. Ja itselle tuli kieltämättä vähän hassu olo.

P.P.S Kas, salariman oli löytänyt tiedon voimakkuudesta Richterin asteikollakin mitattuna: 5.8 magnitudin tärähtelystä siis oli kyse.

Ecorin Village

2010-09-12T10:14:00.002+09:00

Vierailimme eilen eurooppalaisen ystäväperheen kanssa tunnin matkan päässä olevalla elämysmaatilalla, Ecorin Villagessa. Tilalla riitti puuhaa koko päiväksi: lapset tutustuivat kotieläimiin, nautimme tilan antimista tuotetun lounaan, ihastelimme englantilaista puutarhaa, tutustuimme riisinviljelyyn, nautimme päiväkahvit ruusupuutarhassa ja lopuksi hämmästelimme jättimäistä tomaattipuskaa.

Kuvat puhukoon tällä kertaa puolestaan.

Pitkä ja laiska iltapäivä inspiroi yllättäviin keskusteluihin. Aihelistalla olivat muun muassa

Breznevin ja Honeckerin suudelma (ja erityisesti arvailut siitä, että kutittivatko Breznevin kulmakarvat)
Kekkosslovakia
Itävalta-Unkari ja Trianonin rauhansopimus
Saken ja Shochun vienti Eurooppaan
Kovakuoriaiset
Japanin päivähoitojärjestelmä

P.S. Kommentteihin vastaaminen laahaa taas perässä. Palaan niihin myöhemmin!

Minority Report

2010-09-10T14:30:00.000+09:00

Olen ollut monella tapaa avartava kokemus asua maassa, jossa kuuluu rodulliseen vähemmistöön. En nyt väitä, että pystyisin samastumaan afrikan amerikkalaisiin, romaaneihin tai juutalaisiin, mutta olen saanut oman silmäykseni siihen, millaista on olla se, jonka jo ulkonäkönsä johdosta voidaan heti osoittaa ulkopuoliseksi, toiseksi.

Huolimatta siitä, että japanilaisissa lehdissä ja tv-mainoksissa käytetään paljon länsimaisia malleja ja että amerikkalaisia näyttelijöitä ihaillaan, kaukaasi huomaa monessa kohtaa, että todellisessa elämässä japanilainen suosii toista japanilaista. Asunnon löytäminen vapailta markkinoilta on ulkomaalaisille legandaarisen vaikeaa, koska asuntojen omistajat vuokraavat asuntonsa aina mieluiten toisille japanilaisille. Baareissa saattaa edelleen törmätä englanninkieliseen kylttiin, jossa lukee "members only". Japaniksi sitä ei tietenkään lue, koska jokainen japanilainen on "jäsen". Eron voi havaita arkipäiväisemmissäkin asioissa. Varsinkin länsimainen mies huomaa helposti olevansa se, jonka viereinen paikka metrossa täytetään viimeiseksi. Japanilainen kollektiivinen käsitys näyttää myös olevan, että tämä kansa on niin erityislaatuinen, ettei toisista maista kotoisin oleva voi koskaan ymmärtää. Olen omalta lähipiiriltänikin kuullut lausahduksen, että minun tulisi olla japanilainen ymmärtääkseni jonkin asian. Niin voi hyvinkin olla, mutta kuinka sen voi tietää ilman, että edes yrittää.

Myönnän, etten Suomessa asuessani ole kovinkaan paljon uhrannut ajatuksiani sille, miten vähemmistöön kuuluminen vaikuttaa koko maailmankuvaan. Mutta nyt tiedän, miltä tuntuu olla se, joka ei kuulu joukkoon. Ja ennen kaikkea tiedän, miltä tuntuu tuijotus, suora tai verhottu.

On erilaisena olemisessa hyvätkin puolensa. Olen täällä yleisesti kiinnostavampi ihminen kuin koskaan Suomessa (tai muissa länsimaissa asuessani). Myös lapsi madaltaa kulttuuri- ja kielieroja. Luulen myös, että japanilainen nainen toivottaa ulkomaalaisen naisen ylipäätään helpommin elämäänsä mukaan kuin japanilainen mies ulkomaalaisen miehen.

On myös ollut mielenkiintoista seurata, miten oma lapseni kasvaa tässä ympäristössä. Hän ei tässä vaiheessa tee eroa erinäköisten ihmisten välillä (jokunen japanilaislapsi taas on purskahtanut hysteeriseen itkuun eloveenatyttöni nähdessään). Olen ollut hämmästynyt myös siitä, kuinka nopeasti hän on havainnut kielieron. Isälleen tyttö sanoo aamulla "hei hei", muille lapsille leikkipaikoilla "bai bai" (vapaamuotoinen tapa hyvästellä, jota lapset ja keskenään tutut, useimmiten naiset, käyttävät). Menisi varmasti vielä vuosia, ennen kuin hän havahtuisi huomaamaan olevansa millään tavalla erilainen kuin leikkikaverinsa.

Notes to self

2010-09-07T22:47:00.001+09:00

Tästä blogista oli tarkoitus tulla henkilökohtainen sähellyspäiväkirjani. Ihmiset eivät välttämättä ensinäkemältä arvaa, kuinka hemmetisti säädän. Ajattelin, että tänne ne on hyvä kirjata sattumuksia itsellekin muistiin, tilanteen niin vaatiessa harvoin omaankaan mieleen palautuu niitä mehukkaimpia.

Nyt havaitsin, että pari sangen ihastuttavaa tarinaa on jäänyt kertomatta.

Ensiksi. Hävitin silmälasini unikkopeltoon. Nyt joku voi varmaan kysyä, että millainen ihminen voi kadottaa lasit unikkopeltoon. Vastaan että turhamainen ihminen. Ajattelin nääs, että näytän valokuvissa paremmalta ilman silmälaseja :D Silloinhan ne kannattaa ilman muuta poistaa naamalta ja laittaa talteen jonnekin multavakoon.

Tästä on jo hyvä tovi aikaakin. Uusia silmälaseja en ole löytänyt, joten kytistelen telkkaria nyt metrin päästä. Meikäläisen nassuun kun käy lasit harvinaisen huonosti.

Toiseksi. Järjestin taannoisella Tokion matkalla episodin, jota salarimanin veli & veljen tyttöystävä kutsuvat Suureksi Näytökseksi Japanilaisen Yhteiskunnan Turvallisuudesta. Jätin nimittäin käsilaukkuni passeineen lompakkoineen kaikkineen Naritan ja Uenon välillä kulkevaan Keisei Skyline -junaan. Huomasin vahingon siinä vaiheessa, kun olimme saaneet raahattua kimpsumme ja kampsumme ulos asemalta. Koska kyseessä oli päättäri, kehotti salariman palaamaan takaisin junalle. Kieli vyön alla juoksin takaisin minkä jetlagisilla kintuillani kykenin, muistin vielä paikankin ulkoa. Se siellä mitään ollut. Seuraavaksi sitten henkilökunnalta apuja kysymään. Ystävällinen herra alkoi sitten ohjailla minua pisteeltä pisteelle. Ensin siivoojalle, sitten porttivahdille, viimein asemapäällikön huoneeseen. Siellähän se laukku kökötti. Passeinen lompakkoinen kaikkineen.

Pakko sanoa että tämä yhteiskunta on kyllä taannuttanut minut harvinaisen huolettomaksi. Ihan tavallista on, ettei meillä ole ovi yöllä lukittuna. Auton takapenkille tulee monesti jätettyä esimerkiksi järkkäri. Viikonloppuna jätettiin varmuudeksi ihan auton ikkunakin auki.

Psst...Kuinka moni on helpottunut, ettei tarvitse asua minun kanssani? :)

Lintassa

2010-09-02T20:42:00.002+09:00

Olen ennenkin jorissut tänne japanilaisten tavasta astua kengät linttaan. Nyt on ihan kuvallista todistusaineistoa.

Kattokaa nyt näitä!

Tuo EI vaan voi tuntua jalassakaan enää hyvältä.

Sushiriisin valmistus

2010-09-01T22:52:00.002+09:00

Vietin tänään mahtavan kuusituntisen perheystävämme keittiössä harjoitellen valmistamaan gyozaa (eli paistettuja kiinalaistyyppisiä taikinanyyttejä, dumplingeja). Otsa hiessä opettelin rypyttämään niitä kauniisti ja paistamaan niin, että pohja ruskistuu sopivasti ja sisus kypsyy, mutta nyytti ei pala pannuun kiinni. Urakka palkittiin herkuilla, jotka söimme ahneina keittiössä seisaaltaan, olutta särpien. Beibi rakasti niitä yhtä lailla kuin minä, seisoi tuolilla ja veteli naamaansa kaksin käsin, valkosipulin maulle korvaansa lotkauttamatta.

Olen itse asiassa keväästä asti käynyt viettämässä aikaa ihanaisen ystävämme keittiössä, opettelemassa japanilaisen kotiruoan saloja.

Kesäkuussa, ennen loman alkua, opettelin valmistamaan temakizushia eli käsin käärittävää sushia. Koska omassa ystäväpiirissäni on monta sushin ystävää, ajatelin jakaa ensiksi kanssanne sen, mitä olen oppinut sushiriisin valmistuksesta. Onnistunut riisi on yksi maukkaan sushin olennaisimmista asioista (tuoreiden kalojen/kasvisten lisäksi).

Tältä näytti temakizushi eli ystävämme sanoin perhesushi katettuna illallispöytään.

Sushi-meshin valmistus:

Sushia varten tarvitset erityistä sushiriisiä, eli mikä tahansa Uncle Ben's ei valitettavasti käy laatuunsa. Sushiriisiä saa ainakin Tokyokanista. Jos olet oikea sushin ystävä, suosittelisin myös harkitsemaan riisinkeittimen ostamista. Kattilassa keitetyn ja riisinkeittimessä keitetyn riisin ero on... kuin Ladalla ja Bemarilla.

Ensimmäinen askel riisin valmistukseen on sen huolellinen peseminen kylmällä vedellä. Huljuttele haluttu riisimäärä veden alla niin kauan, että neste ei värjäänny enää valkoiseksi. Anna riisin valua kuivaksi.

Riisin kypsyttyä anna sen tasoittua kymmenisen minuuttia kannen alla.

Sillä aikaa voit valmistaa etikkaliemen. Tarvitset siihin riisietikkaa, sokeria ja suolaa. Jos esimerkiksi valmistat neljä desiä (raakaa) riisiä, tarvitset vajaan desin riisietikkaa, pari ruokalusikallista sokeria ja ripauksen suolaa. Sekoita ainekset ja kiehauta kattilassa niin, että sokeria ja suola liukenevat.

Riisin ja etikan yhdistäminen tulisi tehdä puisessa, riisietikalla kostutetussa astiassa (Tokyokan näytti myyvän myös näitä). Kaada etikkaseosta hitaasti astiaan nostetun riisin päälle. Ja nyt tarkkana: seuraa pari onnistuneen riisin suurinta salaisuutta. Tarvitset avustajan, joka jäähdyttää riisiä viuhkalla samalla, kun itse sotket etikan ja riisin litteällä puulastalla. Ole varovainen! Älä vatkaa riisiä kuin taikinaa, vaan leikkele puulastalla riisistä pituus- ja poikittaissuuntaan palasia, jotka sitten kääntelet. Ole kuitenkin tarkkana, että etikkaa tarttuu jokaiseen riisinjyvään. Vatkaaminen rikkoo riisin rakenteen ja pakkaannuttaa sen. Jos teet tämän vaiheen riittävän huolellisesti ja nopeasti, riisi alkaa kiiltää. Ja siitä tulee niiiiiiiin herkullista!

Jos et suunnittele käyttäväsi riisiä heti, vaan tarjoat esimerkiksi juuri temakizushia (jossa jokainen ruokailija käärii sushinsta itse tötteröön), niin muista peittää riisiastia liinalla kuivumisen estämiseksi.

Loppuun vielä kuva salarimanin eilen bentolaatikkoon omin "pikku" kätösin pyöräyttämistä makisusheista.

Jos innostutte kokkailemaan, tulkaa kertomaan tännekin!

Lisää ohjeita sushin valmistukseen löytyy edelleen Tokyokanin sivuilta.

Kuulumisia

2010-08-31T23:00:00.001+09:00

Havahduin siihen, että kesäloman jälkeen ei ole oikeastaan tullut kirjoitettua mitään kuulumisia. Nyt siis niitä:

Olemme kokemassa perinteistä maahanmuuttajasyndroomaa, eli ipana puhunee kohta sujuvampaa japania kuin vanhempansa. Viime päivinä kaikki on ollut varsin "kawaii!". Koirien kieltä se on myös oppinut puhumaan, haukkuu sujuvasti karvajalan nähdessään.
Jotain maagista kyllä tapahtui kesän aikana, sillä kuullun ymmärtäminen parani melkoisesti.
Ipana myös vaihtoi vihdoin yksiin pitkiin päiväuniin, ja se tarkoittaa pitkään jatkuneen tauon jälkeen... aikaa lukea kirjoja!!!
Sapporo jaksaa ihmetyttää, naurattaa ja raivostuttaa. Salariman sanoi hiljan, ettei hän kahden vuoden asumisenkaan jälkeen oikein tiedä kaupungista niitä "kaikki nää nyt tietää" -faktoja. Mikä on kaupungin paras hotelli? Suosituin asuinalue? Kyseltiin vähän kavereilta ja kyllä nuo selvisivät ja monta muutakin seikkaa. Pointti silti on, että moni asia pysyy lukutaidottomalta hämärän peitossa. Muutenkin jaksan hämmästyä, mitä nurkan takanta löytyykään. Viereistä korttelista paljastui eilen valtava tavaratalo, joka myy 30 % alennuksella kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ei olisi kyllä ulospäin arvannut. Ja lähin leikkikenttä, monen kuukauden etsinnän tuloksena, löytyi niinkin kaukaa kuin kolmen minuutin kävelymatkan päästä. Ja olin luullut kolunneeni ihan kaikki korttelit.
Helle piinaa yhä. Ei kuulu tapoihini valitetella lämmintä ilmaa, mutta pliis, voisiko joku laskea edes yöllä mittarin alle 25 asteeseen.

Näin siis täällä lyhyesti. Sapporo kuittaa!

Moerenuma Park

2010-08-30T22:15:00.002+09:00

Viikonloppuna leikimme taas ahkerasti turistia. Lauantain kohteena oli kaupungin pohjoisosassa sijaitseva, desing-palkintoja voittanut Moerenuma-puisto. Sen on suunnitellut vuonna 1988 kuvanveistäjä Isamu Noguchi, ja puisto itsessään avautui 2005.

Huomiotaherättävästä, ylilyövästä arkkitehtuurista puhutaan wow-arkkitehtuurina, ja maallikkona minun täytyy todeta, että tämä puisto jos mikä oli wow-maisemaarkkitehtuuria. Suunnittelijan tarkoituksena on kuulemma ollut luoda yksi jättimäinen veistos. Ja kyllähän luonto mitä mielenkiintoisempiin muotoihin olikin taivutettu tässä puistossa.

Puisto on laajuudeltaan 189 hehtaaria, ja se on rakennettu entisen jätteidenkäsittelylaitoksen maille. Hintaa rakennustöille tuli nykykurssilla järisyttävät 250 miljoonaa euroa.

Puiston porttina toimii jättimäinen lasipyramidi, joka pitää sisällään muun muassa ranskalaisen ravintolan, gallerian ja matkamuistomyymälän.

Pyramidi-muoto toistuu läpi koko puiston. Tässä taustalla 62 metrinen Moere-vuori.

Meidän suosikkimme -tai ainakin tyttäremme- suosikki oli Moere Beach -kahluuallas. Emme olleet varautuneet tällaiseen mahdollisuuteen laisinkaan, mutta japanilaiseen tyyliin myynnissä oli tietenkin uimavaippoja. Taustalla jälleen pyramidin mallinen Playmountain.

Kuvattujen kohteiden lisäksi puistossa oli muun muassa geysiria matkiva suihkulähde, keinotekoinen lähde ja lasten designleikkipuisto.

Jos tännepäin ikinä eksytte, eksykää tänne.

Lapsiperheellisen elämää ulkomailla

2010-08-26T23:49:00.000+09:00

Silloin tällöin joku kyselee minulta, millaista ulkomailla eläminen on pienen lapsen kanssa. Kuinka arki eroaa lapsiperheen arjesta Suomessa? Mitä haasteita siihen liittyy?

Aihetta on tullut täällä silloin tällöin sivuttua, mutta yritän nyt koota ajatuksiani yhden otsikon alle. Osa tästä on vanhoille lukijoille tuttua, mutta koska mukaan on tarttunut matkan varrella uusia, pieni kertaus ei liene pahitteeksi.

Ensiksikin, suomalaisen lapsiperheen arki ulkomailla vaihtelee varmasti suurestikin riippuen maasta, lapsien määrästä ja iästä sekä ylipäätään perheen dynamiikasta. Minä kirjoitan näitä ajatuksiani puhtaasti omasta näkökulmastani katsottuna. Toiseksi, minulla on hyvin vähän omakohtaista vertailupohjaa lapsiperheen arkeen Suomessa, sillä muutimme tänne mieheni peressä, kun vauva oli seitsenviikkoinen.

Ulkomaille voi muuttaa monella tapaa. Me olemme Japanissa mieheni työkomennuksen johdosta. Komennus koskettaa monella tapaa koko perhettä. Jo tänne tullessa oli tiedossa, että minun olisi erittäin vaikea työllistyä omalla alallani, joten olen hoitovapaalla Suomessa odottavasta työstäni. Uramielessä tämä on siis vaatinut minulta tietynlaista uhrausta. Komennuksilla on myös erittäin tavallista, että puoliso tekee erittäin pitkää työpäivää. Näin on myös meillä. Arkisin mieheni ei koskaan tule ennen ilta seitsemää kotiin. Suuren osan viikosta hän on työmatkoilla, joskus jopa maanantaista perjantaihin. Minun ja lapsemme muutettua tänne mieheni lähti reissuun jo toisena päivänä. Pehmeästä laskusta ei siis ollut tietoakaan. Lapsemme oli kuitenkin onneksi niin sanottu "helppo vauva". Tiesin myös etukäteen joutuvani hoitamaan lasta paljon yksin, joten olin siihen henkisestikin varautunut. Vastaavasti mies kotona ollessaan hoitaa lapsen pääasiallisesti, jolloin minulle jää omaa aikaa. Ylisellä tasolla pitää kuitenkin mainita, että perheen sopeutumattomuus lienee edelleen suurin syy ulkomaankomennusten keskeytymiseen ennenaikaisesti.

Japani on hyvin organisoitunut yhteiskunta, joka helpottaa arjen pyörittämistä täällä. Toisaalta haastetta tuo kielimuuri. Englannin kielen puhuminen Sapporossa on niin harvinaista, että olen lakannut yrittämästä. Vaikkei japanintaitoni edelleenkään ole mikään häikäisevä, saa sillä asiat hoidettua paremmin. Siltikin moni asia on usein vaikeaa: en pysty lukemaan ruokapakkausten tuoteselosteita, kysymään haluamiani tietoja tai ymmärtämään, mitä minulle sanotaan. Usein huomaan tyytyväni tekemään asioita, joita osaan, en niitä joita haluaisin.

Lapsen terveyden- ja sairaanhoito on varmasti yksi niistä asioista, joka ulkomaille muuttoa suunnittelevaa eniten mietityttää. Meillä on käynyt siinä mielessä hyvä tuuri, ettei lapsemme ole sairastanut elinaikanaan vielä kertaakaan. Jos jotain sattuisi, tarvitsisimme välttämättä mukaan japanilaisen tulkiksi (jälleen johtuen paikallisten heikosta kielitaidosta). Onneksi lähipiirissämme on ihmisiä, jotka ovat lupautuneet vapaaehtoiseksi tarpeen tullen.

Japanissa on neuvola, joka jakaantuu kunnallisella puolella tapahtuviin yleisiin tarkastuksiin sekä yksityisen pediatrin antamiin rokotuksiin. Tarkastuksissa käydää huomattavasti harvemmin kuin Suomessa, eikä omaa terveydenhoitajaa tms. vastaavaa systeemiä ole. Olenkin siis tarpeen tullen kysellyt neuvoja Suomesta.

Meillä ei ole tarvetta lapsen päivähoidolle, mutta olen vierestä seurannut ystäväperheen kamppailua siinä viidakossa. Yleisellä tasolla voin jälleen todeta, että ulkomaille muuttava saa unohtaa ajatuksen subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta. Japanissa päivähoitopaikkoihin pitää pyrkiä, ja kilpailu voi olla ankaraa. Puhumattakaan siitä, että lysti mitataan aivan eri hintaluokassa kuin Suomessa.

Koulumaailmasta minulla on vielä vähemmän ensi käden tietoa, joten jätän sen tässä käsittelemättä kokonaan.

Sinällään päivämme noudattavat samantyylistä rytmiä kuin varmaan useimmilla pikkulapsiperheillä Suomessakin. Rutiineista pyritään pitämään kiinni, ja päivät rytmittyvät syömisen, nukkumisen ja ulkoilun ympärille. Viimeksi mainittu poikkeaa siinä mielessä Suomesta, että täällä lasten leikkipaikoilla näkee valitettavan vähän lapsia. Syyksi minulle on kerrottu, etteivät japanilaiset halua lapsiensa joutuvan olemaan auringossa. Niinpä meidänkin päivän toinen "ulkoilu" suuntaa lasten sisäleikkipaikoille, joissa vilskettä riittää.

Toisin kuin suuressa osassa muita Aasian maita, kotiavun hankkiminen on Japanissa kallista ja siten äärimmäisen harvinaista. Sama koskee babysittereitä ym. kotiin lasta hoitamaan tulevia apulaisia. Meilläkään ei lukuunottamatta vierailemassa käyviä vanhempia ollut koko viime vuoden aikana yhtään lastenhoitoapua. Tämäkin oli hyvin etukäteen tiedossa, emmekä siis mieheni kanssa osanneet edes haikailla pääsevämme minnekään kaksistaan "tuulettumaan". Lapsi kulki meillä mukana kaikkialla, laskettelukeskuksista ravintoloihin ja matkoilta vaellusretkille.

Loppuun sanoisin, että haasteistaan huolimatta viime vuosi oli yksi elämäni antoisimmista. Liekö sitten tuuria vai hyvää valmistautumista vai kenties oikeanlaista asennoitumista, en muista kokeneeni täällä minkäänlaista negatiivista vaihetta.

Sleeping in Tokyo

2010-08-25T07:44:00.001+09:00

Kuvat on ottanut salarimanin pikkuveli.

Ravintola-aapinen eli kuinka syödä hyvin Japanissa

2010-08-22T23:01:00.001+09:00

Suhteeni japanilaiseen ruokaan alkoi haastavissa merkeissä. Vierailin maassa ensimmäisen kerran, kun olin raskaana neljännellä kuulla, ja kärsin edelleen melkoisesta pahoinvoinnista. (Blogia alkuajoista lukeneet muistavatkin varmaan tarinan siitä, kun join omenamehuksi luulemaani vihreää teetä Nagoyan kentällä, ja päädyin oksentamaan... kentän käytävälle). Tuon ensimmäisen kolmiviikkoisen vierailun aikana tyydyin lähinnä sorkkimaan ruokaani puikoilla ja irvistelemään hajuille.

Sittemmin suhteeni on muuttunut intohimoiseksi rakkaudeksi. Sushi, sashimi, ramen, yakitori, yakiniku, sukiyaki, okonomiyaki ja monet muut kuuluvat nykyään ehdottomiin lempiruokiini. Itse asiassa ruoka on yksi parhaimmista asioista Japanissa.

Vieraillemme olemme myös pyrkineet esittelemään erityisesti japanilaisen ruoan helmiä. Mielessäni on monesti käynyt, että maassa ensi kertaa vierailevan saattaa olla vaikea navigoida täkäläisissä ravintoloissa ilman opastusta. Niinpä ajattelin tänään jakaa kanssanne vinkkejä siitä, kuinka Japanissa löytää hyviä ravintoloita.

Vinkit:
Ihan ensimmäiseksi, unohda mielikuvasi siitä, miltä hyvän ravintolan pitäisi näyttää. Toki täälläkin on ravintoloita, joissa on tavalliset pöydät ja tuolit, valkoinen pöytäliina ja suuret ikkunat. Useimmin kuitenkaan ei. Monet kaupunkien salaisista helmistä ovat hieman nuhjuisen näköisiä, sijaitsevat ylemmissä kerroksissa eikä niissä ole ikkunoita. Ruoan itsensä voit jopa joutua maksamaan etukäteen lippuautomaattiin. Ravintolatyypistä riippuen saatat päästä istumaan tiskin ääreen kokkeja vastapäätä, looshiin matalan japanilaisen pöydän ääreen tai samaan pöytään tuntemattomien ihmisten kanssa.

Japanissa on hyvin tyypillistä, että ravintolat erikoistuvat. Esimerkiksi tonkatsuravintoloista saa vain tonkatsua, sushiravintoloista sushia ja fuguravintoloista fugua. Perehdy siis etukäteen Japanin erikoisuuksiin. Izakayoista eli japanilaisista pubityyppisistä ravintoloista saa vähän kaikkea. Myös eri kaupungeilla on omat erikoisuutensa, esimerkiksi Hiroshimalla ja Osakalla okonomiyaki, Sapporolla ja Fukuokalla ramen, Sendailla naudankieli ja Kumamotolla hevosenliha. Maine ei ole suotta kasvanut -paikallisia erikoisuuksia kannattaa aina maistaa!

Erinomainen apu ravintoloiden löytämiseen on Googlen karttapalvelu. Suosittelen hakemaan ravintoloita niiden tyyppien mukaan, sanalla ravintola et pääse pitkälle. Tarvitset lisäksi Google kääntäjää. Kirjoita siihen esimerkiksi okonomiyaki ja käännä japaniksi. Tuloksen eli tässä tapauksessa お好み焼き syötät sitten karttahaun puolelle. Yllätykseksesi tulet huomaamaan, että saatat seisoa tornitalon vieressä, jonka viidennessä kerroksessa on 20 okonomiyakiravintolaa, etkä koskaan olisi voinut arvata sitä ulkoapäin.

Jos asut hotellissa, voit pyytää vastaanotosta karttaa alueen suositusravintoloista -sellainen löytyy takuuvarmasti, vaikka hotellilla olisi omakin ravintola. Näin toimivat monet japanilaiset myyntitykitkin.

Jos tunnustaudut arkajalaksi, on useimpien ostoskeskuksien ja tavaratalojen ylimmässä kerroksessa liuta ravintoloita. Suomessa en astu jalallanikaan ostoskeskusravintolaan, mutta täällä kilpailu on niin kovaa, etteivät huonot niillä paikoilla kauan kestä.

Muiden maiden ruoista Japanissa saa hyvää korealaista, kiinalaista ja intialaista ruokaa -toki omalla japanilaisella twistillä. Italiaisina ja ranskalaisina ravintoloina esiintyvät paikat kiertäisin yhtä kaukaa kuin Halleyn komeetta maan, ellei kyse ole fine diningista.

Mutta kaikkein tärkeintä: yritä heittää ennakkoluulot koppaan. Hyvinkään usein et todennäköisesti tule tietämään ihan tarkkaan, mitä syöt. Englanninkielisiä menuja on harvassa (ainakaan niissä hyvissä paikoissa), mutta menussa on miltei aina kuvia. Niitä osoittamalla selviää kielitaidotonkin.

Onnea ravintolan metsästykseen!

Tänään

2010-08-21T21:00:00.000+09:00

Klo 7.30
Pieni pellavainen pää nousee pinnasängyn kaiteen yli, ja suu vetäytyy koko kasvot valaisevaan hymyyn. Katse viestii sen, mitä suu ei vielä osaa sanoa: huomenta!

En olisi missään mielummin kuin tässä, nyt.

Klo 9.30
Olemme naapurissa sijaitsevan yliopiston kampusalueella tyttäreni kanssa kahdestaan. On salarimanin aamulenkkivuoro. Pieni pirpanaiseni on keksinyt ensimmäistä kertaa, miten mahtava asia onkaan pitkä keppi! Keskittyneesti hän sorkkii sillä pienen tekopuron pohjaa kaksikymmentä minuuttia.

En olisi missään mielummin kuin tässä, nyt.

Klo 14.30
Kellun kaulaani ulottuvassa kuumassa lähteessä ja katselen viereisen järven toisella rannalla siintäviä tulivuoria. Olemme ajaneet tunnin matkan tänne onseniin ystäviemme kanssa.

En olisi missään mielummin kuin tässä, nyt.

Klo 19.30
Istumme kantapaikassamme, meluisassa kaitenzushiravintolassa, ja huudamme tiskin yli toiveitamme kokille. Nigiri ja maki toisensa jälkeen katovat kitusiini, en malttaisi millään lopettaa, vaikka vatsakalvot huutavat jo hoosiannaa. Lapsenikin rakastaa merilevää yli kaiken, kärkkyy kuin linnunpoikanen palasia, joita hänelle puikoilla syötän.

En olisi missään mielummin kuin tässä, nyt.

Klo 21.00
Istun tässä, koneella. Salariman on iltatoimilla tytön kanssa, peittelee tämän pian sänkyynsä, sanoo hyvää yötä ja sulkee oven.

Minä olisin mielummin siellä, heidän kanssaan.

Mutta iltatoimet, ne ovat heidän kahdenkeskinen juttunsa :)

Tarinoita jätteestä part II

2010-08-18T22:46:00.001+09:00

Jatkuva kuumuus ja kosteus ovat pitäneet huolen siitä, että mitään aivotoimintaa vaativaa tekstiä ei tahdo syntyä. Jatketaan siis anekdoottilinjalla.

Jokaiselle kaltaiselleni huitelijalle on varmaan joskus käynyt niin, että pyykkikoneen kannen avatessa havaitsee, että pesuun menneen vaatteen taskuun oli jäänyt paperinenäliina tms. muu ikävä paperinen asia, joka on pesun aikana hajonnut miljoonaan palaseen ja nukannut kaikki koneessa olleet pyykit. Täällä Japanissa ollessa tämä on tapahtunut minulle useamminkin kuin kerran. Syykin on selvä: Japanissa ei ole juuri lainkaan julkisia roskiksia, joten taskuihin tulee työnnettyä yhtä sun toista roskaa enemmän kuin kotimaassa.

Julkisten roskisten puuttumisen takana on mielenkiintoinen japanilainen logiikka, josta siitäkin riittäisi tarinaa iskettäväksi. Mutta tällä kertaa yritän pysytellä aiheessa, joten tyydyn kertomaan, että kuulemani mukaan roskisten määrä väheni vuonna 1995 Tokion metroon tehdyn sariini-iskun jälkeen.

Roskisten puuttuminen luulisi vaikuttavan siihen, että Japanissa lojuisi roskia siellä sun täällä. Mutta ehei, tämä siisti kansa kantaa roskat kiltisti mukanaan. Olen nähnyt lukemattomien ihmisten muun muassa juoksevan hullun lailla karkuun päässeen muovikassin perässä.

Itse olin ennen Japaniin muuttoa roskien kanssa siltä ja väliltä. Sanotaanko nyt vaikka näin, että vappupiknikiltä kyllä keräsin jokaikisen tuomani asian mukaan, mutta saatoin esimerkiksi, köhöm, sylkäistä purkan maahan (ihan vaan välihuomiona pakko sanoa, että Japanissa purkat ovat yksittäispakattuja, jolloin jokaisen purkan voin kääräistä takaisin omaan paperiinsa ja laittaa taskuun odottamaan roskiksen löytymistä!).

Siisteys tarttuu enkä tosiaankaan halua olla se ulkomaalainen, joka saa pahan maineen roskaamisen vuoksi. Kuuliaisuuteni johti Tokion lomalla tapahtumasarjaan, jolle tuli himpan verran naurettua jälkikäteen.

Tokiossa olimme yhdessä salarimanin veljen ja tämän tyttöystävän kanssa. Jossain Shibuyan ja Harajukun välillä kävellessämme ko. tyttöystävä tarjosi minulle purkkaa pussista, ja pienen sähellyksen seurauksena koko purkkapussin sisältö oli maassa levällään. Vieressä oli likakaivo, jonne olisin purkkapalat Suomessa varmaan potkinut. Mutta nyt oltiin Japanissa, joten aloimme vieraani kanssa kuumeisesti kerätä purkkia takaisin pussiin. Epätoivomme taisi paistaa kauas, sillä pian joukkoomme liittyy pari megatrendikästä japanilaiskundia, jotka samalla innolla persukset pystyssä noukkivat vaaleanpunaisia, osittain jalkojemme alla litsaantuneita purkkia ylös maasta.

Mutta mitä tekivät raavaat suomalalaisuroot. Seisoa pönöttivät kahden metrin päässä, pidättelivät naurua ja jälkikäteen kuulemani mukaan pohtivat, olisiko pokkaa tallentaa muistikortille komea näky, jonka muodostimme.

Varsinaisia prinssejä.

Kysyn vaan, että mitä tapahtuin niin myötä- kuin vastoinkäymisissä -osiolle?

Kumartamisesta

2010-08-15T22:14:00.001+09:00

Puolentoista kuukauden poissaolo sai taas katselemaan Japania (melkein) uusin silmin. Kumartaminen on yksi niistä asioista, joka tuntuu edelleen hieman hilpeältä. Havaintoja:

Olen viettänyt päivittäin huomattavan määrän aikaa lasten leikkipaikoilla, ja kiinnostuksella seurannut, kuinka lapsille opetetaan kumartamista. Koulutus näyttää alkavan suurinpiirten siinä iässä, kun lapsi osaa itse istua. Toisia lapsia tai aikuisia tervehdittäessä vanhempi painaa kevyesti pienokaisensa päätä eteenpäin. Noin 1,5-vuotiaana taito näytetään hallitsevan jo itse. Kumartava taaperoikäinen on oikeasti aika vaikuttava näky!
Lentokentillä on usein rivistö henkilökuntaa, jotka kumartavat saapuville ja lähteville koneille.
Tämän olen tainnut mainita jo aikaisemminkin, mutta ei ole mitenkään harvinaista nähdä puhelimessa kumartelevaa japanilaista!
Jonossa eteenkiilaavan auton kuskikin kumarsi meille eilen. En tiedä onko tämä kuinka yleistä, mutta tällä kertaa kumarrus oli helppo nähdä, koska kuski ajoi avoautolla.
Jos ihmistä ei löydetä kumartamaan, sen voi tehdä nukkekin.

Olisitko arvannut?

2010-08-10T23:22:00.000+09:00

Tarkoitukseni oli valmistaa tänä iltana japanilaistyylisiä jauhelihapihvejä miehen bentoon. Otin jääkaapista kananmunat...

...ja raksautin yhden rikki.

Kappas.

Ensin luulin että se oli pahemman kerran pilaantunut.

Ei ollut.

Olikin kypsä.

Enpä ole ennen moisiin törmännyt.

Jenkeissä sai kyllä valmiiksi rikottuja munia tölkissä.

Kuka on niin laiska, ettei jaksa keittää munaansa itse? Tai haluaa ne valmiiksi rikottuina?

Aasinsillan kautta tuli mieleeni, että ajelin joskus ammoisina aikoina autolla pidempää matkaa, ja viihdytin itseäni kuuntelemalla ihmisten soittoja siitä, mikä on uusavuttomuuden huippu. Yksi kertoi siskostaan, joka oli kysynyt kummissaan, kuinka kauan munia pitää oikein keittää, kun ne eivät ole vieläkään pehmenneet.

Sitä voi olla aika vaikea ylittää.

Paluusta ja paluusta

2010-08-10T00:06:00.000+09:00

Miltä Suomi näytti/tuntui lähes vuoden poissaolon jälkeen?

Lentokentältä mökille ajettaessa maailma näytti jotenkin hailakalle. Johtunee varmaan auringon kulmasta, mutta luonnon väreissä ei ole samaa intensiteettiä kuin täällä.
Muutenkin luonto tuntui kovin yksipuoliselta -samaa sekametsää lättänällä pohjalla kaikkialla.
Ihmiset sen sijaan olivat heterogeenisempia, eri kansallisuuksia ja rotuja näkyi enemmän kuin muistin. Se tosin ei ole suuri saavutus, kun vertailukohtana on Japani.
Tämä kuulostaa ikävälle mutta sanon sen kuitenkin: merkittävä osa ihmisistä on huomattavan ylipainoisia. En puhu nyt mistään pyöreydestä tai pulleudesta, vaan oikeasta lihavuudesta.
Palvelun töykeys, ja ylipäätään ihmisten töykeys, hämmästytti monen monituista kertaa.
Ruokakuppojen liha- ja kalatiskeillä oli hyvin vähän mitään syömäkelpoisen näköistä. Muutenkaan ruokakaupoista ei tuntunut löytyvän mitään.
Palanneesta lukutaidosta jaksoin iloita monta viikkoa.
Saunominen kesäisenä iltana ja pulahdus puhtaaseen järveen täydellisessä hiljaisuudessa lähenteli nirvanaa.
Ja se ilma... Siitä nyt ei kai edes tarvitse sanoa mitään. Enempää ei olisi voinut toivoa.
Uudet perunat olivat juuri niin hyviä kuin muistin. Suomalainen siideri sen sijaan ei tosiaankaan.

Summa summarum: Yllä olevan perusteella saatoin kuulostaa aika negatiiviselta, mutta kyllä loma Suomessa oli aivan upea. Mutta täytyy tunnustaa, että syy siihen olivat ihmiset, ei niinkään Suomi. Ei minulla alun perinkään Suomea maana ollut ikävä, joitakin asioita siellä kylläkin. Mutta mikään ei ollut ihanampaa kuin tavata ja viettää aikaa perheen, sukulaisten ja ystävien kanssa. Monen monta upeaa päivää ja iltaa heidän kanssaan pysyvät mielessä pitkään.

Miltä tuntui palata takaisin Japaniin?

Yllätyin, kuinka vanha tunne kotiinpaluusta iski jo junassa Naritasta kohti Tokiota.
Puutteellinen luku- ja puhetaito alkoi tykyttämään otsasuonta välittömästi.
Ruoasta ei voi saada kyllikseen, se vaan on niin hyvää täällä.
Ja palvelu. Toinen se nyt vain on niin hyvää.
Muutama lempipaikka on kesän aikana kadonnut, muun muassa naapurin loistava kahvila. Lastentarvikeliike on muuttanut naapurista parin kilsan päähän. Murr.
Kuumuus ja kosteus oli autuaasti päässyt unohtumaan. Nukkumisesta ei meinaa tulla mitään.

Summa summarum: Huomaan, että taidan yhä viettää kuherruskuukautta Japanin kanssa. Ärsyttävät asiat on helppo ohttaa olan kohautuksella. Seitsemän viikkoa matkalaukkuelämää vuosikkaan kanssa oli loppujen lopuksi aika raskastakin, joten tässä vaiheessa tunnen myös silkkaa helpotusta arkirutiineihin palaamisesta.

Japani ilmasta

2010-08-08T20:52:00.011+09:00

Vajaa viikko ollaan oltu takaisin Japanin maaperällä -olikin ollut jo ikävä! Tältä näyttivät maisemat eilen, kun lensimme Tokiosta Sapporoon.

Blogikin palaa elämään, joten stay tuned!

Haikuluotain lomailee

2010-06-17T08:37:00.000+09:00

Laukut on pakattu, koti siivottu. Lähdemme naapurin kahvilaan nauttimaan aamiaista. Vatsanpohjalla kimelmöi: tänään lennämme Tokioon, ja sieltä huomenna Helsinkiin. Huomenillalla istun jo salarimanin vanhempien mökin saunan terassilla siideri kädessä, vatsa toivottavasti täynnä uusia perunoita ja ruisleipää. Katselen järvelle, lokit huutavat.

Miltä Suomi näyttää lähes vuoden poissaolon jälkeen?

Avaralta, valoisalta, vihreältä, töykeältä?

Huomenna on tärkeä päivä myös siksi, että pieni tyttäreni täyttää yhden vuoden ♥

Laitan Haikuluotaimen suosiolla telakalle loman ajaksi. Palaamme Japaniin elokuun alussa. Jatkamme lomaa vielä hetken Tokiossa, joten palaan langoille viimeistäää 9.8.

Oikein ihanaa kesää kaikille lukijoille!

Kiitos vierailuista ja kommenteistanne kuluneen vuoden aikana, ne ovat ilahduttaneet kovasti. Toivottavasti jaksatte palata tänne vielä elokuussa :)

Kohteliaisuudesta

2010-06-16T17:08:00.000+09:00

Japanilainen kohteliaisuus on mielenkiintoinen ilmiö. Palveluala on kohteliaisuussanoilla kuorrutettua, samoin bisnesmaailma. Kauppojen ja ravintoloiden asiakkaana ei kuitenkaan tarvitse olla kohtelias, useimmat japanilaiset eivät edes tervehdi myyjää.

Kokonaan oma mielenkiintoinen ilmiönsä on ystävysten ja toverusten välinen kohteliaisuus. Tämä oli aihe, johon minulta luonnollisesti kesti kauiten tutustua. Puhe on luonnollisesti vapautuneenpaa, kuin tuntemattomien kesken. Mielenkiintoisinta minusta on kuitenkin se, että täällä ihmiset ovat suorempia tuttujen kesken. Esimerkiksi omanikäiseltä ystävättäreltäni ei tuottanut mitään vaikeiksia ilmoittaa, että hiukseni ovat huonossa kunnossa. Samoin beibin "ottomummo" komentaa minua lounasvieraana ollessani varsin reippaaseen sävyyn: "Istu suorassa!".

Voiko tähän maahan ja sen tapoihin ikinä kyllästyä?

Kysymys- ja arvausihmiset

2010-06-15T00:28:00.003+09:00

Miehen kollega vinkkasi mielenkiintoisesta keskustelusta eräällä netin kysymyssivustolla. Keskustelu on huvittavasti otsikoitu "What's middle ground between "F U !" and "Welcome!". Mielenkiintoisin osa keskustelua ei kuitenkaan ole itse aihe, vaan siihen liittyvä teoria. Taustatiedoksi kerron kuitenkin, että kyseessä on tilanne, jossa New Yorkissa asuvan pariskunnan luokse kylään haluaisi tulla vaimon vanha kaveri, jonka kanssa yhteys on muuten katkennut, eikä vaimo muutenkaan tuosta henkilöstä enää niin perusta. New Yorkin hotellihinnat ovat tunnetusti tähtitieteelliset, ja nyt pariskunta on kyllästynyt siihen, että puolituntemattomat ihmiset haluavat käyttää heidän pientä kotiaan ilmaiseen majoitukseen.

*****

Tähän väliin pyyntäisin sinua miettimään hetken, pystyisitkö yllä olevassa tilanteessa kieltäytymään yksinkertaisesti ja suoraan pyynnöstä.

Ole rehellinen itsellesi! :)

*****

Eräs keskusteluun osallistuva henkilö määrittelee tilanteen klassiseksi "kysymyskulttuuri kohtaa arvauskulttuurin" -tilanteeksi.

Kysymyskulttuurissa ajatellaan, että on täysin ok kysyä tai pyytää ihan mitä tahansa toiselta henkilöltä. Kysyjä kuitenkin ymmärtää, että on aivan mahdollista, että hän saa vastaukseksi ein. Arvauskulttuurissa henkilö vältää suorien kysymysten tekemistä, ellei hän ole käytännössä varma, että saa vastaukseksi kyllän. Kupletin juoni on tunnustella tilannetta aluksi hienovaraisesti, "antaa ymmärtää", jolloin parhaimmassa tapauksessa toinen osapuoli tekee itse tarjouksen. Silloinkin arvauskulttuurissa joutuu vielä pohtimaan, onko tarjous aito vai kohteliaisuussyistä annettu.

Näiden kahden kulttuurin yhteentörmäyksestä syntyy väkisinkin vaikeuksia. Kun kysymyskulttuurin kysyjä esittää arvaajalle suoran kysymyksen, jälkimmäinen kokee sen todennäköisesti hyökkääväksi ja manipulatiiviseksi. Hän itse ei halua loukata toista osapuolta sanomalla suoraan ei, eikä käsitä, että se olisi toisesta aivan hyväksyttävä vastaus. Kysymyskulttuurin edustaja taas pitää turhauttavana ja käsittämättömänä, ettei hän saa yksinkertaiseen kysymykseen suoraa vastausta.

*****

Minulle tämä teoria tuotti monta ahaa-elämästystä, eikä pelkästään ulkomailla kohtaamissani tilanteissa, vaan myös ihan kotimaisissakin. Olen itse selvästi arvauskulttuurin edustaja, ellei kyse ole aivan lähipiiristäni. Minulle on todella hankalaa esittää suoria pyyntöjä, jollen ole positiivisesta vastauksesta varma. Olen myös saattanut kokea joitakin minulle esitettyjä pyyntöjä ja kysymyksiä tungettelevina. Minun kohdallani tunne tungettelevuudesta liittyy kuitenkin vain puolituttuihin. Lähipiirin ihmisten taas odotan kysyvän ja pyytävän suoraan, ja vaikka kokisin ein sanomisen hitusen epämiellyttäväski, pystyn sen kuitenkin sanomaan. Puolituttujen kohdalla olen taas olen sanonut suoraan ein ainoastaan, jos ajatuksenani on ollut, että suhde voisi pikemminkin jäähtyä kuin lämmetä (arvatenkaan nämä kysymyskulttuurin edustajat eivät ole siitä olleet moinansakaan!).

Suomessa yleisellä tasolla lienee varmaan yhtä lailla sekä arvaus- että kysymyskulttuurin edustajia. Aasian maat taas ovat käsittääkseni laidastaan arvauskulttuurin edustajia. Arvauskulttuurin sisälläkin löytyy hienovaraisuudessa monia eri tasoja. Japanissa suoria pyyntöjä ei käytännössä esitetä lainkaan. Täkäläinen tapa hoitaa asioita on niin hienosyinen, että ulkomaalaisen on käytännössä mahdoton ymmärtää sen kaikkia vivahteita.

Tunnistteko itsenne/jonkin tilanteen? Olisi kiva kuulla teidän huomiotanne tästä aiheesta!

Yotei

2010-06-10T22:39:00.002+09:00

Kovalevyltä löytyi yksi kuva, jonka olen unohtanut jakaa kanssanne. Blogissa on vilahdellut Hokkaidon suurin tulivuori, Yotei, edestä ja takaa. Toukokuussa vietimme yhden viikonlopun keväisessä Nisekossa nauttimassa onseneista ja patikoinnista, ja Yotei-zan näyttäytyi jälleen uudessa valossa. Aika komeaa, kun huipulla oli vielä reilusti lunta, mutta alhaalla luonta hehkeimmässä kevään loistossa.

Arjen ihmeellisyyksiä

2010-06-08T21:47:00.001+09:00

Ihmemaakaan ei voi tuntua läpeensä käsittämättömältä loputtoman pitkää aikaa. Havahduin tänään siihen, että olo on täällä nykyjään varsin kotoisa, ja suurimman osan arkisista askareista osaan jo suorittaa ilman epätoivoa ja hiusten repimistä.

Tässä muutamia perusarkeen liittyviä juttuja, jotka nykyään eivät enää tunnu miltään:

Kätevin tapa maksaa laskut on napata ne kouraansa ja kävellä lähimpään konbiiniin (pieneen 24/7 päivittäistaravakauppaan), ja iskeä laskut ja rahat tiskiin. Verkkopankki, mikä se oli??
Käteistä on aina lompakossa -alle 10 000 jeniä (päivän kurssilla 94 euroa) tuntuu vähäiseltä määrältä.
Ruokaostoksia en edes kuvittele hoitavani yhdessä kaupassa. Hyvin usein käyn eri paikoissa hakemassa lihan, kalan, leivän (harvoin) ja länsimaiset elintarvikkeet.
Laitan hanan valumaan kaksi minuuttia ennen kuin haluan lämmintä vettä.
Muistan viedä eri roskalajit ulos nimettyinä päivinä (tosin loppujen lopuksia haisevaa vaippapussia ei unohda kovin montaa kertaa, kun seuraavaan mahdollisuuteen on 3-4 päivää...)
Olen lakannut tuntemasta hillitöntä halua kumartaa takaisin palvelualan työntekijöille (paitsi ehkä lähtiessä, jos kauppoja on hierottu pitkään). Toisaalta esittelytilanteissa en ojenna lapasta suoraksi, vaan kumarran jo ihan luontevasti.

Perhealbumista

2010-06-07T22:08:00.003+09:00

Note to self: Käännä selkäsi kymmeneksi sekunniksi, ja...

....varaudu pidättämään henkeäsi.

P.S. Täällä on jokunen huhuillut Engrish-juttujen perään. Nyt niitä on täällä. Halvista halvinta huumoria, mutta ei voi mitään, naurattaa silti.

Marukoma Onsen Ryokan ★★★★★

2010-06-06T20:35:00.000+09:00

Hokkaido tuntuu kätkevän kupeisiinsa toinen toistaan upeampia paikkoja, jotka syrjäisen sijaintinsa vuoksi eivät satu vahingossa matkamiehen polulle. Ne löytää ainoastaan, jos on tuttu, joka osaa paikkaa suositella. Tänään kävimme pitkän ja kiemuraisen tien päässä ylhäisessä yksinäisyydessään sijaitsevassa onsenissa, joka löi laudalta jokaisen aikaisemmin vierailemme.

Marukoma onsen on yksityisen ryokanin (japanilaistyylinen majatalo) onsen, joka sijaitsee Shikotsu-järven rannalla noin tunnin ajomatkan päästä Sapporosta. Ystävämme olivat varanneet ryokanin puolelta huoneen yöksi, ja me päätimme lähteä mukaan päiväretkelle. Ryokan ja onsen ovat olleet paikalla vuodesta 1915, ja niissä on tietynlaista vanhaa arvokkuutta. Sijainti on aivan täydellinen; edessä avautuu kraaterijärvi, jonka vastarannalla olevilla vuorilla oli vielä tähän aikaan vuodesta lumihuippu. Ryokanin taakse jäävällä Eniwadake-vuorella laskettiin aikoinaan olympialaisten alppilajit, jonka jälkeen vuoren annettiin metsittyä jälleen.

Rotenburoja eli ulkoaltaita on kaksi. Niistä ensimmäinen on modernimpi ja sijaitsee ylempänä, jolloin näköala on parhaimmillaan. Toinen, vanhempi, on kivireunainen allas aivan järven rannalla. Näistä jälkimmäisessä käyminen oli ikimuistoisimpia hetkiäni Japanissa. Vesi ulottuin hartioihin asti, vehreät puiden oksat kaartoivat pään yli ja ympäristö kaikkinensa oli uskomattoman seesteinen. Ystäviemme mukaan paikka on vielä upeampi ruskan aikaan.

Tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun beibimme kävi onsenissa. Polskinta 40 asteisessa vedessä kesäpäivänä näytti olevan hänellekin mieluisa kokemus. Voi siis lämpimästi suositella pientenkin lasten viemistä onseniin. Etiketistä voi sen verran todeta, että lapset pestään samalla tavalla kuin aikuisetkin päästä varpaisiin, ja eikä altaassakaan heille pueta uima-asua tai vaippaa.

Kuvat olen lainannut Japanican.comista, sillä kuvaaminen onseneissa on kielletty.

Mitäs luulisitte?

2010-06-05T11:24:00.000+09:00

Pinea kertoi joskus kommenttilaatikossa, että hänen japanilainen miehensä oli sanonut, että japanilaiset eivät näe aina metsää puilta. Tämä siis liittyen siihen, että yksityiskohtiin kiinnitetään täällä tavattomasti huomiota, mutta suuret asiat, kuten rakennukset, ovat usein kammottavia.

Talomme edusta on yksi hyvä esimerkki aiheesta. Talo itsessään on harmaa, tylsääkin tylsempi 15 kerroksinen elementtitalo (älkää hämääntykö kuvassa näkyvästä osiosta, se on vielä kohtalaisen viehättävä, totuus näkyy täällä). Talon edustalle, katukivetykseen, talonmies on istuttanut kukkia, jotka vaihtuvat sesongin mukaan! Samanlaisia istutuksia löytyy useimpien muidenkin talojen edustoilta, joskus jopa lyhtypylväiden juuresta.

Tästä päästäänkin sujuvasti seuraavaan ihmetyksen aiheeseen. En ole koskaan nähnyt, että istutuksia olisi turmeltu. Muutenkaan täällä ei rikota, töhritä tai roskata.

Mitä luulette, kuinka kauan tällainen istutus selviäisi Helsingin keskustassa?

Jos lukijoina on uusia ylioppilaita, oikein iloista lakkiaispäivää teille!

Minä ♥ Hokkaidoa osa II

2010-06-03T18:38:00.002+09:00

Tässä sitten kuvia samalta alueelta kuin eilen, mutta veneestä käsin. Kyseessä on siis Otamoin alue Otarussa, noin puolen tunnin ajo- tai junamatkan päästä Sapporosta. Päivä oli usvainen, mutta kyllä ruo rannat silti vaikutuksen tekivät!

Psst.... Bongaa sama majakka!

Minä ♥ Hokkaidoa

2010-06-02T17:21:00.001+09:00

Jotain, mihin en ikinä kyllästy: Hokkaidon jylhät, rosoiset rannat.

Kuvasaldoa viime viikonlopun haikilta.

Pssst... Huomenna kuvissa samoja rantoja mereltä päin!

Suomi mielessä

2010-06-01T13:11:00.001+09:00

Viikonloppuna tuli ihasteltua Ishikarin lahtea niemenkärjestä käsin. Kaupungin ytimessä asuessaan unohtaa, että Sapporo itse asiassa ulottuu merelle saakka. Mutta merenrantaa eikä joen varttakaan ole täällä juurikaan hyödynnetty. Missä ovat ravintolat, kahvilat, viihtyisät ajanviettopaikat? Jonkin verran joen varressa on grillipaikkoja, mutta ei juuri muuta. Nyt kun ilmat ovat helteiset myös täällä, niitä todellakin kaipaa. Ylipäätään on ihan käsittämätöntä, ettei täällä (muuallakaan kuin rannassa) ole juurikaan terasseja.

Vaikka en koko talveen ikävöinyt Suomeen (ihmisiä kylläkin), niin nyt alkaa tuntua mukavalle, että ulkoilemaan ei tarvitse lähteä autolla. Ja lounaan voi kesäpäivänä syödä terassilla. Puhumattakaan saunan ja järven muodostamasta yhdistelmästä, valoisista kesäöistä ja aamukasteesta paljaiden varpaiden alla...

Barbeque japanilaisittain

2010-05-29T20:22:00.000+09:00

Mistä on japanilainen barbeque tehty?

kanavartaista

possuvartaista

simpukoista

katkaravuista

mustekalasta

munakoisosta

sipulista

paprikasta

sienistä

onigireistä

yakisobasta

Niistä on japanilainen barbeque tehty.

...viisi tuntia istuttiin ja grillattiin ja syötiin ja syötiin ja syötiin...

Omairi eli vierailu shintotemppelissä

2010-05-28T10:49:00.002+09:00

Japani on uskontojen kannalta mielenkiintoinen maa. Japanin oma uskonto, shintolaisuus, elää sulassa sovussa rinnakkaiseloa buddhalaisuuden ja kungfutselaisuuden kanssa. Useimmat japanilaiset käyttävät uskontoja joustavasti; eri elämäntilanteissa turvaudutaan eri uskontoon. Lapsen syntymäjuhlaa vietetään shintolaisin menoin, kungfutselaisia oppeja kunnioitetaan ja vainaja haudataan buddhalaisin menoin. Häitä vietetään shintolaisin menoin, nykyään tosin moni japanilaisnainen haluaa länsimaisen seremonian valkoisine morsiuspukuineen joko pelkästään tai yhdessä shintolaisen juhlan kanssa.

Shintotemppelissä käyminen on rauhoittava kokemus ja sallittu muillekin kuin uskonnon harjoittajille. Juhlallisuudet poislukien tavalliset japanilaiset käyvät shintotemppeleissä lähinnä esittämässä elämäänsä koskevia toiveita tai rukouksia.

Maallikko erottaa shintotemppelin budhalaisesta temppelille johtavan tien varrella olevista torii-porteista, jollaisia vilahtaa muun muassa näissä kahdessa postauksessa.

Temppelin edustalla on yleensä pesupaikka, jossa suoritetaan temizu eli rituaalinomainen peseytyminen. Ensin huuhdellaan vasen, sitten oikea käsi ja lopuksi suu. Rituaali symbolisoi puhtautta.

Useimmat japanilaiset kumartavat jo temppelin oviaukolla. Tämän jälkeen he kävelevät alttarille, antavat pienen rahalahjoituksen, esittävät mielessään toiveensa, kumartavat kaksi kertaa ja taputtavat kätensä yhteen kaksi kertaa.

Niin shinto- kuin budhalaisissa temppeleissä on mahdollisuus myös ostaa omikuji eli onnenennustus.

Tyypillisessä ennustuksessa kerrotaan yleisellä tasolla, suosiiko onni vai ei, ja vastaus mielessä mahdollisesti oleviin elämän suuriin kysymyksiin kuten kosintaan, avioliiton sujumiseen, lapsen syntymiseen, matkoihin tai työhön.

Jos ennustus miellyttää, se otetaan mukaan. Jos ei, se sidotaan naruun ja jätetään taakse.

Huh

2010-05-26T22:43:00.002+09:00

Saatoin tänään kevään viimeiset vieraamme -omat vanhempani- lentokentälle haikein mielin. Viimeiset seitsemän viikkoa meillä on ollut vieraita siten, että korkeintaan viisi päivää on jäänyt väliin (poislukien tietysti oma matkamme). Moni on kysellyt, onko vieraspaljous alkanut ahdistamaan. Voin rehellisin mielin sanoa, että ei. Olen iloinnut aivan mielettömästi siitä, että niin moni oli tänne asti haluakas tulemaan meitä tapaamaan. Kukaan vieraista ei ole odottanut täydellistä palvelua, enkä sitä olisi kyennyt antamaankaan. Päinvastoin, kaikki ovat olleet kiitollisia ja avuliaita, innolla tutustuneet tähän ihmeelliseen maahan.

Mutta nyt.

Talo on tyhjä.

Vauva nukkuu.

Salariman on työmatkalla.

Ihan hilppasen huomaan, että takki on tyhjä.

Ei edelleenkään vieraista. Vaan turistin leikkimisestä.

Ihan kivaa palata arkeen.

*****

Kommentteihin on jäänyt vastaamatta -pahoitteluni! Moni blogikin on jäänyt lukematta. Kierrokselle siis!

Tiesitkö tämän Japanista? osa II

2010-05-25T22:07:00.003+09:00

Vaatekaupoissa pukukoppiin mennessä otetaan kengät jalasta, ja jätetään ne kopin ulkopuolelle. Varmaan 20 ensimmäistä kertaa unohdin asian ja harppasin iloisesti kenkineni matolle henkilökunnan kauhuksi. Sen jälkeen jätin kengät sikin sokin vain löytääkseni ne sovituksen jälkeen moitteettomasti kannat ovea kohden asteltuna.
Taksin ovia ei avata tai suljeta itse, vaan ne toimivat sähköisesti.
Punaviini tarjoillaan usein kylmänä ja valkoviini huoneen lämpöisenä. Nykyään en tilaa ravintoilossa ikinä viiniä. Varsinkaan punaviini ei edes sovi yhteen minkään japanilaisen ruoan kanssa, ainakaan minun mielestäni.
Japanilainen ei voi kuvitellaan menevänsä kylpyyn peseytymättä ensin huolellisesti. Saippuaisessa vedessä kylpeminen on ällötys. Koska ennen ammeeseen menoa peseydytään, koko perhe käyttää samaan kylpyvettä, kukin vuorollaan. Kaikki tuntemani japanilaiset kylpevät päivittäin. Onseneissa näkee ihmisiä, joiden pesurituaali kestää puoli tuntia. Tämä siis vain suihkun alla suoritettava osio.
Japanilaiset ovat todella huoliteltuja pukeutumisessa -kenkiin asti. Ei ole lainkaan tavatonta nähdä ihmisiä lompsimassa 2-3 numeroa liian suurissa kengissä tai katkenneilla tai vääntyneillä koroilla.

Päivän Engrish

2010-05-21T21:27:00.000+09:00

Puhuja ehkä, mutta ei kirjoittajaa.

Monbetsudake

2010-05-20T20:46:00.000+09:00

Viime sunnuntaina kävimme vieraidemme kanssa vajaan kolmen tunnin vaelluksella kiipeämässä Monbetsudake-vuorelle. Esitteessä luvattiin kyseessä olevan helppo ja mukava perheille sopiva reitti. Se kuulosti meille sopivalta, seurueen herrasväellä saattoi olla hieman alkoholin käytöstä johtuva epämukava jälkitila. Vuoren juurella olevan kylän turistineuvonnassa tosin varoitettiin, että huipulla olisi metri lunta. Ajattelimme, että suomalainen ei lunta pelkäisi ja vähän naureskelimmekin, että taisin ymmärtää japania väärin, saattaisi siellä tsäkällä kymmenen senttiä olla.

Matkaan siis: edessähän oli vain leppoisa luontopolku!

Luulot karistettiin kuitenkin heti kättelyssä. Jo vajaan puolen tunnin nousun kuluttua hiki helmeili jokaisen otsalla, nousu olikin yllättävän jyrkkää. Alle jäävä Shikotsu-järvi alkoi kuitenkin pilkistellä lehdettömien puiden takaa, ja toi taivaltamiseen intoa.

Puolessa välissä matkaa alkoi luntakin näkyä. Turisti-infon rouva ei siis ollutkaan puhunut puppua.

Beibi muuten viihtui ensimmäisellä haikillaan kohtalaisen hyvin. Kantoreppu on onneksi tuttuakin tutumpi väline. Nousun aikana siellä kelpasi ottaa tirsatkin. Tässä neiti on juuri herännyt.

Viimeisen parin sadan metrin aikana kävi ilmi, että lunta ei ollutkaan ihan vähän. Kuvasta näkyvä aidanpätkä reunustaa tietä, joka kulkee jossain tulla parin metrin syvyydessä.

Tunnin ja 4o minuutin taivalluksen päätteeksi, reilun 800 metrin korkeudessa, avautuivat tällaiset näkymät. Kiipeäminen oli ehdottomasti näköalan arvoinen. Alueella on muitakin pienehköjä vuoria, joiden kiipeäminen onnistuu vauva repussa, joten tänne palataan varmasti.

Sakura

2010-05-18T19:25:00.000+09:00

Blogi on hiljentynyt huomaamatta. Elämme kevään vierasputken kiivainta vaihetta; maanantailla meillä vaihtui kyläilijät lennossa. Myös ohjelma on on ollut sen mukaista, kotona ei siis ole juurikaan viihdytty. Juttuaiheita sen sijaan on syntynyt liukuhihnalta, jos ne vain joskus ehtisi purkamaan...

Kevät on ollut armottomasti myöhässä, mutta vihdoin olemme päässeet nauttimaan sakurasta eli kirsikan kukinnasta myös täällä pohjoisessa. Se on Japanissa yksi kevään tärkeimmistä kansanjuhlista. Puistot täyttyvät hanami-piknikeille (kukkia katsomaan) saapuvista seurueista. Me liityimme tietysti joukkoon mukaan.

Hokkaidolla sakura ei ole aivan yhtä hieno kuin pääsaarella, koska monet täkäläisistä lajikkeista työntävät ulos samaan aikaan myös lehtiä. Upeita kukkaloistossaan olevat puut silti olivat. Vai mitä sanotte?

Mieletön ilta - mieletön illallinen

2010-05-10T19:29:00.000+09:00

Lauantaina olimme kuusikymppisen japanilaispariskunnan illallisvieraina Kitahiroshimassa, Sapporon eteläpuolella. Ilta oli mieletön -monessakin mielessä. Nautin usein suunnattomasti itseäni vanhempien ihmisten kanssa seurustelusta. Heillä on paljon kiinnostavia tarinoita, ja pidempi perspektiivi asioihin. Näin tämänkin pariskunnan kohdalla. Oli mielenkiintoista kuulla, kuinka he muuttivat 70-luvun alussa Yhdysvaltoihin ilman rahaa, verkostoja ja kielitaitoa, pelkästään ulkomaille muuttoa koskevan kirjan ohjeilla! Se on aikanaan vaatinut paljon enemmän kylmää päätä kuin meidän muuttomme tänne.

Kiinnostavan seuran lisäksi tulimme hemmotelluiksi uskomattomista uskomattomimman illallisen äärellä. Enpä usko, että olen koskaan yksityisessä kodissa sellaista kokenut.

Illan menu oli japanilais-italialaista fuusioruokaa, ja käsitti viisi ruokalajia. Pahoitteluni, ruokalajien nimet eivät ole ihan tarkkaan tiedossani.

appetizer: juustoja, oliiveja, patonkia ja kalaisaa salaattia

ensimmäinen alkuruoka: Hokkaidon karvarapua erilaisilla kastikkeilla

toinen alkuruoka: tonnikalasashimia juuri raastetun wasabin kera

pääruoka: naudanlihaa ainusipulin (ainu negi) kera, kasviksia ja papupataa sitruunan kera

jälkiruoka: keksejä ja jäätelöä

Joka ikinen ruoka oli uskomattoman hyvää. Karvarapu oli valtava. Pelkässä jalassa oli syötävää enemmän kuin useammassa suomalaisen ravun pyrstössä. Yhdistelyssä kokkimme oli vertaansa vailla. Esimerkiksi tuo ainunegi ja naudan liha olivat suussa sulava yhdistelmä. Samoin papuruoka sai aivan erilaisen säväyksen, kun päälle pirskotti tuoretta sitruunaa.

Ihanat maut kruunasi japanilaisittain täydellinen presentaatio: ruokia olisi voinut vain katsella. Samalla sain (omasta pyyynöstäni) pikakatsauksen japanilaiseen keramiikkaan.

Tiesitkö tämän Japanista?

2010-05-09T22:25:00.000+09:00

Leffateatterissa suurin osa katsojista katsoo elokuvan lopputekstien päättymiseen saakka, vain jokunen kiireinen nousee itse elokuvan päättyessä
Japanista on vaikea löytää deoranttia, ja jos sellaisen löytääkin, kyse on lähes aina suihkeesta. Yleinen uskomus on, etteivät japanilaiset hikoile yhtä voimakkaasi kuin kaukaasit. Moni japanilainen ei ainakaan käytä deorantteja. Minun nenääni tämä käytäntö (tai tarkemmin sanottuna sen puute) ei ole pistänyt.
Japanilaiset ihailevat hyvin vaaleaa ihoa, ja keväällä suuri joukko naisia kaivaa päivänvarjot esille.
Japanin kielessä on lukuisia erilaisia lukusanoja riippuen siitä, lasketko esimerkiksi ihmisiä, pieniä eläimiä, kerroksia, pitkiä ja ohuita asioita, kirjoja, autoja, laseja... Lista jatkuu.
Japanin (377,923 km²) kokonaispinta-ala on vain jonkin verran suurempi kuin Suomen (337,030 km2). Valtaosa maasta on kuitenkin vuoristoa, joten 127 miljoonaa asukkasta asuvat pinta-alaltaan noin kolmannesta Suomea vastaavalla alueella.

Reissufiilistelyjä

2010-05-07T23:41:00.011+09:00

Palasimme keskiviikkona kotiin kuuden yön matkaltamme, ja pää on edelleen pyörryksissä kaikesta näetystä ja koetusta. Kävimme siis Fukuokassa, Nagasakissa, Hiroshimassa ja Miyajima-saarella. Kuulostaa tiivistahtiselta, mutta meininki oli koko ajan erittäin leppoisa. Etenimme vauvan ehdoilla ja keskityimme joka päivä yhteen tai kahteen juttuun.

Aika ei taida riittää laajemman matkakertomuksen kirjoittamiseen, joten tässä fiilistelyjä reissun parhaista paloista.

Fukuoka

Fukuoka on Japanin pääsaarista eteläisimmän, Kyūshūn, suurin kaupunki. Se on sykkivä ja vehreä noin 1,5 miljoonan ihmisen moderni metropoli.

Japanissa Fukuoka tunnetaan hyvästä ruoastaan, ja sitähän siellä todellakin sai. Meille ruokailu on yksi tärkeimmistä asioista lomalla. Monesti mietimme jo aamupäivällä, mitä illalla haluamme syödä.

Yksi reissun parhaista aterioista syötiin iltamyöhään Naka-joen varrella olevassa gyozoja (lihatäytteisiä taikinanyyttejä) myyvässä kojussa. Paikkaan mahtui yhteensä n. 10 henkeä tiskin ympärille, ja saimme seurata metrin päästä palleroiden valmistumista alusta loppuun. Omistaja oli oikein leppoisa herra, joka kiireestä huolimatta seurusteli iloisesti asiakkaidensa kanssa.

Koko joen varsi oli mieletön näky yövalaistuksessa. Suosituimpiin kojuihin oli kymmenien ihmisten jono.

Fukuokassa ilahdutti myös vehreä, subtrooppinen luonto. Puistojen lammet kuhisivat karppeja, kilpikonnia ja erilaisia vesilintuja.

Yhden matkan suurimmista yllätyksistä tarjosi Fukuokan edustalle, 10 minuutin lauttamatkan päähän Nokonoshima -saarelle tehty päiväretki. Saaren puiston kukkaloisto oli tähän aikaan vuodesta aivan käsittämätön.

Nagasaki

Vierailemistamme kaupungeista Nagasaki taisi olla oma suosikkini. Teimme sinne päiväretken Fukuokasta käsin. Pidän yleensä kovasti kaupungeista, joissa yhdistyvät eurooppalainen ja aasialainen kulttuuri (Hong Kong toimikoon esimerkkinä). Nagasaki tunnetaan nykyisin lähinnä atomipommin johdosta, mutta se on ollut aikoinaan Japanin portti länteen, ja hollantilaiset ja kiinalaiset siirtolaiset ovat vaikuttaneet vahvasti kaupungin rakennuskantaan ja kulttuuriin.

Koska olimme vielä matkalla Hiroshimaan, päädyimme epäröiden jättämään rauhanpuiston väliin, ja sen sijaan tutustuimme kaupungin siirtolaishistoriaan.

Yllä oleva kuva on otettu Glover Gardenista, jonne sijoittuu myös Puccinin Madame Butterfly -ooppera. Elegantissa siirtomaatyylisessä kahvilassa nipistelimme salarimanin kanssa toistemme käsiä epäuskoisina siitä, että olimme todella edelleen Japanissa.

Hiroshima

Hiroshima ei juuri esittelyjä kaipaa. Tämä blogi ei ole oikea foorumi puhua atomiaseiden kauheudesta, mutta päivän historiankertauksen jälkeen tuntuu käsittämättömältä, ettei ydinkärjen sisältäviä aseita ole vieläkään saatu korvattua vähemmän inhimillistä kärsimystä aiheuttavilla aseilla. Mikäli lukion oppitunnit ovat päässeet unohtumaan, suosittelen lukemaan/kuuntelemaan iskusta selvinneiden ihmisten kertomuksia.

Hiroshimalla on kuitenkin vieraille muutakin tarjottavaa kuin hirvittävä historiantunti. Se on viehättävä ja eloisa kaupunki, jossa löytyy paljon muutakin nähtävää, kuten yllä olevan kuvan linna.

Kaupungissa on myös sangen viehättävä perinteinen puutarha, jossa vietimme viimeisen päivän aamun.

Miyajima

Yksi reissun ehdottomista kohokohdista itselleni oli vierailu Hiroshiman edustalla Miyajima-saarella, joka tunnetaan "kelluvasta" toriista (shinto-temppelin portti). Näky on yksi Japanin kolmesta kansallisnäkymästä, ja on uskomattoman kaunis se onkin, vaikka tunnelmaa muuten hiukan pilaavat valtaisat turistimassat.

Temppeli ja sen torii ovat otettu Unescon maailmanperitönluetteloon. Meillä on usein tapana vierailla juuri maailmanperintökohteissa, ja harvoin ne tuottavatkaan pettymystä.

Miyajimalla uskoimme beibin mukana matkustaneiden miehen vanhempien huostaan, ja patikoimme yhdelle saaren vuorista. Voi aikoja... Vaikka matkustaminen sujui vauvankin kanssa mukavasti, hieman kaiholla sitä ajatteli kaikkea sitä, mikä kahdestaan onnistui niin helposti.

Tämä matka kirkasti sen, miksi suurin osa japanilaista harrastaa ainoastaan kotimaan matkailua (näin asia siis tosiaankin on, vaikkei sitä aina Kauppatorilla uskoisi). Nähtävää ja koettavaa on niin paljon omankin maan sisällä, että siihen menee helposti yhden japanilaisen elinikäiset lomat.

Ready, Steady, Go!

2010-04-29T10:20:00.003+09:00

Omat matkatavarat pakattu -check
Beibin matkatavarat pakattu -check
Jääkaappi tyhjennetty pilaantuvasta ruoasta -check
Kämppä siedettävässä kunnossa -check
Iloinen lomafiilis -check

Nää lähtis nyt kohti Fukuokaa!

Nähdään viikon päästä! :)

Tulivuoriretkellä

2010-04-25T16:49:00.003+09:00

Eilen suuntasimme vieraamme kanssa kohti Toya-järveä, tarkoituksena ihastella alueen kolmea tulivuorta ja vierailla yhdessä alueen onseneista. Usu-tulivuori on helppo retkikohde, koska sen rinteitä kiertää polku, jonka varrelta voi kurkkia useampiin höyryäviin kraatereihin. Viimeksi Usu on purkautunut vuonna 2000, aiheuttaen melkoista tuhoa läheisille kylille ja kaupungeille.

Parin tunnin matka taittui sukkelasti kuulumisia vaihtaen.

Järven rannalla olevassa Toyan kylässä on hyvin omanlainen tunnelmansa. Ystäväni

mielestä se muistutti Villi Pohjola -sarjan Cicely-kylää.

Rannalla on jättiläismäisiä onsen-hotelleja. Päivän päätteeksi mekin kävimme makailemassa yhdessä.

Usu-zan on niin kutsuttu stratovulkaano, eli sillä on useita kymmeniä, ellei jopa satoja kraatereita. Volkaaninen höyry haisee aivan mädälle kananmunalle.

Kraaterilampi oli huikaisevan vihreä.

Toya-järven keskellä olevat sokeritopan muotoiset saaret ovat auringon laskiessa kaunis näky,

vaikkeivat puut olekaan vielä lehdessä.

Vieraiden kanssa kiertelemisessä on sekin hauskuus, että maisemia, ihmisiä ja asioita pystyy itsekin katselemaan tuorein silmin. Yllättävän nopeasti kuitenkin monet jutut muuttuvat arkisiksi.

Hip huraa!

2010-04-23T10:05:00.002+09:00

Tuhkakäärme väistyi eilen sen verran, että lapsuudenystäväni pääsi hyppäämään Tokion koneeseen ja on juuri laskeutunut sinne. Kyllä joutui jännittämään. Koomista asiassa oli se, että yksi ystäväni suurimmista kiinnostuksenkohteista täällä oli nimenomaan tulivuoret. Oli kuulemma yhtäaikaisesti itkettänyt ja naurattanut, kun sitä tulivuoren tuhkaa sai ihmetellä alkuviikosta omasta ikkunasta Suomessa...

Huomenna hyppäämme autoon ja teemme heti alkuun tulivuori- ja onsenretken. Toivottavasti Yotei näyttäytyy koko komeudessaan.

Yhtä onnellinen tilanne ei sen sijaan ole edellisillä, yhä Nagoyassa jumittavilla vieraillamme. Kiitettävästi ovat kuitenkin yhä jaksaneet leikkiä turrea. Myös appivanhempieni reissusuunnitelmat muuttuivat. Heidän piti hypätä koneeseen keskiviikkona ja suunnata ensin Tokioon, mutta reissu siirtyi viikolla eteenpäin. Nyt näyttää kuitenkin lupaavalta, että tapaamme heidät viikon päästä Etelä-Japanin kierroksella.

Yksi jännitysmomentti liittyy siihen, että salarimanin pitäisi tässä välissä käydä pyörähtämässä Ruotsissa parin päivän reissu. Pahimmissa painajaisissani Katla purkautuu sillä aikaa, ja olemme eri mantereilla koko loppukevään.

Blogissa lienee suht hiljaista seuraavan kaksi viikkoa. Yritän ehkä jonkinlaista kuvapäivitystä tehdä ennen omaa matkaa.

Siihen asti mukavia kevätpäiviä kaikille!

Käytännön vinkkejä Japaniin vaippaikäisen kanssa matkustaville

2010-04-20T21:44:00.002+09:00

Tätä juttua olen kirjoittanut pitkään ja hartaasti moneen otteeseen, varsinainen ikuisuusprojekti. Valitettavasti tällaisten pidempien ja perusteellisempien juttujen kirjoittaminen alkaa olla sula mahdottomuus. Mutta tässä se nyt on: käytännön vinkkejä vaippaikäisten kanssa Japaniin matkustaville!

Yleistä

Ensinnäkin, Japani on mielestäni varsin lapsiystävällinen maa matkailla. Lapsiperheet on otettu pääsääntöisesti kohtuullisesti huomioon. Myös japanilaiset itse ottavat lapsensa kaikkialle mukaan. Esimerkiksi tavallisissa ravintoloissa näkee enemmän vauva- ja pikkulapsiperheitä kuin Suomessa.

Kaikki asiat eivät toimi kuitenkaan samalla tavalla kuin Suomessa (niistä alempana), ja joitakin hankaluuksiakin täällä kyllä kohtaa. Ikävin niistä on tupakointi, joka on varsin yleistä, ja sallittua hyvin monissa ravintoloissa. Toinen taas on väentungos. Jopa matkarattaita saattaa olla hankalaa saada mahtumaan esimerkiksi junaan. Itse kannankin omaa lastani reissatessa enimmäkseen liinassa/repussa. Hokkaidolla on kyllä pääsaareen verrattuna sen verran väljää, että täällä mahtuu pienillä rattailla liikkumaan.

Vaipat

Tavarataloissa ja ostoskeskuksissa on laidastaan erilliset hoitohuoneet lapsille. Myös isommista ravintoloista löytyy vähintään naisten vessasta seinästä taitettava vaihtopaikka. Japanilaiset eivät pese lastensa peppuja ainakaan julkisilla paikoilla juoksevan veden alla, vaan kantavat mukanaan kosteuspyyhkeitä. Erillistä pesupaikkaa ei siis hoito-/wc-tilosta löydy.

Vaippoja ei Suomesta poiketen myydä tavallisissa ruokakaupoissa tai konbiineissa (eli 24 h auki olevat pikkukaupat), vaan ne pitää hakea vauvatarvikekaupoista (esim. Akachan Honpo, Babies ''R'' us tai Toys ''R'' Us) tai isommista drug storeista. Kansainvälisiä merkkejä, kuten Liberoa ja Pampersia, on täälläkin saatavissa, tosin niiden pakkaukset ja kokoluokat ovat vähän erilaisia. Pakkauksessa on kuitenkin aina selkeästi merkitty kilorajat, ja kuvasta näkee, onko kyseessä housuvaippa vai tarravaippa.

Kestovaipat ovat myös täällä yleisesti käytössä, eikä kukaan hätkähdä, jos hoitohuoneessa sellaisen kaivaa esille.

Ruokinta

Julkisella paikalla imettäminen on täällä erittäin harvinaista. Ihan pienen vauvan nälkä ei kuitenkaan tunnetusti aikaa eikä paikkaa kysy. Jos imettämään joutuu julkisella paikalla, suosittelisin olemaan mahdollisimman diskreetti, ja laittamaan esimerkiksi hartiahuivia suojaksi. Ensi sijassa kehottaisin kuitenkin käyttämään varta vasten tehtyjä imetystiloja. Oikeastaan kaikissa tavarataloissa ja ostoskeskuksissa on oikein siistit ja viihtyisät sille varatut tilat.

Korviketta saavan vauvan kanssa matkailu täällä on hieman hankalampaa. Myynnissä ei nimittäin ole muita kuin jauhemaisia korvikkeita, ja nekin ainoastaan japanilaisia merkkejä. Pakkauksien annosteluohjeista voi olla hankala saada selvää. Omat ystävämme ratkaisivat asian siten, että he toivat puolivuotiaallensa kaikki hänen tarvitsemansa tuttelit mukana. Korvikkeita myyvät vaippojen tapaan vauvatarvikekaupat ja isommat drug storet.

Purkkiruokien maut voivat olla ovat suomalaisille hieman eksoottisia (kuten turskaa, hevosta ja maksaa). Ylipäätään tavallisemman kuuloisissakin ruoissa on minun mielestäni selkeästi japanilainen maku, mikä voi ainakin nirsompien vauvojen kanssa olla ongelmallista. Purkkiruokia myydään vain harvoissa marketeissa, eli nekin pitää erikseen hakea vaippojen ja korvikkeen tapaan vauvatarvikekaupoista tai suurista drug storeista. Suomalaisille tuttujen viljalajien puurohiutaleita ei täältä löydy, sen sijaan esimerkiksi maissi- ja riisipuurohiutaleita kylläkin.

Ravintoloissa lasten kanssa ruokailu poikkeaa myös Suomesta. Erillisiä lastenannoksia ei useimmissa paikoissa ole. Lapsille ei välttämättä muutenkaan tilata omia erillisiä ruokia, sillä useimmissa ravintoloissa ruoat tilataan joka tapauksessa koko seurueelle yhteisiksi. Lapsille tuodaan usein automaattisesti oma pieni lautanen, jolle vanhemmat voivat annostella ruokaa.

Huomion arvoista on sekin, että monissa ravintoloissa ei ole lainkaan haarukoita, lusikoita ja veitsiä tarjolla, vaan ainoastaan syömäpuikkoja. Täällä jo hyvin pienet lapset käyttävät niitä sujuvasti. Kantaisin siis puikkoihin tottumattomalla lapsella mukana lusikkaa ja haarukkaa.

Hotellit

Japanilaiset hotellihuoneet ovat todella pieniä, joten etukäteen kannattaa tarkistaa, voiko sinne saada lapselle erillisen pinniksen/muun sängyn.

Kysykään ihmeessä, jos jotain tulee mieleen! Ja hyvillä mielillä lähtisin pienokaisten kanssa matkaan! Tämä on niin hyvin organisoitu ja turvallinen maa, että matkan pitäisi kyllä sujua. :)

Pieni toive

2010-04-17T22:57:00.000+09:00

Hyvä Eyjafjalla,

olemme kuulleet Sinua. Itse asiassa puoli maailmaa lienee pysähtynyt kuuntelemaan Sinua. Ymmärrän tarpeesi vallan hyvin; itse kunkin on toisinaan päästettävä höyryjä pihalle. Mutta vienosti esitän hartaan toiveen. Voisitko mitenkään -mitenkään- hieman rauhoittua, vedellä hetken henkeä. Mieluusti laskisimme Nagoyassa odottelevat vieraamme kohden kotia, ja toivottaisimme ensi viikolla tervetulleiksi seuraavat.

Onegaishimasu!

Anu

Tällä viikolla pinnalla

2010-04-16T10:32:00.004+09:00

Kevät on täällä toooodella myöhässä. Ja sehän hatuttaa. Suurin piirtein Etelä-Suomen kanssa samaa tahtia mennään -paitsi toissapäivänä täällä satoi vielä lunta! Onneksi kuitenkin useinpina päivinä nousee 10 asteeseen ja sääennustus lupaa +15 °C. Sakura (kirsikan kukinta) kuitenkin menee varmastikin reilusti toukokuun puolelle.
Pienokaiselle hankittiin kävelyvaunut ja siitäkö vasta riemu syntyi. Sangen mukavasti sujuu jo kävely kärryn kanssa.

Vierastusta on alkanut myös esiintymään, joskin harvakseltaan edelleen. Jostain syystä pelottavat ihmiset ovat aina miespuoleisia. Aivan erityisen pelottava on ruokakauppamme kalatiskin Hokke-mies (en valitettavasti tiedä herran oikeaa nimeä, liikanimi tuli siitä, että hokkea eli eräänlaista makrillia hän kauppaa aina kovaan ääneen). Joka kerta, kun Hokke-mies edes katsahtaa beibiin päin, alkaa mahdoton parku. Nykyään muita myyjiä naurattaa jo valmiiksi, kun tulemme kauppaan. Hokke-mies itse yrittää piiloutua tiskin taakse.
Viime viikonloppuna alkoi seitsemän vierailijan vierailuputki (tervetuloa vain kaikille!). Tämä onkin kevään viimeinen viikonloppu, jolloin meillä ei ole ketään kotonamme, ole itse matkoilla tai vieraana jossain. Kaikenlaista pakollista pahaa on suunnitteleilla, kuten kevätsiivous...

Oikein ja keväistä viikonloppua kaikille!

Pikaruokaa japanilaisittain

2010-04-14T13:53:00.001+09:00

Nykyään tuntuu, että arkipäiviäni hallitsee pyhä kolmiyhtenäisyys: vauvan kanssa puuhailu, ruuanlaitto ja sotkujen järjestely. Millekään muulle ei tunnu enää jäävän aikaa. Sinne tänne puristan aikaa lenkille, sekin jää useimmiten viikonloppuun. Kirjoja luen, mutta etenen toivottoman hitaasti.

Arkiruuanlaittoa helpottamaan on jälleen syntynyt erilaisia rutiineja. Pari kuukautta sitten kerroin Japanissa muuttuneesta ruokavaliostani ja tutustumisestani japanilaiseen keittiöön. Tuon postauksen jälkeen ei aikaa kokeiluille ole enää oikein jäänyt. Laitan ruokaa jopa kolme kertaa päivässä (miehen bento, oma lounas ja illallinen) ja keitän lisäksi aamuisin puuron. Määrä on sen verran suuri, että väkisinkin olen alkanut turvautua usein toistuviin suosikkeihin.

Yksi pöytäämme jatkuvasti löytyvä ruoka on höyrytetyn kasvikset Harumin teriakikastikkeella. Lisukkeeksi sitten vähän lihaa tai kalaa. Kasvisten höyryttämisessä on sekin hyvä puoli, että ne ovat erinomaista sormiruokaa beibille.

Tältä kasvikset näyttävät höyrytyskattilassa (mikä lienee oikea nimi?).

Ja tältä sitten lautasella.

Teriyakikastike on mukavan kevyt. Ohje siis Harumi's Japanese Home Cooking -kirjasta.

2,5 dl ruuanlaittosakea (mirin sake)
1,25 dl soijakastiketta
1/2-1 rkl hienoa sokeria

Lämmitä mirin sakea kattilassa matalalla lämmöllä 1-2 minuuttia. Lisää soijakastike ja sokeri ja lämmitä toiset 1-2 minuuttia.

Rannoilla tuulee

2010-04-10T21:10:00.003+09:00

Fiilistelykuvia päiväretkeltä.

Ihan pihalla

2010-04-09T11:29:00.002+09:00

Katsottiin viikonloppuna Lost in Translation -leffa. Olin nähnyt sen vain kertaalleen elokuvateatterissa, aikana ennen ensimmäistä Japanin vierailua.

Elokuva itsessään oli juuri niin ihana kuin muistin. Oikea rakkaudestunnustus Tokiolle.

Tällä kertaa oli kiva nähdä, millaisia samaistumisen kohteita elokuva herätti. Ja tulihan niitä.

Tuntuu edelleen, että olen jatkuvasti hieman pihalla. Ympärillä tapahtuu asioita, joista en tiedä, mitä ne ovat, miksi ne tapahtuvat ja mitä minun kuuluisi tehdä. Kuten Bill Murray siinä viskimainoksen kuvauskohtauksessa, jossa ohjaaja antaa yksityiskohtaisia ohjeita, ja tulkki toteaa ainoastaan, että käänny katsomaan kameraan.

Viimeksi tällainen kohtaus oli eilen. Asunnossamme lakkasi toimimasta lämmitys. Paneeli vilkutti virhekoodia 355 (tai jotain vastaavaa). Salariman otti ohjekirjasen mukaan töihin ja näytti sitä kollegalleen. Kollega oli soittanut kaasuyhtiöömme ja ilmoittanut salarimanille, että sieltä tulee mies kotiimme kello kolmen jälkeen. Tämän tiedon salariman ilmoitti minulle.

Kello kolme kello soi, ja laskin sisään Kitagasin miehen. Kerroin, että puhuin japania vain välttävästi, etten suuremmin voisi olla asiassa avuksi. Mies totesin asian olevan ookoo ja suuntasi suoraan parvekkeelle. Ihmettelin mitä mies sinne meni, luulin että beibi oli onnistunut härveltämään paneelista säädöt sekaisin. Parvekkeella mies kaivoi meisselit esille ja alkoi härkkiä kaappia, jonka olemassaoloa olin tuskin sitä ennen huomannut.

Puolen tunnin aherruksen jälkeen mies palasi sisälle. Kysyin, oliko asia ok, hän vastasi myöntävästi. Allekirjoitin lappusen, saatoin miehen ovelle.

Edelleenkään ei ollut hajua, mitä oli tapahtunut.

Illalla salariman kertoi, mitä hänelle oli selvinnyt myöhemmin. Meiltä oli mennyt jokin pumppu rikki, ja onnekkaasti takuuta oli ollut vielä kuukausi jäljellä. Sen pumpun Kitagasin mies oli vaihtanut.

Täällä Japanissa asumisessa on hienoa se, että ihmiset ovat todella ystävällisiä ja avuliaita. Monesti he tekevät puolestasi asioita, koska kielitaidottomalle niiden hoitaminen olisi vaikeaa.

Joskus olisi kiva kuitenkin tietää, mitä he tekevät. Vieläpä siilloin kun se asia tapahtuu.

Dudende

2010-04-08T11:37:00.000+09:00

Kommenttiboxissa toivottiin sisustus- ja design-juttuja. Molemmat ovat lähellä sydäntäni, mutta sivupalkista löytyvän design -osion jutut ovat jostain syystä jääneet laihanlaiseksi.

Tykkään itse sisustuksessa tyylistä, jossa virtaviivaisen modernia ja vanhaa tavaraa yhdistellään sopivassa suhteessa. Oma ideaali ei kuitenkaan kodissamme toteudu, vaan meillä on tällä hetkellä ainoastaan modernia kalustusta. Ajatuksena on ollut käydä paikallisilla antiikkimarkkinoilla, mutta jostain syytä emme ole sinne kuitenkaan kertaakaan eestyneet.

Mutta nyt siis pitkästä aikaa designjuttu. Löysin viikonloppuna jotain kauan kaipaamaani. Meillä ihan kaikille tavaroille pitää olla oma paikkansa, tai muuten ne pyörivät ympäri huushollia. Näin on asian laita ollut myös kellojen kanssa. Olen jo pidempään etsinyt kivaa säilytysratkaisua niille, ja nyt löysin tämän:

Magneettipuu on japanilaisen Dudenden tuotantoa. Minusta se on hyvä esimerkki siitä, miten pohjaismainen ja japanilainen design ovat lähellä toisiaan. Molemmissa maissa löytyy paljon modernin, virtaviivaisen ja pelkistetyn designin ystäviä. Ei ihme, että esimerkiksi Iittalaa näkee täällä paljon myynnissä.

Duendella on paljon muutakin hauskaa desigia. Esimerkiksi tällaisia:

Kuvat valmistajan.

Mainospostia

2010-04-06T20:37:00.000+09:00

Jos ei ole tarkkana, saattaa postilaatikosta jäädä mainosposti huomaamatta. Se on tietysti toinen asia, onko se kovin suuri menetys.

Pari päivää sitten laatikosta löytyi tällainen parturi-kampaamon mainoslehtinen. Vertailun vuoksi otin kuvaan mukaan auton avaimet.

Japanilaiset rakastavat kaikkea miniatyyrikokoista, eikä mainostenkaan tarvitse siis olla lainapeitteen kokoisia. Mainoksista emme taida koskaan päästä eroon, joten minusta on ihan positiivista, että jaettavat lappuset ovat ainakin pienikokoisia. Roskaa tulee vähemmän.

Omaa kampaajaani Sano-sania en ole vaihtamassa. Mutta ihan hyväksi yritykseksi tämä lasketaan. 1000 jenin alennus kupongilla, joka mahtuu kätevästi lompakkoon, ja muistuttaa siellä olemassaolostaan. Karttakin löytyy kääntöpuolelta.

Blogijuttuja

2010-04-05T23:20:00.003+09:00

Meillä on usein kaikenlaista tavaraa paikassa nimeltä Hukka. Nyt sinne päätynyt toinen kameroistamme, ei onneksi kuitenkaan järkkäri vaan pokkari. Tarkoitus oli postata viikonlopun kuvasaldoa, mutta se saa odottaa kameran löytymistä. Johon vakaasti uskon. Tai ainakin toivon.

Siispä seuraa pari lyhyttyä blogeihin liittyvää juttua.

*****

Ensiksi, kommenttilootassa minulta kyseltiin Aasiassa asuvien ulkosuomalaisten blogeista. Aloitin itse ulkosuomalaisblogien lukemisen joskus 2000-luvun puolessa välissä nimenomaan Kiinassa asuvien suomalaisten blogeista. Suurin osa suosikkinibloggaajistani on jo ehtinyt muuttaa pois ja lopettaa hengentuotteensa siinä samalla, mutta pari ehdottomasti suosittelun arvoista uudenpaa Aasiaan sijoittuvaa tuttavuutta lukemistostani löytyy. Kas tässä:

Vilijonkka ja tyttäret

Kuvataideopettajan blogi Pekingistä. Kauniita kuvia ja käsittömättömiä tarinoita maasta, joka on vielä Japaniakin hullumpi.

Edo-Elmerit

Suomalaisen pariskunnan sakeita juttuja Tokiosta. Jos elämä on eksoottista Sapporossakin, niin päräyttävyydeltään Tokio pesee sen kuus-muna.

Bonuksena mainittakoon Salarimanin a.k.a allekirjoittaneen aviopuolison Nipponille kyytiä, jonka suurin osa lukijoista on varmaan huomannutkin sivupalkissa. Reissumiehen päiväkirjasta voi käydä muun muassa ihmettelemässä, miksi tokiolaisessa shabu-shabu -ravintolassa lattiat olivat muinoin peiliä.

*****

Kiitos Jassulle ja Pinealle blogitunnustuksista!

Nämä lienevät kiertäneen ympäri koko Blogistanin, joten vedän mutkia vähän suoraksi. Ojennan molemmat eteenpäin yhdelle ja samalle taholle. Señorita Lehtonen näistä tuskin tuon taivaallista perustaa, mutta minä sain niistä oivallisen tekosyyn linkata hänen blogiinsa. Hasta la Vista -Pikavuorolla Meksikoon on ulkosuomalaisblogeissa ehdoton helmi. Ei ole kerta eikä toinen, että olen pärskinyt latteni rakkaan maccini naamalle lukiessani Lehtoskan hervottomia tarinoita. Nykäsmäisesti voisin todeta, että huumorissa kaikki lähtee hauskoista jutuista. TJEU!

Kiitos!

2010-04-02T11:43:00.003+09:00

Sydämellinen kiitos jokaisesta edelliseen postaukseen jätetystä kommentista! Ette uskokaan, kuinka paljon kauniit sananne toivat intoa tähän bloggailuun. Olen lähes liikuttuneena niitä lukenut. Erityisen iloinen olen siitä, että niin moni mainitsi, että on ollut mukava lukea ihan arkisesta elämästäni ja sattumuksista Japanista. Olen jo aikaisemmin tuskaillut muun muassa täällä, että kokemukseni Japanista jää väkisinkin kapeaksi. Siksi olenkin miettinyt, kiinnostaakohan se ketään. Jos asuisin täällä perheettömänä, tekisin varmastikin hyvin erilaisia asioita. Nyt päähuomioni vie kuitenkin pieni bebeni, Japanin tarjotessa elämälleni vain taustakuvan.

Kommenteista löytyi pari kysymystä. Vauvan kanssa Japanissa matkustelusta on minulta kysynyt muutama sähköpostitsekin, joten kirjoitan siitä kokonaan oman postauksensa. Kysymykseen siitä, kuinka kauan täällä vietämme, en ihan vielä vastaa julkisesti. Ihan heti emme kuitenkaan ole Ihmemaasta poistumassa, muuta kuin kesällä lomalla Suomeen.

Monella teistä näyttää olevan myös minulle aikaisemmin tuntematon blogi, joihin tulen heti tilaisuuden tultua tutustumaan.

Näiden mustavalkoisten kuvien siivittämänä haluan toivottaa kaikille oikein värikästä pääsiäistä!

Täällä pääsiäistä ei juhlita, ja oloni on hieman haikea, sillä pääsiäinen on yksi lempipyhistäni.

P.S. Sana on edellisen postauksen kommenttilootassa edelleen vapaa niille, jotka käyvät täällä harvemmin mutta säännöllisesti.

Kuka oot, mistä tuut?

2010-03-31T11:28:00.006+09:00

Heipä hei kaikki lukijani, ja mukavaa keskiviikkopäivää!

Aloitin tämän blogini elokuussa tarkoituksenani lähinnä raportoida kuulumisiani kavereille. Ilmoitin kuitenkin blogini myös blogilistalle -jos ei tuttuja kiinnostaisikaan niin ehkä sieltä löytyisi muutama Japanista kiinnostunut lukija ;)

Blogilla on nyt ikää seitsemisen kuukautta, ja Google Analyticsin mukaan säännöllisiä viikkolukijoita on noin 600 + satunnaisesti paikalle eksyvät. Kommentoijat ovat minulle suurimmaksi osaksi nettimaailman ulkopuolella tuntemattomia ihmisiä. Tutuista aika harva on tänne mitään merkkiä jättänyt.

Ymmärrän ihan hyvin, että kaikkia ei kommentointi kiinnosta. Olen itsekin lukenut joitain blogeja koskaan sinne merkkiä jättämättä. Minulle blogin kirjoittajana ne kommentit ovat kuitenkin se juttu, joka tekee tästä mielekästä. Älkää siis ainakaan arkuuttanne jättäkö kommentoimatta. Lupaan, etten niele purematta. Ja kommentoida voi siis anonyymistikin.

Jos kommentointi ei kuitenkaan ole sinun juttusi, niin pyytäisin silti, että jättäisit tämän yhden kerran merkin vierailustasi, jos et ole koskaan aikaisemmin kommenttia jättänyt. Miksi käyt täällä? Mistä tykkäät eniten lukea/mikä ei niinkään kiinnosta? Haluaisitko kuulla jostain lisää tai onko sinulla minulle kysymyksiä? Olen toki myös kiinnostunut kuulemaan sinusta, mutta sekin on vapaaehtoista.

Kiitos jo etukäteen kaikille vastaaville! Ja kaikki maan hiljaiset ovat kuitenkin edelleenkin yhtä tervetulleita.

Parhain terveisin

Haikuluotsi Anu

P.S. Toki myös aikaisemmin kommentoineet saavat toiveitaan esittää!

Kuutamolla

2010-03-30T22:13:00.001+09:00

Kello on kymmenen illalla, ja ulkona on lähes viisi astetta lämmintä. Parvekkeella tarkeni hyvin ottaa kuvan kuutamosta. Valtava lumikerros sulaa niin, että suhina lähes kuuluu. Kadut olivat jo kuivat tänään.

Olispa se jo täällä. Kesä nimittäin.

Hot town

Summer in the city...

Merde!!

2010-03-29T12:29:00.008+09:00

Eilen saattoi olla kauden viimeinen laskupäivä. Arvatkaako ketuttaako, ei nimittäin mennyt ihan putkeen...

Laskin heti ensimmäisellä laskulla olevinaan tutussa metsässä hieman hissin ohi. Noin puoli kilsaa. Takaisin oli yksi reitti: omia jälkiä tampaten. Puolessa välissä homma vähän helpottui kun löysin haikkaajien polun, ja sukset sai selkään. Kyllä siinä silti tunti meni.

Tämän suunnittelemattoman pikku haikkauksen jälkeen laskin suoraan kahville ja iskin kamat kassiin. Meni niin sanotusti maku. H****o että sitä voi vieläkin olla tyhmä. Mitään vaaratilannetta tuossa ei ollut, mutta tyhmästä päästä kärsi sananlaskun mukaisesti koko ruumis. Se oli muun muassa viimeinen lasku ilman skinejä repussa.

No, ainakin oli hyvä treeni.

Perillä sentään odotti hauska näky, edellisen postauksen teeman mukaisesti:

Kuusi seitsemän tyttöä tuossa taisi kaiken kaikkiaan olla, harmi kun eivär mahtuneet kaikki ruutuun.

Kohtaamisia

2010-03-26T23:50:00.003+09:00

Suklaasydän kyseli taannoin mietteitäni japanilaisista. Ajatuksissani on ollut kirjoittaa aiheesta pidempi juttu, mutta valitettavasti harvoin on mahdollisuutta keskittyä niin pitkään, kun sellaisen jutun jäsentäminen vaatisi.

Ajattelin kuitenkin tänään jakaa kanssanne, millaisia päivittäisiä kohtaamisia minulla on minulle entuudestaan tuntemattomien japanilaisten kanssa. Ne nimittäin aika usein kolkuttelevat absurlandian portteja.

Istuin tänään kauppareissun jälkeen Starbucksissa hörppimässä frappucinoa. Beibi leikki tyytyväisenä rattaissa lelullaan.

Viereiseen pöytään tuli noin kaksikymmenvuotias nuori mies. Heti istuuduttuaan hän kurkkasi hymyillen rattaisiin ja kysyi tytön nimeä. Jatkoimme jutustelua vauvan iästä ja muusta vastaavasta, kehnon kielitaitoni puitteissa. Seuraavaksi nuori mies kysyi, saisiko hän ottaa vauvasta kuvan. Mikäs siinä, ja niin iPoneen räiskäistiin monta kuvaa iloisesti nauravasta vauvelista.

Tämän jälkeen jatkoimme kahvejemme hörppimistä. Sivusilmällä huomasin, että nuori mies piirteli lehtiöön jotain. Pian hän vilauttikin vihkostaan: siinä oli luonnoksia tyttösestäni. Pyysi vielä kirjoittamaan vihkon laitaan vauvan nimen muistoksi.

Suomessa pitäisin varmaan tällaista kohtaamista vähintään epäilyttävänä. Täällä nämä ovat niin arkipäivää, etten edes seuraavana päivänä muista niitä. Länsimainen vauva on pienimuotoinen nähtävyys. Moni kertoo, että kerta on ensimmäinen.

Palasia

2010-03-25T21:30:00.005+09:00

Juristina olen tarkka sanamuodoista -niinpä sivupalkissa lukee, että olen äitiysVAPAALLA, en äitiysLOMALLA. Itse asiassa viimeistä päivää tänään, huomenna alkaa hoitovapaa. Pointti joka tapauksessa on se, että eihän tässä millään lomalla olla. Todellakaan. Viime päivinä olen huomannut sen erityisen hyvin.

Beibi on yhdeksän kuukauden iän saavutettuaan saanut jälleen uuden vaihteen päälle. Tästä repertuaarista en varsinaisesti ole iloinnut. Vauhtia nimittäin piisaa, järkeä ei yhtään. Hetkeksikään ei voi kääntää katsettaan pois. Tai voi, mutta silloin seuraukset ovat nämä:

Tv-tasossa on yksi alaspäin kaatuva ovi. Siihen on luonnollisesti hankittu turvalukko. Mitkään eivät kuitenkaan ole niin näppärät kuin lakritsipalan kokoiset sormet, joilla lapsilukko näperrettiin auki. Sitten kiskaistiin hihnasta ja rämps, ovi rämähti maahan. Tällä kertaa onneksi millin päähän pikkuneidin sormista.
Hätäavuksi laitoin turvakaukalon tv-tason oven eteen. Seuraavaksi huomasin, että neiti oli kiivennyt kaukalon pohjalle seisomaan, piti takalaidasta kiinni ja keinui.
Sama toistettiin sitterillä.
Apinamaisin ottein on aloitettu kiipeilyharjoitukset. Sohva houkuttaa nyt erityisesti, ja eilen puhelimessa ollessani sinne oli jo päästykin tyynyn avustuksella.
Sen lisäksi että beibi on apinan sukua, myös kastemadolla taitaa olla osuutensa geeniperimässä. Niin hienosti sitä yritettiin luikerrella pois syöttötuolista.
Jos fyysisessä toimeliaisuudessa ei ole riittävästi, on ilonani ollut kuudes puhkeava hammas.
Repertuaarissa olevaa kahta sanaa on kuultu paljon. Käskymuodossa.

Ja arvatkaa, mitä beibin isä tekee tällä aikaa??

Hurvittelee Tokiossa!

Okei. Ehkä -ehkä- sekin tekee siellä töitä.

Hylkeennahkaskinit ja muita laskujuttuja

2010-03-23T23:01:00.004+09:00

Eilisen pyhäpäivän kunniaksi suuntasimme rinteeseen. Aamulla paistoi ihanasti aurinko, mutta kun olimme vihdoin kimpsuinemme ja kampsuinemme autoon pakattuna, alkoi pyryttää ihan uralla. Tuuli vihmoi ja nykyvyys oli onneton, mutta päätimme kuitenkin käydä katsastamassa tilanteen paikan päällä, autossa kun jo olimme.

Ja onneksi lähdettiin! Lumisade lakkasi perille päästyämme, ja metsiköstä löytyi sitä itseään, eli puuterilunta. Ei sentään enää kainaloihin asti, mutta kuitenkin.

*****

Kahvilan aulassa minua jututtamaan tuli noin kahdeksankymppinen herramies. Sain esittelyn melkoisen eksoottisista laskukamoista: lähes herran itsensä ikäiset puusukset, joiden pohjaan oli kiinnitetty hylkeennahkaskinit! Enpä ole ketään vielä tavannut, joka skinnailee aidoilla karvaskineillä, saati hylkeennahasta tehdyillä.

Ihailen sitä, miten täällä Japanissa ja myös Alpeilla rinteessä näkee todella iäkkäitä laskijoita. Suomessahan viimeistään kuuskymppisenä siirrytään tasamaatyöntöön. Monilla valkohapsilla kävely on jo vähän huteraa, mutta niin ne vain sukset edelleen tottelevat!

*****

Mielessä on jo kajastellut, milloin voimme laittaa beibin ottamaan tuntumaa alppisuksiin. Kuin tilauksesta Saariston lapset -blogin Tanja, joka on myös työskennellyt hiihdonopettajana, kirjoitti jutun lasten laskemisesta. Kannattaa kurkata jo kauniiden Whistlerissä otettujen kuvien vuoksi.

Arvatkaa, kuka etsii nyt 70 cm suksia. Saa tarjota!

B niin kuin Bitch

2010-03-21T23:05:00.000+09:00

Edellisen jutun kommenttiboxissa syntyi keskustelua japanilaisten kiinnostuksesta veriryhmiin, ja sainkin heti eilen tilaisuuden kysellä ystävättäreltäni asiasta. Alla oleva perustuu siis yhden japanilaisnaisen kanssa käytyyn keskusteluun, valitettavasti sen suurempaan tutkimustyöhän ei ollut aikaa.

Toden totta asia on niin, että japanilaiset uskovat ainakin leikkimielisesti, että veriryhmällä on vaikutusta persoonallisuuten. Jos muistan oikein, ystävättäreni käytti seuraavanlaisia adjektiivejä eri veriryhmistä:

A Siisti, rauhallinen, perfektionisti

B Individualisti, itsekäs, suorittaja

AB Jakaantunut persoonallisuus, voivat olla toisinaan ujoja, toisinaan ulospäinsuuntautuneita

O Ulospäinsuuntautunut, sosiaalinen, innovaattori

Suurin osa japanilaisista kuuluu A- tai O-veriryhmiin. B:tä ja AB:ta pidetään hieman erikoisina tapauksina. Ystävättäreni kertoi tietävänsä kaikkien lapsuudenystäviensä veriryhmät. Hänen mukaansa jos B- tai AB-ryhmäläinen tekee jotain erikoista, saatetaan se kuitata sillä, että henkilö on ko. veriryhmän edustaja. Tiettyjen veriryhmien myös katsotaan tulevan paremmin toimeen toistensa kanssa (vastaa luovuttajatyyppejä). Naistenlehdissä eri verityypeille tehdään samanlaisia ennustuksia kuin meillä horoskooppimerkeille.

En yhtään ihmettele, että itsekeskeisinä individualisteina pidettävä B-ryhmä ei ole erityisen suosittu täällä. Japanissahan yleisesti ryhmä asetetaan yksilön edelle, eikä liikaa individualismia katsota hyvällä. Ryhmäpainetta kuvaa yleinen sanonta, jonka mukaan naula, joka törröttää, hakataan sisään.

Loppuun täytyy todeta, että kylläpä oma elämä helpottui. Jos jatkossa teen jotain, mikä herättää japanilaisissa kummastusta, voin vain todeta, että olen B-ryhmäläinen.

Japanissa monta on ihmeellistä asiaa...

2010-03-19T14:53:00.002+09:00

Ihmeellisintä täällä Ihmemaassa on se, että ihmetyksen aiheet ovat loppumaton luonnonvara. Viime aikoina ihmetystä ovat aiheuttaneet nämä:

Konttorin pomo oli todennut salarimanille lounaalla, että tekemäni bento (moniosaiseen lounasrasiaan pakattu kylmä lounas, josta olen kertonut täällä) on hieno, koska siinä on kevään värit. Kyllä, luit oikein, firman Japanin maajohtaja oli tällaiseen asiaan kiinnittänyt huomionsa. Seuraavaksi voitte arvata, oliko tarkoituksellista. Siis ne kevään värit.
Joka helvatun lomakkeessa, jonka joutuu täyttämään, kysytään veriryhmää. En ole käynyt enkä toivottavasti ole menossa minkäänlaiseen leikkaukseen, mutta veriryhmätietoni olen ilmoittanut jo ties kuinka monta kertaa. Kuulemani mukaan veriryhmää saattavat tiedustella myös kaverit, minulta sitä ei tosin ole kysynyt yksikään. Tuo veriryhmäjuttu on ilmeisesti hieman samankaltainen asia kuin horoskoopit.
Jotenkin ajattelin tänne muuttaessani, että japanilaiset ovat harvinaisen järkevää ja maanläheistä kansaa. Päivittäin kuljen kuitenkin ennustajaeukon luukun ohi, ja joka kerta siellä istuu joku povauttamassa tulevaisuuttaan. Toisinaan jono kiemurtelee ulos asti.

Joten ei muuta kuin ihmeellistä viikonloppua myös kaikille lukijoille!

Izakaya

2010-03-18T09:45:00.005+09:00

Yksi lempiasioitani Japanissa ovat izakayat, pubityyppiset ravintolat. Izakayat ovat normaaleja ruokaravintoloita rennompia tunnelmaltaan, ja useimmat niistä ovat myös suhteellisen edullisia. Ideana on, ettei kukaan seurueesta tilaa omia annoksiaan, vaan ne tilataan yhteisesti jaettavaksi. Jokaisella on edessään oma pieni lautanen, jolle oma osuus nostetaan. Näistä syistä izakayat on parhaimmillaan, kun niihin menee isossa seurueessa. Iltaisin izakayoissa näkeekin usein isoja työporukoita.

Ruoka on yleensä hyvin mutkatonta ja helposti jaettavaa. Tarjolla on kaikkea tyypillistä japanilaista: kala-annoksia raakana ja kypsennettynä, yakitoreja (kanavartaita), edamamea (suolavedesä keitettyjä soijapapuja), salaatteja, gyozaa (lihatäytteisiä taikinanyyttejä) ja tsukunea (pikkelssejä) joitakin mainitakseni.

Pidän izayoissa niiden perinteisyydestä. Useimmissa paikoissa on mahdollista saada oma looshi, jossa istutaan tatamimatoilla matalan pöydän ääressä. Länsimaisen tuskaa helpottamassa jaloille on nyky-izakayoissa useimmiten syvennys. Toki tavallisiakin pöytiä löytyy. Kengät täytyy joissain paikoissa jättää jo ulko-ovelle, joten kotoa lähtiessä kannattaa tarkistaa, ettei sukissa ole reikiä.

Yksi asia, joista täällä pidän, on se, että ruokailijoille tarjotaan aluksi kostea käsipyyhe. Kivoimmissa izakayoissa annetaan lämmin puuvillapyyhe, muissa muoviin pakattu paperipyyhe.

Naapurikortteleissamme on lukematon määrä izakayoja. Viimeksi pari viikkoa sitten takapihallemme ilmestyi uusi japanilaista ja italialaista ruokaa fuusioiva paikka. Liian helposti sitä tulee kuitenkin käytyä vain tutuissa, hyviksi havaituissa izakayoissa.

Biggu

2010-03-16T12:35:00.006+09:00

Posti toi viikonloppuna odotetun paketin Suomesta. Olen täällä ennenkin ihmetellyt sitä, ettei japanilaiset pue vauvoilleen hattua välttämättä edes pakkaskeleillä. Ilmiö näkyy kaupoissakin -täältä on todella vaikea löytää myssyjä vauvoille. Hellehattuja kaupat sen sijaan pullistelevat jo nyt. Koska ihan vielä ei niille ole käyttöä, jouduin laittamaan hattutilauksen Suomeen asti.

Kevääksi meille kotiutui tällainen hattu. Syksyksi saapui toinen, jota komistaa tiikerin kuva tiikerin vuoden kunniaksi.

Koska lähipiirissä on paljon vauvoja, ajattelin vinkata hattujen tekijästä täälläkin. Biggu on järvenpääläinen yhden naisen yritys, joka valmistaa tilauksesta hauskoja itse suunniteltuja ja käsin tehtyjä hattuja lapsille. Kuvioissa riittää valinanvaraa autoista kukkasiin ja eläimiin, ja materiaaleja on niin kesä- kuin talvikäyttöönkin sopivia. Nyt omani käsiini saatuani voin sanoa, että ne ovat todella huolella valmistettuja ja hintansa väärtejä.

Kauniita käsintehtyjä hattuja Suomessa valmistavat myös Tinttu, UNQ ja Pikku Stikkari. Koska rakastan itse asusteita, myös kaikkia näitä on meille tilattu/menossa tilaukseen.

Viikonlopun lyhyet

2010-03-15T22:22:00.004+09:00

Viikonloppuna olimme kaikki pienessä nuhassa, joten meininki oli melkoisen nuutunutta. Jotain sentään saatiin aikaiseksi.

Niin paljon kuin rakastankin japanilaista ruokaa, joskus on kiva syödä jotain muuta. Suuntasimme eilen illalla parin kaverin kanssa Jacksonville Finest Burgers -ravintolaan. Piskuista dineria pyörittää vuosia Yhdysvalloissa asunut Seiichi-san. Kuten Suomessakin, myös Japanissa ulkomaisia ruokia yleensä kustomoidaan paikalliseen makuun paremmin sopiviksi. Mutta ei näitä burgereita -ne olivat ehtaa amerikan tavaraa! Seiichi-san muun muassa leivotuttaa sämpylät oman reseptinsä mukaan naapurin leipomossa. Hampurilaispihvit taas ovat hiiligrillattuja.

Ehta hamppari maistui pitkästä aikaa taivaalliselle, ja kaupan päälle saimme mukavan juttutuokion omistajan kanssa.

*****

Taas tuli todettua, että kaikki tuntevat apinan... Sapporossa on niin vähän länkkäreitä, että kanta-asiakkuus on helppo saavuttaa. Suosikkiputiikkieni myyjät tuntevat minut, ja osaavat heti paikalle saapuessani vinkata, mistä mahdollisesti tykkäisin. Daimaru-tavaratalon DKNY:n myyjistä on tullut tyyli-ikoneitani. Japaninilaisnaiset osaavat kyllä pukeutua tyylikkäästi, mutta näissä leideissä on jotain tavattoman eleganttia. Vaikka minulla ei olisi mitään aikomustakaan hankkia mitään, saatan käydä kurkkaamassa, mitä heillä on yllään.

Ystävällisen palvelun lisäksi tästä kanta-asiakkaan asemasta on jotain konkreettistakin hyötyä: Vivienne Westwoodilla korvaani supatettiin, että kannattaisi odottaa hameen ostamista viikko, silloin alkaa kevätale!

*****

Ja sitten se viikonlopun isoin tapahtuma. Siitä on kulunut lähes kolmekymmentä vuotta, kun minulla oli viimeksi lyhyt tukka. Silloin itkin äidilleni, että haetaan se tukka takaisin kampaamosta. Lauantaina Kampaajni Sano-san leikkasi minulle polkan. And this time around I ain't crying!

Pahoittelen "taidekuvaa". Sen tarkoitus on lähinnä demonstroida ystäville, että pätkäisty on!

Tarpeeton oleskelu sallittu

2010-03-12T12:08:00.007+09:00

Japani on niin valtava markkina-alue, ettei sitä pysty edes käsittämään. Uusia tuotteita ja palveluita syydetään kulutusnälkäisille kansalaisille sellaista vauhtia, että peräpohjolan tyttöä huimaa.

Hiljan sattui Japan Timesista silmiini uutinen, jonka mukaan Osakan päärautatieaseman maksullisesta vessasta on tullut hitti naisten keskuudessa. Kuten varmaan tässä vaiheessa arvaatte, kyseessä ei tosiaankaan ole your average posliinijumala, sinkki ja peili -kombo.

Angelbe on lounge-tyyliin sisustettu joka naisen unelma toiletti-budoaari. Se on suunniteltu naisille, jotka ovat kuluttaneet päivän ravaamalla työasioilla tai shoppailemassa, ja miettivät, missä tappaa viimeinen tunti ennen ystävättären tai poikaystävän kanssa sovittuja treffejä.

Tyylikkäiden toilettitilojen lisäksi Angelbeestä löytyy sohvia rentoutumiseen, pukukoppeja ja meikkauspisteitä. Tarjolla on juomia, meikkejä ja hiustenlaittotuotteita. Vaihtuvien teemojen myötä paikalla saattaa olla alusvaatemerkin esittelijä, joka tarkastaa mitat ja esittelee uusia liivimalleja, meikkitaiteilija, joka antaa meikkausvinkkejä tai vaikka shiatsuhieroja.

Sisäänpääsyn hinta? Euro kasiviis.

Täytyypi sanoa, että tällainen palvelu olisi ollut ihan kiva viisitoista vuotta sitten, kun pienen kotikyläni juna-asemalla paukkupakkasilla odottelin (silloinkin) myöhässä olleita VR:n junia...

Kuvat Angelbe

Onni on...

2010-03-11T20:09:00.001+09:00

Vauvan mielestä onni on...

...töistä saapuva isä...

...skypen soittoääni...

...mikron hurina, jota säestetään kovaäänisellä nam nam maiskuttelulla...

...piuhat...

...purukaluston testailu...

Paperijuttuja

2010-03-10T17:45:00.000+09:00

Japanissa paperi on vielä arvossaan. Käsin tehtävän paperin, washin, valmistus on oma taiteenlajinsa. Me käytimme aikoinamme washia omissa hääkutsuissamme.

Paperia, useimmiten juuri washia, käytetään myös muissa japanilaisissa taiteissa. Niistä tunnetuimpia ovat kalligrafia ja origamit. Molempia kiinnostaisi opetella myös kurssilla, mutta en ole löytänyt Sapporosta englanninkielistä opetusta.

Kirjakaupasta löysin kuitenkin eräänlaisen Origami for Dummies -tyyppisen kitin. Siinä on valmiiksi 98 paperiarkkia ja 45 origamin taitteluohjeet. Yhtään en ole vielä saanut valmiiksi, joten kuvia ei ole tarjolla. Pieni tahmatassu tuppaa nimittäin haluamaan osallistua puuhaan...

Tahmatassuinen kuvausassistentti

Origamiarkkeja

Kimono-origamin ohjeet

Tuliaisia

2010-03-09T14:22:00.003+09:00

Nisekon viikonloppu oli aivan mahtava. Lumi ei tosin ollut sitä parasta A-luokkaa; puuterista ei tarvinnut unelmoidakkaan, firniä pääsi laskemaan vähän, mutta enimmäkseen se oli korppua. Kaikki muu onnistuikin sitten yli odotusten. Rentouduttiin, köllittiin onseneissa ja syötiin hyvin. Toista kertaa uskaltauduimme beibin kanssa fine dining -ravintolaankin, ja sekin meni mukavasti.

Kotiin löytyi tuomiseksi kokeshi-nukellemme kaveri. Ehkä edellistäkin söpömpi, minusta!

J-Sekka

2010-03-04T16:27:00.007+09:00

Kävi hirvittävän huono munkki ;).

Suuntaamme auton nokan huomenna jälleen kohti Nisekoa. Huoneistohotelliltamme tuli kuitenkin viesti, että valitettavasti varaamamme studiohuoneisto on tuplabuukattu. Koska näin ikävästi oli päässyt käymään, he tarjosivat meille toista huoneistoa samaan hintaan.

Penthousea.

Varaamme matkoillamme mieluiten pieniä yksityisiä, pittoreskeja hotelleja. Jos budjetti antaa myöten, boutique-hotelleja. Tämä on niistä jälkimmäinen.

Not too shabby?

Kuvat J-Sekka

Hinamatsuri

2010-03-03T16:18:00.003+09:00

Japanissa vietetään tänään nukkejuhlaa (tai tyttöjen päivää), jolloin perheet rukoilevat hyvää onnea ja terveyttä tyttärilleen. Juhlan kunniaksi esille laitetaan hina-ningyo eli keisarillista hovia esittäviä nukkeja, syödään erityisiä herkkuja ja lauletaan hinamatsuri-laulu.

Nukkejen esittäminen juontaa juurensa Heia-kaudelle, ja sen taustalla on uskomus siitä, että niihin voidaan siirtää pahoja henkiä. Nuket laitetaan esille moniportaiselle alttarille, ja enimmillään tasoja on seitsemän. Ylimmällä ovat keisari ja keisarinna, ja alempana muun muassa hovineitoja, -muusikkoja ja samuraita. Nuket ovat useinmiten käsin tehtyjä ja siksi erittäin arvokkaita, ja niiden kerääminen aloitetaan jo tyttären ollessa pieni. Tilan puute tosin aiheuttaa sen, että nykyään monissa perheissä hankitaan ainostaan keisaria ja keisarinnaa esittävät nuket.

Nuket tulivat myyntiin kauppoihin heti vuoden vaihduttua. Kiertelin katselemassa niitä koko tammikuun kuin pässi kaalimaata. Voi minkä ihanan muiston nukeista saisinkaan tyttärelleni. Hammasta purren pidin kuitenkin lompakkoni suljettuna, koska edullisimmillakin oli hintaa ihan järjettömästi.

Pari viikkoa sitten ihana mieheni kuitenkin yllätti minut täydellisesti tilaamalla salaa yllä olevassa kuvassa olevat nuket. Tänään meilläkin sitten juhlitaan tyttöjen päivää. Juhlan kunniaksi pöytä katetaan illalla perinteisillä herkuilla. Pääruuaksi syödään sushia, meillä tosin nigirejä perinteisemmän chirashizushin sijasta. Alla kuvia herkkuosastosta.

Japanilaisen uskomuksen mukaan nuket tulisi laittaa piiloon heti juhlapäivän jälkeen, tai tytär menee naimisiin vasta vanhana. Luulenpa, että meillä ei ole kiirettä korjata nukkeja pois...

Hyvää hinamatsuria kaikille pienille tytöille!

Sakuramochi eli kirsikkariisikakkuja.

Kirsikkakääretorttu.

Hina arare eli paahdettuja ja värjättyjä riisikakun palasia.

Juhlakalu.

Lasten kasvatuksesta Japanissa

2010-03-02T22:00:00.000+09:00

Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, kuinka Japani on ristiriitaisuuksien maa. Täällä ihaillaan kaikkea kaunista, mutta rakennuskannaltaan koko maa muistuttaa Merihakaa. Päivisin japanilainen käyttäytyy hillitysti, mutta humalassa hänestä kuoriutuu samanlainen nurkkiin kuseskeleva törppö kuin länsimaalaisestakin. Sodassa tämä kansa on muodostanut yhden historian julmimmista armeijoista, mutta siviilissä japanilainen hakee rauhaa ja harmoniaa.

Näistä piirteistä viimeiseksi mainittu on ollut erityisen mielenkiintoni kohteena viime aikoina. Olen hämmentyneenä seurannut, kuinka japanilaisten pyrkimys harmoniseen kanssakäymiseen näkyy myös silloin, kun he liikkuvat julkisilla paikoilla pienten lasten kanssa. Täällähän kultainen sääntö kuuluu siten, että "älä tee muille siten, kuin et toivoisi itsellesi tehtävän". Japanilainen ei halua häiritä eikä tulla häirityksi.

Katselin eilen tapahtumasarjaa, jonka olen nähnyt toistuvan jo lukemattomia kertoja. Tavaratalossa oli nainen, jolla oli mukanaan pieni, ehkä parivuotias poika. Tuo poika oli varmaan parhaassa uhmaiässä: riuhtoi kättä irti, heittäytyi maahan, itki ja huusi. Ja mitä teki japanilainen äiti. Hän kyykistyi pojan viereen, piti hänestä kiinni, ja kuiskutteli korvaan.

En ole koskaan nähnyt täällä yhdenkään vanhemman huutavan lapselleen julkisella paikalla, tai edes korottavan ääntään. Tilanne hoidetaan aina samalla tavalla: kyykistytään pienokaisen viereen ja aletaan supattamaan.

En ole keksinyt tälle käyttäytymistavalle muuta selitystä kuin, että lasten kasvatustyö on täällä yksi niistä asioista, joilla ei haluta häiritä muita. Samalla lapselle opetetaan pienestä alkaen se tärkein läksy: älä riko harmoniaa.

Mt. Moiwa

2010-03-01T12:50:00.012+09:00

Omassa kotikaupungissa tulee kierreltyä laiskanlaisesti nähtävyyksiä. Emme ole käyneet läheskään kaikissa Sapporon must see -paikoissa (joskin täytyy rehellisesti todeta, että aika harva niistä varsinaisesti mitään suurempaa mielenkiintoa herättääkään). Eilen sitten satuin huomaamaan, että Mt. Moiwa, Sapporon laidalla sijaitseva näköalavuori, suljetaan kuukauden päästä kunnostuksen vuoksi turisteilta puoleksitoista vuodeksi. Aurinkoisen kevätpäivän vuoksi päätimme leikkiä turistia ja suunnata sinne.

Kesäisin vuorelle pääsee autolla, mutta talviaikaan kiemurteleva vuoristotie on lumimäärien vuoksi suljettu. Gondoli sen sijaan pyörii talvisinkin. Ala-aseman nähtyämme ymmärsin hyvin, miksi paikka rempataan. Enpähän ole juurikaan mitään niin rupuista Japanissa nähnyt.

Gondolin yläasemalta matka jatkui telaketjubussilla kohti varsinaista näköalapaikkaa. Huipulla oleva kompleksi oli aivan yhtä onnettomassa kunnossa kuin gondolikin. Näköalat olivat kuitenkin reissun arvoiset, joskin hieman utuiset. Japaninmerelle asti ei siis valitettavasti näkynyt.

Paikalla oli vain kourallinen ihmisiä meidän lisäksemme. Suurin osa näytti saapuneen paikalle retkeillen, joko lumikengillä tai kävellen. Iski aivan hirvittävä outdoor -kateus. Oma ulkoilmaelämä on kyllä viimeisen vuoden aikana ollut minimaalista. Beibi viihtyy kuitenkin kantorepussa aivan yhtä hyvin kuin aikanaan liinassa, joten toiveissa on, että keväällä tässä perheessä jo retkeilläänkin.

Ei mitään asiaa

2010-02-24T17:52:00.006+09:00

Blaah, ei nappaa blogata. Monta juttua on ideakorissa, mutta kun ei kiinnosta niin ei.

Sen ajan mitä koneella ehdin olemaan, on vienyt uusi harrastus: Huuto.net, lastenvaatteita myyvät nettikaupat ja lastenvaateblogit. Vaikka täällä noin ylipäätään vauvanvaatetarjonta on mahtava, niin ulkoiluvaatteet ovat aika onnettomia. Niinpä käännyin asiassa pohjoismaisen designin puoleen, ja olen nyt metsästänyt beibille päällepantavaa niin kesään, välikausiin ja tulevaan talveenkin.

Että radiohiljaisuus jatkunee.

P.S. Beibi on saanut uuden liikanimen näppi. Uskomatonta mitä kaikkea se löytääkin! Tätä kirjoittaessa näpräsi työtuolin alla olevan maton pohjasta materiaalitarralapun irti ja alkoi popsia sitä hyvällä halulla...

Snowman

2010-02-21T23:27:00.005+09:00

Vieraassa maassa ja kulttuurissa elämisen hauskimpia puolia on niiden pienten asioiden bongailu, mitkä tehdään eri tavalla kuin kotimaassa. Tänään hoksasin, että japanilaisella lumiukolla on aina vain yhden pallon kokoinen vartalo. Vaikka ukko olisi kuinka suuri, en ole koskaan nähnyt, että se olisi tehty kolmesta pallosta.

Ihanainen blue bird-päivä ajoi miehen Nisekoon jo kukonlaulun aikaan. En edelleenkään jaksa innostua näistä yhden päivän keikoista talviaikaan beibin kanssa. Niinpä jäimmekin kaupunkiin. Toisin kuin Helsingissä, täällä alkaa todella olla kevään merkkejä ilmassa. Aurinko lämmittää niin, että toppatakissa meinasi tulla jo kuuma. Lumiukko-parkakin näytti jo aika kärsineeltä.

Pieni kitaraoppilas

2010-02-19T16:35:00.002+09:00

Perjantai, ihanaa. Salariman on saapunut kolmen yön reissulta kotiin, ja siitä ovat iloisia ja huojentuneita sekä minä että pikkuinen. Viime aikoina on tuntunut siltä, että olen täällä niin kovin kaukana kaikista. Ystävistä, joita tekisi mieli halata ja lujaa. Liikaa surullisia uutisia. Onneksi myös valopilkkuja.

Arki taaperoikää kiivaasti lähestyvän pikkuisen kanssa on muuttunut täydellisesti. Päiväunia nukutaan useimmiten kahdet lyhyenlaiset, ja muun ajan saankin vahtia silmä kovana paikasta toiseen kiihtyvällä vauhdilla konttaavaa menijää. Lohdusta pääsee tarjoamaan useamman kerran tunnissa, kun seisomaharjoitukset päättyvät takaraivo edellä kanveesiin. Timber!! Hieman kaiholla muistelen syksyä, jolloin ehdin kaiken muun ohella ahmia kirjoja. Nyt olen lukenut Richard Yatesin Revolutionary Roadia jo lähemmäs kuukauden...

Mutta pääsääntöisesti nautin yksinkertaisesta arjestamme. Nämä perjantait ovat ihan parhaita. Mikään ei tee minua onnellisemmaksi kuin isän ja tyttären yhteinen riemu. Tänään sen sai aikaan kitara, jota tuleva musikantti (?) on jo ahkeraan käynyt näppäilemässä.

Hyvää viikonloppua, lukijat! Voikaa hyvin!

Tiesittehän että...

2010-02-18T18:59:00.002+09:00

Teksti lemmikkieläinkaupan ovella.

Keittokirjasuositus

2010-02-17T14:07:00.000+09:00

Tiedättehän sen tunteen, kun huomaa, että tulee kokattua koko ajan samoja ruokia. Meistä useimmat kotona ruokaa laittavat varmaan pyörittävät arjessaan noin pariakymmentä eri ruokalajia, pienillä variaatioilla. Samaa salaattia, samaa pastaa, samoja jauhelihapihvejä tomaattikastikkeella... Voisin vannoa, että Suomessa asuessani vähintään joka kolmas ateriani oli kana-feta -salaatti.

Japaniin muuttaessani olin todellakin avoin vaihtelulle. Ensimmäinen vierailu ruokakauppaan johti kuitenkin epätoivon partaalle. En tunnistanut siellä juuri mitään muuta kuin perunan, porkkanan ja tomaatin. Ensiavuksi hankin Recipes of Japanese Cooking -kirjan, jossa on paitsi 288 ohjetta, myös esitelty yleisimpiä raaka-aineita, ruuanlaittovälineitä ja japanilaisia ruokatraditioita. Pala palalta kirja tutustutti minut japanilaisen keittiön saloihin. Samalla käytännössä koko ruokavalioni muuttui. Ero Suomeen on valtava. Ennen söin melko paljon esimerkiksi punaista lihaa, varsinkin jauheliha oli yleisessä käytössä. Nykyään punaista lihaa ei tule nautittua edes joka viikko. Samoin mussutin leipää ja maitotuotteita. Täällä syön leipää kerran viikossa ja maitoa lähinnä myslin kaverina. Niiden sijasta lautaseltani löytyy kasviksia, kasviksia ja kasviksia. Usein höyrytettyinä, mitä en Suomessa harrastanut ollenkaan. Lisäksi meillä syödään enemmän riisiä ja kalaa, useimmiten raakana, useamman kerran viikossa. Sienet ovat myös löytäneet tieni ruokavalioon. Tofun kanssa olen tehnyt tuttavuutta, mutta en nyt aivan kutsuisi sitä ruokapöytäni vakiovieraksi. Salarimanin ollessa reissuillansa syön pelkkää kasvisruokaa, mutta hyvin ne tuntuvat uppoavan mieheenkin.

Recipes of Japanese Cooking -kirjan pienoinen miinuspuoli on siinä, että sen ohjeissa käytetään paljon raaka-aineita, jota on tulevaisuudessa Suomessa hankala saada. Vai tietääkö, että useissa resepteissä esiintyvää japanilaisen valkean jättiläisretikan ituja olisi jossain yleisesti saatavissa?

Niinpä seikkailuni keittokirjamarkkinoilla jatkuivat.

Ja tänään olen tullut tunnustamaan tänne rakkauteni. Kyseessä ovat Japanin Martha Stewartiksi kutsutun Harumi Kuriharan keittokirjat.

Kuriharan resepteistä jokainen kokeilemani on pieni mestariteos. Ja pääsääntöisesti tehty ruoka-aineista, joita Suomesta on helppo saada (ainakin Tokyokanin avustuksella). Ohjeet eivät kuitenkaan ole monimutkaisia, vaan niiden laittaminen onnistuu mukavasti myös tällaiselta amatöörikokilta. Pidän siitä, kuinka yksinkertaisilla konsteilla Kurihara tuo perusruokiin twistin. Esimerkiksi ne vanhat suosikkini, jauhelihapihvit. Kuinka erilaiselta ne maistuivatkaan omatekoisen teriyakikastikkeen kanssa!

Yllä olevassa kuvassa on yksi suosikeistani, tonnikala-avocado -donburi. Oman lisänsä kirjaan tuovat tavattoman kauniit kuvat.

Suosittelen siis lämpimästi Kuriharan keittokirjoja kaikille japanilaisesta ruuasta kiinnostuneille. En tiedä myykö Akateeminen niitä, mutta ainakin Amazonista löytyy.

Arkitaidetta

2010-02-16T18:27:00.005+09:00

Eteisessämme näyttää tältä:

Pientä syvennystä kutsutaan japaniksi tokonomaksi. Japanilaiset laittavat siihen esimerkiksi kukka-asetelmia ja taiderullia, kakemonoja. Olemme itsekkin pitäneet omassa tokenomassamme vuodenaikojen ja tapahtumien myötä vaihtuvaa näyttelyä. Tiedän kaupan, jossa myydään aivan ihania kankaisia kakemonoja, ja edullisina ja helposti kuljetettavina matkamuistoin niitä ovat hamstranneet myös kaikki vieraamme.

Syvennyksessä pitää majaansa tällä hetkellä myös perinteinen puinen kokeshi-nukke. En normaalisti ole pienten sisustustavaroiden ystävä, mutta kokeisheissa on jotain todella veikeää.

Lumifestarit

2010-02-15T22:18:00.002+09:00

Sapporossa vietettiin viime viikolla Yuki Matsuria eli lumifestareita. Odori-puistokadulle nousi reilu kymmenen talon kokoista lumiveistosta, joista jokaisen rakentaminen ja ylläpito maksoi kuulemamme mukana vajaa miljoona euroa, sekä lukematon määrä pienempiä. Sapporon yöelämän keskuksen Susukinon pääkatu taas täyttyi jääveistokssta, ja kauempana Satorandossa oli lähinnä lapsille suunnattu lumimaailma. Kuusikymmentä vuotta vanha tapahtuma on yksi Japanin suosituimmista, ja se vetää paikalle noin pari miljoonaa turistia lähinnä muualta Japanista ja Aasiasta.

Kävin itse ihmettelemässä veistoksia kahdesti. Kuten kaikki tässä kaupungissa, myös ne näyttivät peremmalta pimeässä. Tässä kuvasatoa (linssin takana oli salariman).

Puffy skirt eli havannointia pukeutumisesta

2010-02-12T18:13:00.005+09:00

Jos blogia seuraa joku, joka katsoi 90-luvulla pyörinyttä Seinfeld -sitcomia, hän saattaa ehkä muistaa puffy shirt'in viidenneltä tuotantokaudelta. Jaksossa Jerry tulee vahingossa luvanneeksi aloittelevalle muotisuunnittelijalle, että hän pitää yllään suunnittelijan röyhelöpaitaa Today Shown kuvauksissa, koska ei saa selvää mumisevan suunnittelijan kysymyksestä, eikä kehtaa pyytää häntä toistamaan sitä useampaan kertaan.

Alennusmyyntien aikaan kannoin kotiin jotain, joka sai miehen lausahtamaan "Ei hyvää päivää -sä olet ostanut puffy skirtin!"

Ja toden totta. Todellakin menin ja ostin Vivienne Westwoodin pöyhkeän ja pullean, tuulipukukankaisen, untuvatäytteisen hameen.

Ta-da-da-daa, saanko esitellä

the puffy skirt!

Ulkomailla asuminen on kirkkaimmin havainnollistanut minulle sen, kuinka paljon pukeutuminen onkaan sidottu aikaan, paikkaan, kulttuuriin, ympärillä oleviin ihmisiin ja "ajan henkeen". Sitä helposti kuvittelee, että koska ei juokse ketjumuotiliikkeissä hankkimassa joka sesonki jotain trendikamaa (tai oikeammin niiden kopioita), olisi jotenkin immuuni muodille. Vaan ei. Kerta toisensa jälkeen olen joutunut toteamaan, että vaikka en trendin harjalla ratsastaisikaan, niin kummasti sellaiset asiat alkavat näyttää omaankin silmään hyvältä, mitä näkee paljon. Omassa tyylissä voi säilyä sama henki, mutta koko ajan se kehittyy muodin mukana, ehkä hieman jälkijunassa ja valikoivasti poimien, mutta kuitenkin.

Katsotaanpa.

1996:

Läksin Yhdysvaltoihin vaihto-oppilaaksi Leviksen 501-farkuissa, flanellipaidassa ja doctor martenseissa. Palasin takaisin jättimäisissä hip-hop -henkisissä lökäpöksyissä ja paidoissa, jotka pian siirtyivät isäni mökkipaidoiksi... Hauska oli seurata myös eurooppalaispoikien muutosta. Pian nuo pitkätukkaiset ja tiukkafarkkuiset pojat kynivät päänsä ja paljastivat kalsareidensa värin roikkuvien Hilfigereiden kauluksesta.

2002:

Läksin vaihto-opiskelijaksi Pariisiin aika perinteisenä opiskelijana, boot cut -farkuissa ja värikkäissä trikoopaidoissa. Parissa kuukaudessa värikkäät vaatteet oli haudattu kaapin perukoille, ja tilalle oli hankittu mustaa, mustaa ja mustaa. Samalla vaatteiden linjat kapenivat ja kenkien korot kasvoivat.

2009:

Ennen Japaniin muuttoa pukeuduin aika simppelisti. Mustaa, harmaata ja valkoista. Mekkoja ja hameita, neuleita, kapeita farkkuja, saappaita ja ballerinoja. Yksinkertaista, tavallista, tylsää. Ei missään tapauksessa mitään näyttävää. Japanissa kuitenkin kaikki, miehet ja naiset, pukeutuvat aina viimeisen päälle, monet hyvinkin näyttävästi, hauskasti tai erikoisesti. Muistan, kun ensimmäisellä visiitilläni vaihdoin Nagoyassa konetta, ja katselin perässäni sisään tulevia ihmisiä. Luulin vilpittömästi, että samalle lennolle oli tulossa japanilainen poikabändi. "Bändin" n. kolmannenkymmenennen jäsenen kohdalla tajusin, että ne pretty boyt olivatkin ihan tavallisia pulliaisia, Japanin standardeilla.... Asukokonaisuudet ovat selkeästi tarkasti harkittuja, eivätkä ikinä tylsiä. Yhtäkkiä kaikki erikoinen on alkanut näyttämään minunkin silmääni kivalta. Asussa saa olla jotain näyttävää, ihan arkenakin.

Niin, että tuo puffy skirt, sitä ei siis todellakaan ole juhlahameeksi hankittu. Tepsuttelen sillä ihan arkisin asioilla tuolla kaupungilla :)

Mites te muut ulkomailla asuneet/asuvat, oletteko huomanneet samaa ilmiötä?

Läheltä piti

2010-02-11T17:17:00.001+09:00

Omistin viime kesänä Suomessa ensimmäistä kertaa elämässäni auton. Upean, päheän, magean Toyota Corollan vuosimallia -'89. Varta vasten kesäautoksi hankitun. Helsingin kantakaupungissa ei autoa todellakaan välttämättä tarvitse, mutta kesä vastasyntyneen kanssa kodin, molempien vanhempien kotien ja kolmen mökin väliä julkisilla sahaten tuntui melkoisen epähoukuttelevalta. Niinpä tartuin tilaisuuten kun tuo ajajan unelma toukokuussa kohdalleni sattui.

Autolle ei hankittu omaa tallipaikkaa, vaan lunastin kaupungilta asukaspysäköintiluvan. Sitä ennen kerkesin toki yhdet parkkisakotkin maksaa. Joka tapauksessa, talomme edustalla oli runsaasti pysäköintipaikkoja, poikkittain tiehen nähden kummallakin puolella katua.

Parkkeerasin auton poikkeuksetta keula kohden jalkakäytävää.

Yhden kerran tuli tehtyä poikkeus.

Kesäkuisena torstaiaamupäivänä tuli lähtö Kätilöopistolle synnyttämään. Halusin olla kotona niin pitkään kuin mahdollista, ja siinä vaiheessa kun lähtöä sairaalaan alettiin tehdä, supistukset olivat jo varsin napakat ja tiheät. Pihalla odotti kuitenkin ikävä yllätys. Auto ei ollutkaan siinä talomme edustalla. Mietimme miehen kanssa kuumeisesti, olimmeko vain unohtaneet, että olimme parkkeeranneet sen jonnekin muualle. Mies säntäili katua ylös ja alas. Minä jäin supistusten tullessa puuskuttamaan kohdalla olevaa autoa vasten.

Tulimme lopulta siihen tulokseen, että auto oli varastettu (kohtalon ivaa!). Juuri kun olimme tilaamassa taksin, mies päätti tarkistaa talon edustan vielä kerran. Ja kappas, siellähän se auto kuitenkin oli! Sen ainoan kerran peruutettuna ruutuun kadun toiselle puolelle. Mies oli katsellaan etsinyt hatchbackia, mitä ei nyt yllättäen nokka meihin osoittavasta autosta näkynyt...

Eipä siinä mitään, me pääsimme sairaalaan ja muutamaa tuntia myöhemmin sain esikoiseni syliini.

Siitä autosta. Sille löytyi uusi omistaja, kun me muutimme tänne.

Eilen kuitenkin odotti yllätys.

Google street view oli tallentanut automme entisellä kotikadullamme eräänä kesäkuisena aamuna, keula kameraan päin...

Autoon nojaavaa, puuskuttavaa mother-to-be'tä ei kuvissa onneksi kuitenkaan näkynyt.

Niseko

2010-02-10T21:52:00.003+09:00

Jatketaanpa näitä hiihtojuttuja vielä parin päivän ajan. Ne, keitä ei kiinnosta, voivat palata parin päivän kuluttua ;)

Tänään esittelyssä on nykyinen kotikeskukseni Niseko.

Mäet

Ensiksi täytyy todeta, että Niseko -nimenä on hieman harhaanjohtava. Maailmalla Nisekona tunnettu paikka koostuu itse asiassa kolmesta eri keskuksesta: Grand Hirafusta (joka jakautuu Hirafuun ja Hanazonoon), Niseko Villagesta (aikaisemmin Higashiyama) ja Annupurista. Kaikki keskukset sijaitsevat kuitenkin saman vuoren, Mt. Annupurin, rinteillä, ja koko alueelle on mahdollista ostaa yhteinen hissilippu.

Niseko ei profiililtaan eikä korkeuseroltaan vedä vertoja esimerkiksi Alpeille. Monet hisseistä ovat hyvin vanhanaikaisia (yhden tuolin hissejä ilman turvakaarta ja jalkatukea!) ja rinnesuunnittelukin on pettänyt muutamassa kohtaa, koska osalle hisseistä joutuu tamppaamaan ylämäkeen varsinkin alkukaudesta. Puutteistaan huolimatta Nisekolla on yksi valttikortti: lumi, joka on ensiluokkaista sekä laadultaan että määrältään. Valkoista kultaa satelee talven aikan noin 15 metrin verran, ja Siperiasta huokuva kylmyys pitää huolen siitä, että se on kevyttä.

Vaikka en itsekkään ole missään ihanammalla lumella hiihdellyt, varoituksen sana lienee kuitenkin paikallaan. Nisekosta puhutaan hiihtopiireissä ympäri maailman puuteriparatiisina. Puuterille pääseminen ei kuitenkaan ole ihan niin varmaa kuin maine kertoo. Alue on hyvin tuuliherkkää, ja tästä johtuen puuterikentille johtavat portit ovat hyvin usein kiinni. Alarinteiden metsät lasketaan niinä päivinä hyvin nopeasti puhki.

Kylät

Hieman yllättäen alueen pääkylä ei ole suinkaan Niseko Village, kuten nimestä voisi päätellä, vaan Hirafu. Niseko Villagea, Annupuria ja Hanazonoa ei oikeastaan voi kutsua edes kyliksi, vaan ne ovat lähinnä muutamien hotellien, huoneistojen ja pensionaattien keskittymiä.

Hirafun kylä taas on nopeasti kehittyvää aluetta. Jo viime vuoteen verrattuna ero on merkittävä. Raha alkaa tuoksua, ja majoitusta Hirafusta on vaikea löytä alle 160 e/yö/huone. Kylään rakennetaan toinen toistaan prameampia pytinkejä, ja fine dining -ravintoloiden määrä on lisääntymään päin. Olen tänä vuonna ärsyttävästi joutunut hissimatkoilla kuuntelemaan useampaan kertaan yleensä niin leppoisten aussien keskustelua kahisevasta:

"Daddy, how did Dave make his money?"

"Well, honey, he used to own a night airline company but he sold it coupla years ago"

"Oh, Daddy, now I see..."

Verrattuna miltei mihin tahansa alppikohteeseen, jopa Hirafu on hyvin hiljainen ja rauhallinen kohde. After skiitä yritetään viritellä, mutta se ei selvästikään ole vielä ottanut kunnolla tulta alleen. Sen sijaan ihmiset suuntaavaat lukuisiin onseneihin ja hierontapaikkoihin.

Itse yövymme aina Hirafussa johtuen siitä, että alueella on paras ravintolatarjonta. Ruoka on minulle niin tärkeää, etten halua joutua syömään saman hotellin ravintolassa joka ilta. Hirafussa on valtava tarjonta kaikkeen makuun: sekä pieniä japanilaista ruokaa tarjoavia izakayjoja että länsimaisille tarkoitettu mättöruokaa. Kaikki ravintolat ovat hyvin perheystävällisiä.

Lasken -siis olen

2010-02-08T23:40:00.004+09:00

Talvi on osoittanut, että miehessä on enemmän hiihtojournalistin vikaa kuin minussa. Niin ihanaa kuin laskeminen onkin, minulla ei näytä olevan siitä superlatiiviadjektiivien lisäksi mitään kovin järkevää sanottavaa. Koska kuitenkin blogini sivupalkissakin uhoan kirjoittavani puuterilumen metsästyksestä, taitaa olla aika avata sanallinen arkkuni.

Ihan ensiksi ajattelin kertoa laskuhistoriastani ja siitä, mikä saa minut, 30-vuotta täyttäneen perheenäidin vielä suuntaamaan kerta toisensa jälkeen merkittyjen rinteiden ulkopuolle offareille ja takamaastoon, tietäen riskit jotka siihen väistämättä liittyvät.

*****

Lasku-urani alkoi viisivuotiaana kotikyläni mäessä. Jo toisella laskukerralla muistan bonganneeni kaksoishyppyrin, jolle suuntasin epäilemättä -vain löytääkseeni itseni ja kaikki kamani levällään hyppyrin alta kuin se kuuluisa jänöjussi konsanaan... Seuraavalle hyppykerralla enää pyllähdin, ja kolmannella selvitin koko komeuden pystyssä.

Ja niin olin koukussa.

Seuraavat kymmenen vuotta vietin rinteessä ahkerasti aikaa. Jossain teini-iän korvilla kaveri toisensa jälkeen jätti harrastuksen, ja lopulta minustakin tuli kerran-talvessa-viikonloppu -laskija. Laskettelulla ei tuntunut olevan mitään uutta tarjottavaa. Suomen rinteet oli koluttu ja haasteettomiksi havaittu.

Tavattuani mieheni innostuin harrastuksesta uudestaan. Suuntasin hänen vanavedessään ensimmäistä kertaa Alpeille. Pidemmät rinteet ja upeat maisemat (plus tietenkin after ski ;) ) saivat harrastukseen uutta potkua. Alpeilla pääsin myös ensimmäisen kerran kokemaan, miltä tuntuu laskea puuterilumessa. Yllättäen hommassa oli taas uutta haastetta, sillä parin vuosikymmenen kokemus kovalla ei tuntunut missään, kun alla oli pehmeää irtolunta.

Siinä vaiheessa mies alkoi kaivata hommaan uutta potkua, ja kiinnostui vapaalaskusta. Jäin kotiin gradua kirjoittamaan, kun mies suuntasi ensimmäiselle randoreissulleen (alaa tuntemattomille, randoilu = skinnailu = ski touring = tarkoittaa sitä, että erikoissiteillä varustetuilla suksilla, joiden pohjaan on kiinnitetty nousukarvat, noustaan ylös vuorelle ja lasketaan sitten alas). Itse olin epäilevämpi ja hieman huolissani vuorilla piilevistä vaaroista.

Fakta on, ettei vuorilla liikkuminen ole koskaan riskitöntä. Lumivyöryjen lisäksi laskijan täytyy ottaa huomioon loukkaantumisriski ja se, ettei apua ole välttämättä lähellä. Toisaalta rinteessäkin sattuu ja tapahtuu. Olen lähes joka vuosi todistanut jonkinlaisen onnettomuuden tai läheltä piti -tilanteen. Olen ollut sairaalassa tulkkina, kun murtunutta kättä väännetään paikoilleen, ja katsonut pelastushelikopterin katoavan taivaalle kaverini pelastuspulkassa roikkuen.

Tuuriin ei kannata luottaa, vaan omia lumiturvallisuustietoja ja -taitoja tulee mielestäni kehittää ja ylläpitää jatkuvasti. Itse suuntasin mieheni kanssa heti vapaalaskusta innostuttuani neljän päivän mittaiselle lumiturvallisuus/vapaalaskukurssille, jossa kokeneen vuoristo-oppaan johdolla opettelimme käytännössä muun muassa nousu- ja laskureittien valintaa, lumivyöryjen riskitekijöitä, toimintaa onnettomuustilanteissa ja lumivyöryyn hautautuneen ihmisen etsintää ja ylöskaivamista. Kurssi ei tehnyt minusta vuoristoeksperttiä eikä estä minua mahdollisesti joutumasta onnettomuuteen tulevaisuudessa. Mielestäni on kuitenkin sulaa hulluutta suunnata rinteiden ulkopuolelle sokeasti edes oppaan kanssa, jos ei pysty lainkaan arvioimaan itse, minkälaisia riskejä ottaa. Yhtälailla on vastuutonta laskea ilman asianmukaista lumiturvallisuusvarustusta.

Mikä siinä vapaalaskemisessa on sitten sen arvoista, että riskin uskaltaa ottaa?

Minulle se yksi ja ainut syy suunnata rinteiden ulkopuolle on puuterilumi. Syvässä puuterissaa laskemisessa on jotain, joka on hyvin vaikeaa selittää sellaiselle henkilölle, joka ei ole sitä koskaan kokenut. Moni vannoutunut fani sanoo, että se parasta, mitä ihminen voi tehdä housut jalassa, ja taidan yhtyä siihen kuoroon. Itse kuvailisin ns. pohjattomassa puuterissa laskemista painottomuuden tunteeseen. Ikäänkuin ratsastaisi painottomasti aallokossa, joka vuorotellen nostaa ja laskee sinua ylös ja alas. Out of body experience. Kun sitä on kerran saanut maistaa, paluuta ei enää ole.